maanantai, 27. syyskuu 2021

KESÄTARINA PAKETTIIN ELI OSA 20.

P1110762%20%282%29.jpg

Agentti 010 heräsi pakkasaamuun, ja alkoi harjoitella Syyspukeutumista. Muoti voi olla mitä tahansa, Agentti 010 pysyttelee tyylikkään ajattomana sillä, mitä kaapeista löytyy. 
Viimeistä kesälomaviikkoa viedään, eikä suotta. Hierojan mukaan töissä ei ole rennosti otettu, ainakaan lihaksiston osalta. Saas nähdä kuinka rampa tässä on huomenna. Kykeneekö vielä vähän puolukkaan, salliiko sääkään. Sitä ennen täytyy ratkaista suurempi ongelma: mihin levität lakanat kuivumaan, kun pyykkitelineellä tekeentyvät suppilovahverot purkkikuntoon? 

Onneksi voi edes joinakin päivinä keskittyä vain pieniin ongelmiin, olla ajattelematta nitä isompia. 

Kesätarina paketoidaan tänään. Kaarinaa, Perttiä ja Vaaranpohjaa tai edes Ilvesvaaraa emme kuitenkaan toki hylkää.
Seuraavaksi alkavat puhaltaa KYLMÄT TUULET - jonain päivänä taas. Koska blogi on huvia eikä taloudellista hyötyä siltä puuttuvat jämptit ilmestymispäivät eikä laadusta, saati tasostakaan koskaan tiedä. 
Itse asiassa siis aivan samoilla mennään kuin elämää eteenpäin. 

 

IMG_20210910_100753.jpg

KESÄTARINA II OSA 20.  AJATUSTEN SIIVIN LUOKSES HIIVIN...


Mies oikaisi selkäänsä, nosti toisen jalan maahan isketyn lapion laidalle ja käänsi katseen taivaalle. Hanhien aurat näyttivät jatkuvan loputtomiin, horisontista kohosi yhä uusia mustia pisteitä, jotka kasvoivat lentäviksi linnuiksi kilpaa kaakatuksen voimistumisen kanssa. Suuntasivat etelään, eikä ihme. Jo useampana aamuna mittari oli näyttänyt miinusta. Kohta oltaisiin lokakuussa. Kesästä jäljellä pelkät muistot. Ruska vaihtui päivä päivältä enemmän maahan sataviksi lehdiksi.
Ähkäisten mies tarttui korin sankaan, nosti sen käsivarrelleen, ja lähti pujottelemaan villiintyneen puutarhansa läpi kohti taloa. Pitäisi tilata Eedlalta hieronta-aika, antaa sen taikasormien venyttää, pyöritellä sekä vanuttaa pois kaikki kireydet jumittavasta kropasta. Pääkin jumitti, mutta sille edes Eedla tuskin mahtaisi mitään. Yhtä vähän kuin hänen kaipuulleen Kaarinaa kohtaan.

Keittiössä mies laski korin tiskipöydälle. Huuhteli viimeiset omenat kuivumaan pyyhkeen päälle, jätti muhkuraiset maa-artisokan mukulat likoon yhdessä muutaman surkean punajuuren sekä porkkanan kanssa. Jääkaapissa odotti kulhollinen edellisenä päivänä poimittuja sieniä, ne hän paistaisi iltapalaksi, pilkkoisi sekaan reilusti sipulia. Seuraavaan kesään tuntui olevan matkaa miljoona mailia. 

Salissa onneksi vallitsi ikuinen kesä, kiitos peräseinän maalauksen. Sytytettyään tulet takkaan mies istahti pianon ääreen. Virittäjän mielestä soitin oli varsinainen painajainen, suorastaan toivoton tapaus. Teki sille mitä tahansa jokin nuotti jäi aina soimaan särähdellen, väärällä korkeudella. Mies ei moisesta jaksanut välittää. Sormet kulkivat ensin hitaasti mustilta valkoisille, hakivat tuntumaa. Nuotteja ei tarvittu. 
Now the greenleaves of summer are calling me home... 
Eedla oli jälkeenpäin kertonut hänelle kaiken. Tai ainakin sen kaiken, mitä Kaarina elämästään oli paljastanut. Katsonut suoraan kohti niillä oudoilla silmillään, neuvonut olemaan kärsivällinen. Se tapahtui, mitä tapahtuakseen oli. Kunhan kirsikkapuut puhkeaisivat taas kukkaan asiat selkenisivät. 
Halot takassa räsähtelivät, myrskyä enteilevä tuuli kolisutti kattopellin reunaa, sai jonkun yksinäisen oksan hakkaamaan ikkunanpieltä. Mies tuskin kuuli niitä jatkaessaan soittamistaan. 
Once there were greenfields kissed by the sun... 

Kaarinakin kaipasi. Tahtoi paeta takkuavan arkensa keskeltä siihen yhteen onnelliseen kesäiseen viikkoon, jolloin elämä ei vielä ollut muuttunut pelkäksi ongelmasta toiseen kahlaamiseksi. Ja juuri siksi hän ei voinut antaa itsensä muistella Vaaranpohjaa eikä miestä, Haukkaa, kuin korkeintaan hetken juuri ennen nukahtamista. Muuten olisi seurannut romahtaminen. Kotiinpaluun jälkeisestä riidasta lähtien kaikki voimat piti keskittää selviämiseen.
Pertti meni jo ties missä, ehkä siellä saamarin Kemissä. Lähdettyään ovet paukkuen se ei ollut vaivautunut yhteyttä ottamaan, eikä hänkään. Asianajajan sentään oli jossain välissä ehtinyt palkkaamaan. Tai no, tarkemmin sanoen vain jättänyt pankin lakimiehelle valtakirjan. Hyvä niin, sillä heti tajuttuaan Pertin tyhjentäneen yhteisen kotitaloustilin Kaarina kirjautui nettipankkiin, ja siirsi viimeisetkin eurot talteen omien tunnustensa taakse. 

