sunnuntai, 24. tammikuu 2021

LUUT RUTISEE + ANNO DOMINI OSA 10.

P1070033.jpg

Siperian pakkaset ovat muuttuneet luita katki rutisuttelevaksi liukkaudeksi. Päivälenkillä katselee kauhun sekaisella kunnioituksella niitä optimistisesti tasapainoilukykyihinsä luottavia nuorempia yksilöitä, jotka liukastelevat reippaasti sileäpohjaisissa tossuissaan. Itse yrittää harppoa varovasti vaan hiekoitetuilla väylillä. 

Vanhan laulun mukaan rekkamiehen kello soi neljältä. Viisaan Naisen kotona se soi maanantaisin jo 3.40, kun Mies alkaa tehdä lähtöä Helsinkiä kohti. Ei kovin hyvä suunta näinä aikoina, mutta mikäpä enää kohta olisikaan?
Jälkeläisiään sentään voi onneksi tavata ulkona, saman kadun varrella asumisessa on omat etunsa: koira saa nauttia kerralla monen ihmisen seurasta. Niiden otusten energiamäärä ja lumesta nauttimisen kyky ovat kyllä kadehdittavia! 

Maanantait, ne jaksavat hymyilyttää harvaa. Sinne vaan pimeyden ja räntäsateen sekaan, yäk! Toisaalta Viisaan Naisen työmaalla on alettu pelata "pohdintabingoa" siitä, kenen kohdalle ensimmäisenä kolahtaa SE. Tiedätte kyllä... Monella on kurittomasti pitkin kyliä kirmaavia kakaroita, kiukutellen kouluun tai päiväkotiin raahustavia jälkeläisiä ja niin edelleen. Tämä luo työilmapiiriin aivan omat pohjavireensä, samoin jatkuvasti tiukentuviin ohjeisiin. Kohta ei saada varmaan edes pieraistakaan kuin sisäänpäin, ja hengittäminen kielletään kokonaan. Ruokatunnit tehdään töitä.

Onneksi voimme paeta näitä ajatuksia aina Ilvesvaaralle! Siellähän on sitä paitsi kevät pitkällä, huhtikuu yli puolen välin. Maa on sulaa, aurinko palannut talvilomiltaan paistamaan kirkkaasti, kurjet nostelevat jalkojaan ruskeanharmailla, märillä pelloilla katse toiveikkaasti pulskaa sammakkoa tai muuta herkkua hakien. 

 

kev%C3%A4tloma15%20010.jpg

ANNO DOMINI OSA 10. YLLÄTYSVIERAITA

Aamusella Kaarlo viritteli tulet hellaan, pisti kahviveden tulemaan. Hellan kanssa sinuiksi pääseminen oli vaatinut useamman kirosanan sekä sisään tunkevan savupölähdyksen. Selvästikään se ei enää ilmojen lämmetessä suostuisi toimimaan ollenkaan. No, sitten pitäisi siirtyä taas primuskeittimeen, ja alkaa jo ihan tosissaan puuhata sitä kesäkeittiötä.
Vaan viisas mies oli Lepistö mökkiä suunnitellessaan ollut. Vähän eri linjaan laitetuille sisäovillekin oli syy selvinnyt: nyt ne mahtuivat aukeamaan yhtä aikaa, saunasta saattoi näppärästi päästää jälkilämmöt asuinkammarin puolelle. Pärjäsi makuupussissa yön mukavasti, vaikka ulkona painui yhä lähelle nollan pintaa, ellei ali.

Tänään päivä valkeni kuitenkin aurinkoisena. Juuri sopivana alkaa raivailla kivijalan sisään keittiön pohjaa. Tyytyväisenä Kaarlo veti pusakan niskaan, loi viimeisen katseen uuteen kotiinsa. Verho ikkunassa, räsymaton pätkän päällä kiikkustuoli, sohvalla villaviltti päiväpeittona. Porsliinit vitriinikaapissa. Jo vain, mukavalta näytti. Sähkön puutteelle nyt tietenkään mitään voinut, mutta ilmankin pärjäsi. Kännykän sai ladattua autossa, samoin otsalampun. Kesällä riittäisi valoa enemmän kuin edes tarvittiin.