Ja nyt, nyt hän seisoi keskelle eteisen lattiaa jähmettyneenä, varmana siitä, etteivät voimat riittäisi enää yhteenkään askeleeseen. Hyvä jos hengittämiseen. Katse kulki pitkin kirjeen virallisia rivejä, mutta aivot kieltäytyivät ottamasta tietoa vastaan. 
Siitä Jesse hänet löysi rynnätessään tapansa mukaan vauhdilla sisään, reppunsa naulakon alle paiskaten.
-Hei mikä sun on? Äiti hei! 
Poika sai ravistaa häntä olkapäästä, ennenkuin Kaarina havahtui. Tyrkkäsi mitään sanomatta paperin lapselleen käteen, ja meni keittiöön kääntämään vesihanan auki. Luomien alla kirveli, ohimoilla jyskytti. 
-Siis mitä, muutetaanko me? Tai siis meneekö tää kämppä myyntiin, silleen oikeesti? No mut hei, sehän on tavallaan siistii! Meistä tulee vapaita, voidaan heittäytyä vaikka nomadeiksi, tietsä? Jani-Petteri repee riemusta! Nehän kiusaa sitä siellä koulussa taas, vaikka se ei halua sanoa sulle mitään, kun sulla on kuulemma niin paha mieli muutenkin iskän takia ja kaikkee.
Kaarinalta pääsi pieni, puolihysteerinen nauruntyrähdys. Vai nomadiksi Jesse haaveili, huolettomaksi kulkuriksi. Isänsä poika. Jani-Petterin vaisuudesta ja kiertelevistä vastauksista hän olikin jo aavistellut pahinta. Niin paljon kuin edellistalvena opettajien kanssa asiasta oli väännetty, ja niin paljon kuin vuolaita vakuutteluita kaiken muuttumisesta oli saatu. Arka toiveikkuus viriämään alkaneena hän nappasi kirjeen poikansa sormista.
-Niin, ehkä me kaikki kaivataankin juuri tätä. Täydellistä muutosta. Siivotaan entinen pois ja aloitetaan alusta. Ei nyt kuitenkaan heti huomenna, eikä vielä ylihuomennakaan. Tässä kirjeessähän ilmoitetaan vain, että Pertti haluaa oman osuutensa asunnosta, eli ehdotetaan myyntiä. Laina on melkein maksettu, mutta minun palkalla me tuskin eletään kovin leveästi sen ja yhtiövastikkeen jälkeen, kun on tulossa se putkiremonttikin kuluineen. Ehkä tämä ei edes mene kaupaksi. Kun on tämmöiset ajat ja kaikkea. Mutta joo, minä soitan tälle lakimiehelle huomenna ja sanon, että antaa palaa! 

Poikien kadottua iltapalan jälkeen huoneeseensa Kaarina meni suihkuun. Seisoi kauan virtaavan veden alla, antoi synkkien ajatusten huuhtoutua saippuavaahdon mukana viemäriin. Asetellessaan nappikuulokkeita sängyssä pitkällään korviinsa ja valitessaan kännykän soittolistalta musiikkia hän teki päätöksen. Tapahtukoot mitä tahansa, hän omaksuisi tästä lähtien lastensa luottavaisen asenteen elämään. Katsoisi eteenpäin uteliaana, eikä pelkästään pelokkaana muutosten tuulissa. Kyllä he selviäisivät. Vaikka hän ei enää ikinä palaisi Vaaranpohjallekaan, hänellä oli sentään onnellisten päiviensä muistot.
Greenleaves of summer are calling me home...
Pehmeä musiikki tuuditti Kaarinan levolliseen uneen. Lepoon, joka seuraavien vuorokausien tapahtumia ajatellen olikin tarpeen. 

sunnuntai, 26. syyskuu 2021

TUNTEMATTOMAT MESTARIT

242844248_6122973227775768_6067734814497

Kuva: https://www.facebook.com/pinkponydriving - lainattu ihan luvan kanssa 

Suomalaisia kisaa jopa maailmanmestaruuksista liki kaiken aikaa, vaikka lehtiä lukemalla tämä totuus jääkin pimentoon. Julkinen sana huomioi vain suuria massoja kiinnostavat, maailmanlaajuisesti harrastettavat lajit, kuten jalkapallon ja jääkiekon, tai yleisurheilun.
Hevosurheilusta nostetaan otsikoihin satoja tuhansia tienaavat huippuravurit, tai jokunen ratsastaja. 

Kuvan MM-tason komeus kisamatkallaan ei kuitenkaan kuulu yhteenkään näistä luokituksista. Tässä vetää aamulenkkiään salainen ihastukseni Harro, virallisemmin welsh part bred poni Kooihuster Harro, joka tuossa vaiheessa oli jo voittanut omistaja Raisan ja groomi Anniinan kanssa PM-hopeaa, Lajina valjakkoajo - josta ette siis ole koskaan kuulleetkaan? 
No, en minäkään ole koskaan tavannut Harroa. Vielä. Haaveitahan pitää olla, ja ehkä jonakin päivänä... Pienestä saakka hevosien kanssa eläneenä, mutta nyt suvun ensimmäistä hevosetonta sukupolvea moneen sataan vuoteen edustavana, tunnen yhä suunnatonta vetoa näihin nelijalkaisiin. En kuitenkaan huippuunsa trimmattuihin lämminverisiin ravureihin, tai liinaharjaisiin suomalaisiinkaan, vaan kaikkiin Harron kaltaisiin, tutun värisiin. Valjakkoajo taasen on jotain täysin uutta, kaikesta päätellen varsin vauhdikasta katsottavaa ja koettavaa. 
Kiitokset Maaseudun Tulevaisuudelle, joka uhrasi palstatilaa aiheelle taannoin ja sivisti meitä kaikkia, jopa tämmöisiä satunnaisia lukijoitaan.

Punaisena lankana tänään kulkee kuitenkin nimenomaan se, miten paljon jopa maailmanmestaruustason mitalisteja tai muita suureen maailmaan asti esiintymään päässeitä keskuskuudessamme tuntemattomina (ja ihan liian vähän arvostusta osakseen saaneina) eleleekään. Otetaanpa pari esimerkkiä.

Uuden James Bondin valkokankaalle tulosta kohistaan. Mutta tiesittekö, että yhdessä Bond-leffassa esiintyi suomalainen kaivinkoneen kuljettaja? Jopa paljon pidempään kuin pelkästään vilahtamalla?
Niin, ettepä tietenkään. 
Caterpillarillakin nääs kilpaillaan, joten tämä nimeltä mainitsematon vaatimaton heppu kävi aikoinaan näyttämässä miten erilaiset maansiirtokoneet tanssivat tarvittaessa vaikka balettia, noin kuvainnollisesti. Työn sivussa kehittynyt ammattitaito vei ensin Euroopan mestariksi, ja sitten mentiinkin siis jo Bondiin. 
Kuulemani mukaan menestys ei ole noussut hattuun, vaan arki kuluu ihan tasaiseen tahtiin konehommissa edelleen. Olkoonkin, että pientä VIP-reissua toisinaan saattaa yhä pukata...

Suomalaiset raskaan liikenteen edustajat ovat menneinä vuosina tuoneet Suomeen useammankin kultamitalin MM-kisoistaan Euroopan puolelta. Yksilösuorituksista, sekä joukkueena. Hesarin mielestä saavutus ansaitsi muistaakseni kymmenkunta riviä pitkän maininnan jossain sisäsivuilla, alakulmassa. Ei tullut kotikunnasta kenellekään tonttia, saati torilla tavattu. 
Jos lähitienoille joskus sattuu osumaan raskaan kaluston ajotaitokilpailut, käykää ihmeessä! Niissä millin tarkoissa suorituksissa on kyllä ihmettelemistä! Jotenkin sitä arvostaa enemmän tuollaista taituruutta, kuin tietokoneen näpyttelyä. Nörtille tulee äkkiä nälkä, jos ns rekkakuskit loppuvat, ja tavara jää tulematta kauppoihin. 

P1090654.jpg

Hallituksen mukaan korkeakoulututkinnon suorittaneiden määrää pitää saada nousemaan. 
Minä sanon, että ammattitaitoisten tekijöiden määrää on saatava nousemaan - olet mikä maisteri tai tohtori tahansa, niin pelkällä "kirjaviisaudella" yhteiskunta ei pyöri. 
Eli iso peukku kaikille ammattikoululaisten taitokisoihin osallistujille, sekä muille taitajille! 
Plus pienempien lajien harrastajille: teiltähän se vaatii paljon enemmän ponnisteluja kuin mediaseksikkäiltä.

Kesä on kääntymässä syksyyn, joten tulevalla viikolla paketoidaan Kesätarina II pidemmällä jaksolla (kunhan hierojan jäljiltä toipuu taas...). Kaarinaa, Perttiä ja Vaaranpohjaa sen sijaan ei hylätä. Ne tuntuvat jääneen roikkumaan kuin takiainen, ja vielä on monta käännettä tulossa. Kaarina saattaa kokea yllätyksen maitohyllyllä, Pertin reissuelämä Kemissä olla kovaa... Lapsistakin on aina huolta sekä murhettä. Pääsikö vanhempi konstaapeli Jari Stenberg muualle, jatkuiko onni Annabellan kanssa? Entä Hämäläisen pontikkabisnekset, nouseeko uusi tehdas? Ja jos, miten suhtautuu virkavalta? Kaarlon isäksi tulo lähestyy, ei ongelmatonta sekään. Näitä lähdetään tässä kohta pohtimaan Miehen kanssa yhdessä päivälenkille, samoin seuraavan setin työnimeä...

keskiviikko, 22. syyskuu 2021

VAI PAINOSYRJINTÄÄ... + KESÄTARINA II OSA 19.

 

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.