Aurinko paistoi, työ maittoi. Linnutkin lauloivat kuusikossa kevään riemua rinnat tulvillaan. Jossain kauempana huusi kurki. Vanhan navetan perustuksilla hurahti sukkelasti tunti, jos toinenkin. Välillä piti pysähtyä ihan vain ihastelemaan entisaikojen taitavia rakentajia. Luonnonkivistä muurattu seinän alaosa oli kestänyt varmaan kohta 100 vuotta, vaikka sementti joistain kohtia jo puuttui. Vaan pohjalaattaa saattoi kyllä hyödyntää.
Kaarlo mittaili juuri mielessään hellan paikkaa korvien tavoittaessa liverryksen seasta selvää askelten rahinaa.
Sydän muljahti inhottavasti katseen tavoittaessa tietä pihaan tulleen kaksikon. Tummansinisistä virkahaalareista ei voinut erehtyä. Poliisit! Helvetti, nytkö ne pidättäisivät hänet, pistäisivät putkaan konkurssirikoksesta epäiltynä, vai Annabellako…

-Päivää,  kajautti etummaisena kulkeva.  –Tultiin vähän vilkaisemaan, kun nähtiin autonjälkiä. Ollaankos sitä uusia täällä, en muista aikaisemmin nähneeni.
Kohteliaasti, sopivan nöyräksi heittäytyen, ja visusti helpotuksensa piilottaen Kaarlo selvitti perineensä mökin edesmenneeltä Lepistöltä. Laittelevansa vähän paikkoja parempaan kuntoon, josko kesäksi jäisi. Ja joo, koronahan se oli etelämmässä työt vienyt, vaan ellei täältä mitään alkaisi löytyä, hän sitten syksyllä viimeistään miettisi mihin suuntaisi. Puhuessaan Kaarlo samalla tarkasteli miehiä. Tässä oli nyt varmaan se Hämäläisen mainitsema Steenperi. Ryhti suora kuin tikku-ukolla, naamalla tiukka ilme, silmälasit virallisen oloisesti metallikehyksiset. Vaaleat, otsalta karkaamaan alkavat hiukset millilleen armeijan mittaan leikattu. Ei mikään iso mies, liekö nipin napin Poliisikouluun pituus aikoinaan riittänyt.

Jotenkin tyytymättömän oloisena Steenperi vielä hetken tepasteli ympäriinsä kädet selän takana kuin 50-luvun elokuvien vääpeli. Kurkisti lupaa kyselemättä sisälle mökkiinkin. Toinen, nuorempi kaljupää kulki perässä sanaa sanomattakaan.
Vaan olihan niillä muukin syy poikkeamiselleen. Se kävi lähtöä tehdessä selväksi.
-Onko täällä näkynyt ketään kylältä? Vaikka sellaista erittäin epäsiistiä, pitkätukkaista pultsarin oloista vanhempaa miestä?

Kaarlo veti ilmeensä ihmetteleväksi, yritti heittäytyä pikkuisen yksinkertaiseksi. Pyöristi silmiään viattomasti.
-Jaa ei, ei ole näkynyt. Onko se vaarallinenkin, kun on virkavalta tuolla tapaa perässä? Meinaan onko oikein aseistettu, suurempi rikollinen ihan?

Steenperi tuhahti jotain, mistä Kaarlo ei saanut selvää. Rykäisten vakuutteli, ettei syytä huoleen. Paikallinen pikkurikollinen vain, jota kannatti vältellä. Jos ilmaantuisi, pitäisi häätää tiehensä, ja ilmoitella puhelimitse. Ei hätäkeskukseen, vaan suoraan heille.
Nyökytellen Kaarlo otti annetun käyntikortin, työnsi taskuunsa talteen.