Aina kun luulee jo kuulleensa plus lukeneensa kaiken aiheesta ylipaino, niin saa huomata erehtyneensä. 
Nyt keksi joku daami käydä valittamaan PAINOSYRJINNÄSTÄ deittimarkkinoilla. Eli kun on liian iso saadakseen osakseen (sopivien) miesten kiinnostusta. 
No, tässä pysäytti sana SYRJINTÄ. Siis mitä, eikö enää ihmisellä muka saa olla tiettyjä toiveita/vaatimuksia mahdolliselle tulevalle puolisolleen/seurustelukumppanille? Joutuuko kohta vankilaan tai sakotettavaksi, jos ei huoli ketä tahansa?
Joudunko itse syytteeseen syrjinnästä, jos kerron, etten huoli timosoineja, bullmentuloita, pehmokenkämiehiä, setämiehiä, jämäpapparaisia, risutupsupartanörttejä, kuivia peruspenainssejä, laiskuuttaan työttömiä, päätoimisia alkoholisteja jne jne.

Toisekseen alkaa miettiä mitä nuo tuommoiset lapsukaiset tykkäisivät live-pätkästä menneiden vuosikymmenten tanssiravintolatouhua. Silloinhan ei oltu tyrkyllä netissä, vaan ihan elävänä ravintolapöydässä odotettiin kelpaako kenellekään edes yhden parketille pokkauksen verran. Tai jos kelpasi, niin ainoastaanko kaikille väärille tyypeille. 
Bonuspätkänä loppuun 60-luvun lavatansseista vilautus: sellainen, jossa daamit seisovat lavan toisella reunalla odottamassa ryntääkö lattian yli kukaan pokkaamaan. 

Parinvalinta on mystistä puuhaa. On ollut kautta historian. Ei se siitä mihinkään muutu, vaikka kaikkiin mainoksiin tungetaan yhä useammin ylipainoisia naisia. Saattaa käydä pahimmassa tapauksessa jopa niin, että läski-inho vain kasvaa ja paisuttaa vastarintaa pulleampia kohtaan. 

Mutta hei! Enää huominen, ja pääsee viettämään taas KESÄlomaa! Pakkasaamuista huolimatta. Täpärällehän se meni, mutta kuten tiedämme työpaikoilla riittää näitä minulla on aina ollut 4 viikkoa kesälomaa tyyppejä. Heitä, jotka eivät omista lomistaan tingi - ja pitävät jo syyskuussa syyslomaa, ehdottomasti. Kun aina ennenkin. 
Ei liene yllätys, että nämä samat henkilöt lomailevat myös esim. joulun välipäivät, tai jouluviikon vähintään. 

No, metsäkelit ovat parhaimmillaan ja helvetilliset helteet oli toisaalta mukava viettää viileässä työpaikalla. Pääasia kun saa lomaa. Seuraavaa kesää on turha ajatella. Työkuvioiden uusia kuvioita suunniteltiin viimeeksi tänään, ja ne jäivät iloisesti hämärän peittoon. Maailma elää muutoksessa, me pyörimme mukana. 

Vaan missä pyörii Kaarina? Tulevatko eropaperit tulostimesta, vai sittenkin sovinto Pertin kanssa? Kohta ollaan sitä paitsi jo niin syksyssä, ettei oikein voi Kesätarinana jatkaa. 

 

IMG_20200906_140226.jpg

KESÄTARINA II OSA 19.  KAKSI KOVAA KIVEÄ

Katumus iski heti postiluukun kolahdettua kiinni. Eropaperin sisältävä kirjekuori oli kuitenkin jo tipahtanut ulottumattomiin, aloittanut matkansa byrokratian rattaissa. Kaarina kääntyi epävarmoin askelin kohti parkkipaikalla olemattomia kiviä potkiskelevaa Jani-Petteriä. Poika murjotti. Eikä ihme, vanhempien iltaisessa riidassa riitti varmaan sulateltavaa. Pertti oli paiskonut isoon kassiin vaatteita komeron hyllyiltä yhtä raivokkaasti kuin hän itse hakannut koneelle asumuseropaperia. Tulostinkin takkusi, suostui lopulta sylkäisemään ulos tarvittavan asiakirjan. Mies oli huitaissut allekirjoituksensa vihaisella pyyhkäisyllä, kiskonut takin niskaansa ja häipynyt sanaakaan sanomatta.

Mummon vanha sanonta siitä, kuinka kaksi kovaa kiveä ei jauhoja tee, palautui Kaarinan mieleen. Ostoskeskusta kohti kävellessä jokainen askel tuntui polkaisevan asvaltista ylös aina uuden muiston yhteisistä vuosista. Ensitapaamisen, rakastumisen. Kihlajaiset, häät, lapsien syntymät. Muuton ensimmäiseen yhteiseen, todella omaan kotiin: siihen, jossa asuttiin vieläkin. Vuosikausia oli pihistelty rahan kanssa, venytetty pennejä ja euroja ja uskottu elämän helpottavan, kunhan viimeinen lainaerä saataisiin maksettua ja lapset aikuisiksi. Sitten, sitten heillä olisi aikaa nauttia vanhuuden päivistä kahdestaan. Tehdä kaikkea, mistä piti arjen keskellä ainoastaan haaveilla. 