Jo vain, Hämäläisen perässähän ne kulkivat. Sen varmisti Hämäläinen itse pujahtaessaan pihaan heti kohta sinisten haalareiden kadottua riittävän kauas näköpiiristä.
-Saatana, kun jaksaa rasittaa tuommoiset virkaintoiset steenperit! Jahtaisvat kunnon konnia, antaisvat tämmöisen pienen kotitarvetehtailijan olla rauhassa. Ketä minä täällä häiritsen, jos tuolla seurakunnan maalla muutaman litran toisinaan omaksi iloksein tiputtelen? En myy kakaroille, en paljon kelleen. Mitä nyt joskus maistiaisia annan. Soon kuule niin hyvää tavaraa, että entinen vallesmannikin välillä pyys pullon tai kaks, kun kunnon ainetta kaipas niiden Alkon lirujen tilalle.

Hämäläisen kädessä roikkuva hauki heilui samaan tahtiin ponnekkaiden sanojen kanssa. Oli kuulemma matkan varrelle sattunut sopivasti jonkun unohtama katiska, ja kas kummaa, eikö vain ollutkin pulska hauki siellä polskinut! Hän ihan hyvää hyvyyttään oli sen sieltä onkinut pois. Suotta jättää pilaantumaan, kun voitaisiin pistää paistumaan. Kai Kaarlolle passaisi, jos laitettaisiin saman tien tulet? Janottikin niin pahuksesti, että jos sitä kaljaa vielä tölkki tai pari mitenkään sattuisi olemaan…

perjantai, 22. tammikuu 2021

TAAS NIIN MIELENI PAHOITIN + ANNO DOMINI OSA 9.

P1100439.jpg

Näinä päivinä Viisas Nainen on ollut suuresti kiitollinen siitä, kuinka syntyi jo 60-luvulla. Siis aikana, jolloin tajuttiin pukeutua talvella kunnolla. Ei tullut mieleenkään hilputella nilkat paljaina tennareissa, kuten nykynuoriso tekee.
Respektiä äidille, joka julkaisi oman jälkeläisensä tyhmyyden varoittavaksi esimerkiksi! Tosin pikkuisen pisti naurattamaan rikki revityt farkut, joista paistoi paljasta ihoa. Siis se osa kinttuako ei muka voi sitten enää paleltua pakkasessa?
Mikä merkillisintä silloin muinoin saattoi kipitellä vaikka millaisille treffeille villasukkahousuissa. Tuommoista puolipukeissa viipottavaa olisi pidetty korvien välistä pikkuisen.... no, jätän sanomatta.

https://www.iltalehti.fi/terveysuutiset/a/9a84354a-7b74-45e0-a1f3-496f2aff6a77

Suurta mielipiteiden jakaumaa puolesta sekä vastaan, ellei peräti mielensä pahoittamista, herätti Kouvostoliittolaisen röntgenhoitaja Manun toive kaikkien "sairastumisesta KoTonavirukseen". Toisia kyrsii, kun mahdollisuudet ihmisten välttelemiseen ovat työn takia olemattomat. Toisia kyrsii sitäkin enemmän, koska kotoilua tulee jo korvistakin ulos, mitään muuta ei ole kohta vuoteen ollutkaan! 
Jokunen kuitenkin varmaan myös peukuttaa. Sen verran paljon on monella vielä karsimisen varaa pariksi viikoksi. Viisasta Naista ei paljon muuta suuntaan eikä toiseen. Töihin entiseen malliin, kotona entiseen malliin. Ruokakauppaan korkeintaan kerran viikossa pikaisesti maski päässä.

https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000007749848.html

Agentti 010 nyt näyttää silti mallia tyylikkäästä kotoilusta, sillä hänhän hallitsee tyylin kuin tyylin - makuuhuoneen lämpötila pysyy alhaisena kunnes kevät koittaa, eikä siihen voi enää itse vaikuttaa. Siinä muuten yksi tärkeä seikka, joka kannattaa varmistaa jo ennen yhteen muuttamista! Jos toinen haluaa kotiin tropiikin ja toinen siedettävän viileää kompromissin hiertämiseltä ei voi välttyä. Tämä ongelma ei onneksi osusnut omalle kohdalle: Mies ilmoitti aikoinaan kaiken riittävän, mikä menee yli +10 astetta.
 

P1100503.jpg

Jos naamassa on jotain kurttuja, se johtuu vain valaistuksesta. Takuuvarmasti. Ikähän on vain numeroita?

Vaan kyllä taas pisti huokaisemaan syvään nämä pääkaupunkiseudun toimittajalapsoset. 

https://www.iltalehti.fi/muoti/a/c68f06b5-7855-4384-9352-0e220360024f

Koska ysäristä on tullut vintagea? Ja missä olivat kaikki Oikeat Vintageliikkeet listalta? Viisas Nainen itse suosii ns kivijalkapuoteja, joissa myydään ihan oikeasti vintagea, retroa ehkä seassa. Näillä kaikilla on nettikauppakin. Mikä parasta, toimitukset ovat aina nopeita - elleivät peräti Supernopeita. Koska VintagEija´s piti Hepeneviikonlopun, ette tule näkemään kuvaa Viisaan Naisen tuoreimmista ostoksista. Pyllybiksutäti saa ihan vapaasti kuvitella muita kateellisiksi, kun eivät kehtaa moisia naruja jalkaansa julkisesti vetää - onhan se tavallaan mukavaa miten joku jaksaa olla tohkeissaan oman ns perseensä esittelemisestä kuukausi toisensa jälkeen? Mitä väliä, jos muut jo kokee tämän tuputtamisen ahdistavaksi ja häiritseväksi? Mistä se täti takamuksineen taas kaivettiinkin esiin? Huoh...
Vintageliikkeisiin palaamme myöhemmin perusteellisemmin, saatte tärpit kesää varten, perusteluineen. 

Mutta hetkinen, mehän jätimme viimeksi Kaarlon shoppailemaan Edlan kirpputorilla. Siirrytäänpä siis sinne kurkistamaan kuinka asiat etenevät...

ANNO DOMINI OSA 9.  AVULIAS ERKKI 

Edla tuntui olevan liikkeissään hyvin nopea, mutta vähintään yhtä tottumaton vastaväitteitä kuuntelemaan. Raskaat saappaat lattioilla kolisten, tulenpunainen hiuspaljous pilvenä pään ympärillä leijaillen se marssi ulos luokasta, Kaarlo hitaammin perässä. Hetken kuluttua ulkorakennuksen kulman takaa ilmestyi esiin ihan vain tavallisesti harmaanmustaan tuulipukuun pukeutunut, pitkä mies. Ei niin kookas kuin hän, vaan liki meni. Ikää jotain neljänkymmenen paikkeilla, kädenpuristus vahva, katse jotenkin kummasti Edlan tavoin syvälle keskustelukumppanin sisuksiin asti tunkeva. 
Tarkasteltuaan Kaarloa vielä tovin Erkiksi esittäytynyt mies nyökkäsi.
-Joo, kyllä minä voin ne sun tavaras sinne Lepistön mökille kotimatkalla heittää. Hyvin käy. Se oli asiallinen mies, se Lepistö. Joskus käytiin kalalla kahdestaan, tultiin tutuiksi. Harmi kun silleen kuolla piti, vaan minkäpä näille mahtaa. Jokaisella aikansa.

Kaarlon valitseman vitriinikaapin kohdalla Erkki pudisti päätään. Ilmoitti epäilevänsä tokko niin isoa sekä korkeaa saataisiin mitenkään Lepistön mökin ovista sisään taipumaan. Pettymys ehti jo valahtaa Kaarlon rintalastan taakse, vaan Edlapa tiesi heti mitä tehtäisiin. Tyhjennettäisiin sivuseinältä toinen vitriini porsliineista! Sellainen matalampi, syvyydeltään pienempi. Miehet voisivat mättää astiat viereiselle pöydälle, ja kantaa kiikkustuolin pihalle. Hän sillä aikaa pakkaisi muut ostokset, laskisi sopivan könttäsumman. 

Ajaessaan viimein Erkin Transportterin perässä Kaarlo makusteli puoliääneen sanaa koti. Edla oli pakannut keittiötavarat isoon pahvilaatikkoon, kietonut lautaset ja lasit huolellisesti himmeän kukikkaaseen kankaaseen. Ilmoittanut vain, että kyllä lakanat piti joka mieheltä löytyä, ja näitähän riitti, kierrätyksenä tulleita. Ostosten kokonaishintakaan ei ollut paljon kirjekuorta ohentanut. Ehkä sillä tatuointien taiteilulla sitten eli sen verran leveämmin, tai kuolinpesien tyhjennyksellä. Semmoisia harvemmin käytiin kyselemään.