Missä vaiheessa he oikein olivat toisensa hukanneet? Kaarina ei tiennyt. Ehkä eksyminen parisuhteessa kävi samalla tavalla kuin metsässä. Kuvittelit kulkevasi suoraan, ja havahduit vasta eksyttyäsi kunnolla. Kiersit jonkun puun tai kiven väärältä puolelta, unohduit liiaksi ajatuksiisi. Jäit metsään vielä hämärän muuttuessa äkkiä pimeydeksi. 
Toisaalta yön jälkeen koitti aina aamu. Uusi päivä. Siihen ajatukseen hän tahtoi takertua. Keskittyä katsomaan eteenpäin, eikä jäädä rypömään järkytyksen kuramonttuun. Nyt piti ensimmäiseksi saada hoidettua Jani-Petterin kouluvaatteet, reppu sekä kengät. 
-Mitäs jos käydään kauppojen jälkeen syömässä kiinalaisessa? Ihan vaan kahdestaan. Leikitään, että ollaan lomalla jossain kaukana, jossain ihan toisessa kaupungissa. 

Perttiä vitutti. Että pitikin miehen joutua sillä tavalla kodistaan lähtemään, helvetti. Onneksi Meltonen tarjosi kaljat Krouvissa, ja sohvapaikan luonaan. Ymmärsi. Kirsikan luokse ei passannut siinä mielentilassa mennä, eikä huvittanutkaan. Pertti kierähti parempaan asentoon, kuunteli Meltosen kuorsausta toisesta huoneesta. Auto oli jäänyt Krouvin pihaan, sitä hän ei kyllä Kaarinalle erossa antaisi, itse ostamaansa kärryä. Huonekalut sun muut tilpehöörit se kyllä saisi pitää. Ja lapset. 
Lasten ajatteleminen pisti Pertin ähkäisemään tuskaisesti. Mitähän nekin nyt hänestä mahtoivat ajatella? Ääh, kai ne ajan kanssa tajuaisivat, ettei yhteiselosta Kaarinan tapaisen naisen kanssa vain tullut enää mitään. Kuka kesti jatkuvaa kyttäämistä ja nalkuttamista ja sängyssä selän kääntämistä. Tai no, sitä puolta lasten ei tarvinnut tietää. Minkään kukkahattutädin luokse pariterapiaan hän ei ainakaan suostuisi lähtemään. Ei ikinä. Lastenvalvojalle joutuisi, Meltonen oli varoitellut kokemuksesta. Vaan antaapa sen olla, myöhemmäksi. Tällä hetkellä piti keskittyä rahaan. Lopputilistä ei paljon ollut jäljellä, yhteiseltä taloustililtä Pertti oli illalla varmuuden vuoksi käynyt vetäisemässä melkein kaiken mitä pystyi. Kaarina raivostuisi, mutta eipä huuto tänne saakka kuuluisi. Pärjäisi se omalla palkallaan, sitähän se aina tykkäsi niin korostaa: kuinka paljon enemmän sijoitti perheen menoihin. 

Uusi kierähdys, tyyny paremmin niskan taakse. Pertti tuijotti kattoa hämärän läpi. Asunto menisi myyntiin. Tai ehkä Kaarina lunastaisi hänet ulos. Helvetti, että olikin tullut käytettyä siihen ne Kaarinan kotoa saadut metsärahat. Niihin se takuulla vetoaisi, kiristäisi ruuvia tiukoille. Mieleen tunki katkelmia nuoruudesta. Siitäkin illasta, jolloin hän iski silmänsä Kauppahotellin ravintolan uuteen tyttöön, Kaarinaan. Kuvitteli suorastaan kuin lotossa voittaneensa päästessään sitä saatille, ja kinuttuaan erotessa lupauksen treffeistä. Olikohan se ollut tosissaan niiden papereiden kanssa? 
Pertti ähkäisi taas. Yritti keskittyä ajattelemaan Kirsikkaa. Siinä vasta todellinen nainen! Sellainen, joka ymmärsi hänen kaltaistaan tosimiestä. Kyllä se odottamaan jäisi, vaikka Kemistä ei niin joka viikonloppukaan ehdittäisi kotiin. Totta kai jäisi. Ja kai siellä Kemissäkin naisia piisaisi, kaikenlaisia. Jos yksi jättää ja toinen pettää, kolmas ottaa, niinhän sitä sanottiin.

sunnuntai, 19. syyskuu 2021

UNOHDITKO ELÄÄ + KESÄTARINA OSA 18.

P1110699.jpg

Syksyn tullessa monelle iskee ahdistus. Tuntuu, että kesä meni, ja unohti elää. Siis sillälailla oikeasti. 
Että elämä vain kulki eteenpäin, ja raahauduit mukana. Ilman sen suurempia riemuja. 
Ihan niinkuin et muka vielä ehtisi, kaiken aikaa! 
Sitä paitsi hyvä elämä ei tarkoita samaa kuin mahdollisimman riehakas tai tapahtumarikas elämä. Hyvä elämä on juuri sellaista, jossa itse tunnet olosi hyväksi. Sellaista, jossa viihdyt, koet levollisuutta. 

Tällä kertaa viikonloppuun on mahtunut paljon puuhaa. Kaikenlaista. Työviikon jälkeen mikään ei tee niin hyvää kuin pään tuuletus ulkoilmassa. Illathan alkavat käydä niin pimeiksi, ettei kohta voi ulkoilla ilman katuvaloja tai muita valaisevia apuvälineitä. 