Transporter heilahteli töyssyisellä loppupätkällä, Erkki vaikutti kuitenkin tietävän tarkalleen mistä kohtaa koukkaili. No, miten monta kertaa lienee samaa reittiä ennenkin ajanut, jos kerran Lepistön kanssa oli kaveerannut. Pääasia kun saatiin uudet huonekalut keploteltua sisälle kämppään suuremmitta ongelmitta. 
Pihalla Erkki pysähtyi katselemaan kiireettä ympärilleen, haluten selvästi lykätä lähtöä. Jotain sanoakseen Kaarlo suuntia kädellä osoitellen selitti hiljalleen itämään alkaneita suunnitelmiaan. 
-Tuonne metsän laitaan ajattelin jonkunlaisen vajan laittaa, polttopuille sun muille. Ja tuonne vanhan kivijalan sisään kesäkeittiön. Niitä saa kaikenlaisia paketteja nykyään, itse vaan kasailee paikan päällä. Varmaan kompostihuussikin hommattava, ennenkuin tuo Lepistön vanha pettää alta yhden kerran kesken kaiken täysistunnon.

Sen sijaan, että olisi vain nyökkäillyt myötäillen Erkki esittikin ponnekkaat vastaväitteet. Ei mitään rautakaupan valmispaketteja, kyllähän nyt tuollaiset muutenkin pystyyn pantaisiin! Juholalta saisi takuulla kakkosluokan lautaa, paikalliselta kahden miehen sahalta loput tarvittavat puutavarat. Erkin navetasta löytyisi pari kattopellin palaa, ja kylältä purkutiiliä. 
-Juholalta puuttuu työmiehiäkin, joten jos hommia kaipaat, ilmoittele minulle,  Erkki lopetteli selontekoaan.  -Ihan sellaista sekalaista, raakaa puuhaa ja pitkää päivää, kun pitää ne kaikki marjamaat saada kuntoon ja vuokramökeilläkin tekemistä. Vaan Hämäläistä älä ittelles hanslankariksi kuitenkaan ota, teet muuten mitä tahansa. Sillä herkästi heittää vasaran ja sahan kanssa ne mitat, kun.... no, arvaathan sinä. Tuolla on kylällä sellainen Pakkanen, se muuraa ja rakentaa ihan mitä vaan. Kysyt sitä vaikka.

Erkin vihdoin lähdettyä Kaarlo lampsi sisään mökkiinsä. Pisti puhelinnumerolapun seinästä törröttävään naulaan talteen, ja alkoi availla pahvilaatikkoa. Vitriinikaappi ratkaisi kuivamuonan säilytysongelmatkin kätevästi. Itselleen kun teki, niin sai laitella kenenkään kirkumaan käymättä puuroryynipaketin ja kahvit sun muut käden korkeudelle hyllyyn. Astiat hän asetteli huolella käyttötarkoituksen mukaan kattilat alas, lautaset, mukit ja lasit ylemmäs. Teeastiasto pääsi parhaalle paikalle ylös. Jossain välissä Edla oli ehtinyt tuikata laatikkoon telineen aterimillekin. Oli se pahuksenmoinen nainen, oli tosiaan! Vaan ei hänen makuunsa, Kaarlo muistutti itseään taitellessaan lakanoita piirongin laatikkoon. 

Iltasella saunanlauteella löylyä viskoessaan, kiukaasta kohoavan kuumuuden alla ähkien, Kaarlo mietti koko naisasiaa laajemmin. Taipaleen päivällä tulleen tekstiviestin mukaan nyt oltiin asumuserossa Annabellan kanssa, puolen vuoden päästä pistettäisiin vireille varsinainen ero. Huuto oli kuulemma kauhea, kadonneesta mersusta ja talon myyntiin menosta ja ties mistä, mutta eipähän tuo meteli Ilvesvaaralle asti kuulunut. Periaattessa hän oli siis vapaa mies.
Ajatuksessa oli jotain pelottavaa. Osaisiko sitä tässä iässä enää? Ja mistä tähän nyt naisen ottaisi? Tämmöisiin oloihin, tämmöinen persaukinen joutomies? Tokkopa niitä vapaita naisihmisiä edes pilvin pimein parveili Ilvesvaaralla.
Vaan kumman haikeaksi veti tulevaisuus yksinäisenäkin. 