Töissä taas puolestaan heräsi keskustelu siitä miten ihmiset vapaa-aikansa ylipäätään viettävät. Monelle tuntuu olevan hirveä järkytys kuulla kuinka meillä kyllä on televisio, mutta sitä ei ole aukaistu pariin vuoteen. Emme käy salilla, emme elokuvissa tai bilettämässä, vielä harvemmin teatterissa. Mitä te sitten teette? kysyi nuorempi työtoveri tämän kuultuaan tyrmistyneenä.
No, me vietämme Miehen kanssa paljon aikaa metsässä. Vuoden ympäri. Makaamme sohvalla kirjan kanssa.
Puhumme. Paljon. Kaikesta maan ja taivaan väliltä. Kun toinen laittaa ruokaa, toinen tiskaa. 

Ennen muuta olemme toisillemme läsnä, emme vain paikalla.
Kunnes taas koittaa maanantaiaamu, ja Mies lähtee. Alkaa arki kummallakin omalla tahollaan. 

Mutta kuinka käy Kaarinalle arjen jakamisessa Pertin kanssa? Onko Vaaranpohjan jälkeen enää paluuta entiseen?

 

P1110708.jpg

KESÄTARINA OSA 18.  JOS ELÄMÄNSÄ VOISI VAIHTAA UNELMAAN

Asemalla ei ollut ketään vastassa. Ihmehän se olisikin ollut, eihän kukaan edes tiennyt hänen saapumisestaan. Kaarina suuntasi paikallisliikenteen pysäkille, istui ja odotti, katseli töistä kotiin kiirehtijöitä, kunnes oikea bussi viimein saapui. Tähän aikaan mahtui vielä hyvin, onneksi. Edellisen yön huonot unet painoivat jäsenissä, ajatukset takkusivat.
Askeleet kaikuivat tutusti kotirapussa, avainta sai yhtä tutusti nitkuttaa lukossa ennenkuin hampaat osuivat kohdilleen. 
-Huhuu, onko täällä ketään? Äiti tuli kotiin!

Keittiöstä kuului kolahdus. Jani-Petterin säikähtäneet kasvot ilmestyivät oviaukon reunaan, muuttuivat sitten helpottuneen oloisiksi. Käsivarsi halauksen jäljiltä vielä pojan harteilla Kaarina suuntasi keittiöön, ja oli kirahtaa järkytyksestä. Jestas sentään, miten ne olivat reilussa viikossa saaneet aikaan tällaisen sotkun! 
Järkytyksen tilalle alkoi nousta raivo. Olkoonkin, että sen hän piti visusti piilossa lapselta. Totesi vain tyynesti kokkareista pikaspagettia ja tyhjää jääkaappia vilkaistuaan käväisevänsä hakemassa heille pitsat: kotiinpaluun sekä koulun alkamisen kunniaksi. Juteltaisiin sitten lisää.

Syömisen lomassa Jani-Petteri selosti vuolaasti oman loman loppunsa tapahtumia. Kuinka mökillä oli tehty sitä ja tätä, ja miten mukavaa oli ollut. Jesse tyytyi vastaamaan äidin laittamaan tekstiviestiin lyhyen, parin sanan vastauksen Yötä Immillä, see you soon, enivei. Kaarina ei jaksanut muistaa koskaan mistään Immistä kuulleensakaan, vaan väliäkö tuon. Edellisen kesän ensiapuun päätyneiden juhlintakokeilujensa jälkeen Jesse oli koko talven vaikuttanut rauhalliselta, opikseen ottaneelta kuten kai tavattiin sanoa. 

Vasta kuuden jälkeen Kaarina havahtui ihmettelemään Pertin viipymistä. Keittiön siivoamiseen uppoutuneena muisti harvemmin vahtia aikaa. No, ruokaa hän ei miehelle ainakaan alkaisi enää laittaa. Mitäs piti jääkaapin tyhjänä - ja tiskipöydän alakaapin täynnä. Avatuissa kaljatölkeissä kyllä piisasi, mahtuipa joukkoon pari kirkkaampaakin, littanaa Alkon pulloa. Eli kosteasti oli kulkenut, kaikista vannomisista huolimatta. 
Tympääntyneenä Kaarina läiskäisi rätin altaaseen. Olkoot, ainakin saisi käydä rauhassa suihkussa, jos nyt heti menisi. 

Viittä vaille kymmenen oli pakko viimein hyväksyä totuus. Pertti ei tulisi. Ei enää sinä iltana. Varmaan se oletti vaimon saapuvan lomalta vasta viikonlopuksi, oli kuvitellut ehtivänsä sitä ennen siivota sotkunsa ja lahjoa lapset vaitonaisiksi. Ilmankos Jani-Petterikin oli vaikuttanut vähän syylliseltä, tahtonut puhua pelkistä mökkitapahtumista. Tai siitä, mitä ostettaisiin ennen koulun alkua. 

Aina myöhemmin sitä vuorokautta muistellessaan Kaarina tulisi ajattelemaan elämänsä sekä loppuneen, että alkaneen viittä vaille kymmenen. Ensin illalla loppuneen yksin parivuoteen omalle puoliskolleen käpertyessään, viereistä tyhjää paikkaa pimeän läpi tuijottaessaan. Sitten aamulla oven kolahtaessa, ja Pertin pysähtyessä kesken askeleen hänet nähdessään.
Sen kaiken pystyi lukemaan miehen kasvoilta kuin avoimesta kirjasta. Hämmästyksen, syyllisyyden, viimeiseksi ilmeeksi asettuvan jähmettyneen uhman. 
-Jaa, sinä tulit jo. 
-Tulin. 

Seuraavaksi painostava, tihentyvä hiljaisuus. Toisen välttelevä katse, muovikassin sankoja rutistelevat, levottomat sormet. Kaarina tunsi kuinka päänsäryn ja raivon sekainen punainen aalto alkoi vyöryä yhä kuumempana, polttaa silmien takana. 
-Et sitten töihin mennyt tänään?
-En. Enkä mene. Otin lopputilin. Sitä paskanjauhantaa ja kyyläämistä kukaan jaksa. Minä meen keikkahommiin. Meltosen kanssa Kemiin. Ainakin vuoden tai kaks ollaan. Että anna olla, ne saarnas. Ne on jo kuultu liian monta kertaa. Eiköhän tää kuule ollut tässä. En minä jaksa, tämmöstä elämää. 

Ja minäkö sitten jaksan, Kaarinan teki mieli huutaa. Sanat vain eivät suostuneet tulemaan ulos, jäivät pyörimään kiihtyvää ympyrää pään sisälle. Kilpaa jostain mieleen jääneen laulun sanojen kanssa  jos joskus elämänsä voisi vaihtaa unelmaan.... jos joskus elämänsä voisi vaihtaa unelmaan... Täytyi pakottaa itsensä vetämään henkeä syvään, paaduttaa sekä puuduttaa itsensä. Suoristaa ryhti ja ladata ääneensä kylmää tyyneyttä. Jäistä suorastaan.
-Selvä. Ota tavaras ja lähde samantien. Minä tulostan sillä aikaa eropaperit kun pakkaat. 

KUVAT: MUSTILA ARBORETUM - jossa syysruska on huippuunsa vasta puhkeamaisillaan 

tiistai, 14. syyskuu 2021

VÄRIÄ ELÄMÄÄN + KESÄTARINA II OSA17.

IMG_20210912_105609.jpg

Sieniretkistä taas vain haaveillaan ns sorvin ääressä. Valitettavasti.
Ja omaatuntoakin vääntelee. Nääs koska tässä maailmassa on jo Viisas Nainen, joka vieläpä tekee bisnestä tuolla nimellä, niin ehkä on aika muuttaa itse itsensä Viisaaksi vanhaksi naiseksi. Ettei vahingossakaan sekoiteta, sillä genret ovat kuulkaa varsin poikkeavat...
Eikä siitäkään mihinkään pääse, että joillakin mittapuilla saatetaan jo vanhana pitää - vaikka sielu on tietenkin ikinuori! 

Eli tästä eteenpäin jätetään pois viisauden jatkuvat mainostamiset, ja kerrotaan vain kuinka asiat ovat. Sillä sen toki tiedän/tiedämme edelleen. 

Syysmuotia on nyt kaikki lehdet taas pullollaan. Kuten aina vuodenaikojen vaihtuessa keisarin uudet vaatteet tuodaan tyrkylle. Joka kerran pistää ähisemään tuskaisesti. Onneksi vaatekaapit ovat niin täynnä, ettei uusia hankintoja tarvitse tehdä. Jos haluaisi jotenkin aallonharjalla ratsastella kaivaisi sieltä sopivaa.
Suomalainen nainen tosin on sen verran täysjärkinen, ainakin täällä Kehä III ulkopuolella, että katsoo ensin säätä. Tuulipuku ei suotta nauti kestosuosiota. Sitä arvostetaan, toisin kuin omituisesti ja eriparisesti roikkumaan jätettäviä paidanhelmoja sun muita ihmeellisyyksiä. 
Vaan väriä, sitä pitää totta kai olla! Elämä on synkeää taaperrusta, joten miksipä ei edes joskus suorittaisi taivaltaan pikkuisen pirteämmin? Vintagen ja retron suuntaan kallistuen, tietty. 

Ja kyllä kyllä, ns perseelleenhän ne tarkkennukset ja valot ja kaikki taas kerran meni, mutta mitäs me niistä! Saati kuvankäsittelystä. Mitä nyt jotain epämääräistä laidalta rajasin pois... Kyllä te fiksuina ihmisinä silleen niinku hei tajuatte mitä tässä yritettiin, eikö? Otatte itse sitten sen verran parempia kuvia, sillähän se keskiarvo asettuu kivasti kohdilleen. Valokuvaajakin saattaa saada jotain Visioita ja Ideoita jne. 

Agentti 010 ei anteeksi pyytele, hah! Hän on täydellinen, tai vähintään täyteläinen. 

 

P1110606%20%282%29.jpg

Eikä kyllä pyytele anteeksi Kaarinan äitikään, joten siirrytäänpä muihin maisemiin, II Kesätarinan pariin.

KESÄTARINA II OSA 17.  VÄRIÄ ELÄMÄÄN

Todellisuus löi kasvoille märän rätin lailla, heti ensimmäisen kerran poimuria koriin tyhjentäessä. Kaarina sulki hetkeksi silmät. Niinpä tietenkin! Nythän oli vasta elokuun puoliväli! Vaikka suon reunamilla, kallion kupeessa marjat kypsyivät aina ensimmäisinä, niiden punaisuus hämäsi vielä. Puoliraakojahan ne olivat. Ja se ruskakin, taisi olla enimmäkseen kuivuuden aiheuttamaa, eikä tuloillaan olevan syksyn. Mikä hitto häntä oikein vaivasi? Miten hän ei tuota ollut tajunnut, selvää asiaa? 

Onneksi takaisin laahustaessaan saattoi koukata parin hyvän mustikkapaikan kautta. Ei tarvinnut julistaa tyhjällä korilla tyhmyyttään. Toisaalta Kaarina kyllä unohti oitis vaillinaisen saaliinsa astuessaan tupaan, ja nähdessään yöllä, hänen jo nukkuessaan vasta kotiutuneen äidin. 
Tai ainakin naisella hellan ääressä oli ihan äidin ääni, vaikka ulkomuoto näytti täysin vieraalta. 
-Jos vähän aikaa odotat saat puuroa. 
Oli se, äiti. Mutta millaisena! Niin kauan kuin Kaarina pystyi muistamaan äidin keskiruskeat hiukset permanentattiin jouluksi ja juhannukseksi. Ikinä, ei ikinä ennen niitä oltu värjätty violetinpunaraidallisiksi, saati leikattu punkkarityyliin. Verkkarit olivat vaihtuneet pitsitrikoisiin, minihameeseen ja herranjestas sentään, riemukkaan pinkkiin, pinkeään toppiin! Kaarina putosi järkytyksestä penkille niin voimalla, että takapuoleen sattui. Meikannutkin se oli. Ei, tämän täytyi olla unta, muuta mahdollisuutta ei ollut!

Äiti kattoi tutusti tehokkain liikkein pöydän, mätkäisi puurokattilan keskelle, ja nojasi kyynärpäitään pöytään. Samalla tapaa tarkkaavaisesti katsoen, kuin aina koulusta tullessa. Yrittäen terävä pystyryppy kulmakarvojen väliin kohonneena arvioida mikä lasta tällä kertaa mahtoi painaa.
-Oletteko te isän kanssa eroamassa? Onko sinulla joku toinen?  Kaarinalta pääsi. Äidin ilme muuttui ensin hämmästyneeksi, sitten punatuilta huulilta pääsi nauru.
-Jaa, sitäkö ne sinulle iltasella ehti jo arvella, isäs ja veljes? Kuule, niillä se vintissä viiraa, eikä minulla. Tästä koronasta se johtuu. Koko maailma kun meni sillä tapaa mullinmallin ja tuleva epävarmaksi, niin aloin ajatella mitä minä oikeastaan vielä haluaisin kokea. Tai mistä olen jäämässä paitsi. Iski semmonen nälkä, elämän nälkä. Ei minulla ketään toista ole, isäs vaan tahtoo ajatella niin. Helpompaa kaiketi. Vaan toipuu se siitä, aikanaan. Alkaa ymmärtää. Vähän on jo lupaillut, että jahka saadaan meidän burleskiporukalla joskus vielä esiintyä, saattaa tulla katsomaan. Tisseleitä ja tasseleita, se sanoo, pistää sillä tapaa vitsiksi. 

Mykkänä Kaarina kuunteli selostusta uusista harrastuksista, burleskista ja tankotanssista ja kirjoittajapiiristä. Kaikista niistä äidin salatuista haaveista, joista hänellä ei ollut aavistustakaan koskaan. Ehkä heidän väliltään oli poistunut sukupolvien kuilu, tuvan pöydän ääressä istui vain kaksi naista tuntojaan jakamassa. Kaarina kertoi Pertistä ja Pertin Kirsikastakin, lapsien asioita sentään oli kaiken aikaa pystytty edes päällisin puolin käsittelemään puhelimessakin, niitä ei enää tarvinnut alkaa alusta saakka selittelemään. 
Entinen äiti olisi takuuvarmasti toppuutellut. Neuvonut odottelemaan, kaikki kyllä järjestyisi, miehet nyt vaan olivat miehiä ja piti ymmärtää. 
Nykyinen tyytyi nyökyttelemään. 
-Itse sinun täytyy päättää. Puhutte asiat selväksi, ja menet elämässäs eteenpäin sen mukaan mitä itse haluat, et sen mukaan mitä muut haluaa. Lapset kun huolehdit, niin muuten muista, että kerran täällä eletään: kannattaa tehdä elämästään mahdollisimman mieluisa sekä mielekäs. Semmoinen antoisa. Siitä se onnikin sitten tulee. Nuorihan sinä vielä olet. Ainakin mummoos verrattuna, ja tiedät mikä meno sillä on vanhainkodissa!

Junamatkalla kotiin Kaarina tuijotti ohi vilahtelevia maisemia mitään näkemättömin silmin. Ajatteli kaikkea lähtönsä ja paluunsa välillä tapahtunutta, varovasti Vaaranpohjan miestäkin, Haukkaa. Päätti tallentaa muistonsa toistaiseksi mielen perukoille, odottamaan. Ensin piti keskittyä nykyhetkeen, määrittelemään tulevaisuuden suuntaviivat. Jani-Petterin ja Jessen koulujen syyslukukauden aloitukset, oma töihin palaaminen... niistä hän aloittaisi. Puhuisi Pertin kanssa vasta kun sattuisi sopiva hetki, kahdenkeskeinen. Essiä ja vauvaakaan ei voinut unohtaa, vaikka tyttö ei ollut koko hänen lomareissunsa aikana edes tekstiviestiä laittanut valittaakseen. 
Piti ummistaa silmät hetkeksi, luomien alla kirveli. Kyllä hän selviäisi, jaksaisi ja pystyisi. Pakkohan se oli. Hänhän oli äiti, kiinni arjessaan ja toisten tarpeiden täyttämisessä, vapaa elämään pelkästään itselleen vain haaveissaan. Niin kipeää kuin sen myöntäminen tekikään.