 




 

maanantai, 18. tammikuu 2021

ONNELLISIKSI PAKOTETUT + ANNO DOMINI OSA 8.

IMG_20201122_115359.jpg

Nyt ei enää riitä, että tuntee itsensä onnelliseksi. On luotava itselleen onnellisuusbrändi. Muuten on ihan luuseri?

https://www.iltalehti.fi/mieli/a/813863fc-43ad-4de9-83ad-bf945705b131

Tyrmistyttävää, mutta ei ihmetytä. Joka puoleltahan meille tuputetaan vain onnellisia tarinoita - tai ainakin niissä on sellainen loppu. Somebeibejä lihominenkin ilahduttaa, ihan sama vaikka tuli 10 koronakiloa! Kehopositiivisuutta se vain on! Kiroile siinä sitten syyllisyyttä tuntien omia makkaroitasi - sillä eiväthän ne lisäkilot todellisuudessa yleensä pelkkiin rintoihin ja lanteisiin kerry. Saati, että alkutilanne olisi jossain missukoiden alipainon rajoilla, josta on varaakin lisätä massaa. 

Töissä me tietenkin joudumme pakosta vetämään päällemme neutraalin työminän. Siellä ei ole lupa näyttää tunteitaan, ovat ne millaisia tahansa. Näinhän meitä neuvotaan. Vielä rankempaa, jos pitää brändätä naamalleen väkisin sitä onnellisuutta, vaikka kuinka riepoisi koko elämä. 

Tässä iässä onneksi tietää, ettei jatkuva yltäkylläinen onnellisuus ole todellisuutta. Eikä sen ole tarpeen ollakaan. Jokaisena päivänä ei tarvitse olla tehokas, tyylikäs eikä edes sosiaalinen. Joskus saa maata sohvalla takki tyhjänä kattoa tuijotellen (ja jos joku paheksuu voihan aina sanoa meditoivansa, se on Muodikasta). Ennenkuin kadehtii jatkuvassa liikkeessä olevaa, viimeisen päälle trimmattua fitnesstipua kannattaa kysyä mielessään, mistä sekin toiminta on pakoa: mitä sillä pohjimmiltaan haetaan. Tai se täysillä töitä painava, lisätutkintoa toisensa perään opiskeleva: saako aitoa tyydytystä uuden oppimisesta, vai täyttääkö vain tyhjiötä, yrittääkö loputtomasti pönkittää heikkoa itsetuntoaan?

Keskinkertaisuus on monesti parasta. Onnellisuudessakin. Elämässä mennään välillä suu korvissa ja rinta onnesta pakahtumaisillaan, välillä hampaat irvessä milli kerrallaan. Ja jos yhdellä osa-alueella onkin kaikki kohdillaan, voi toisella tyrkkiä kapuloita rattaisiin oikein urakalla.
Se vain on hyväksyttävä. Nautittava häpeämättömästi hyvästä, kahlattava sitkeästi läpi huonompi. Oleellisinta lienee muistaa, että omasta onnestaan on viime kädessä vastuussa itse - parisuhteessakin. 

Mutta näissähän nyt ei ollut kai mitään uutta, kenellekään. Joten siirrytäänpä sovinnolla Ilvesvaaralle. Kaarlon kauppareissuhan jäi viime kerralla kesken. 

 

joulu%20002.jpg

 ANNO DOMINI OSA 8. KIRPPUTORIN KAUNOTAR 

Takapenkille viskatuissa kauppakasseissa ei ollut mitään hetkessä pilaantuvaa, joten Kaarlo käänsi Pajeron kaupalta lähtiessä myyjän neuvojen mukaisesti vasemmalle pihasta. Samallahan tuo tulisi käytyä, kun kerran liikenteeseen oli tullut lähdettyä. Vaikka taskuissa rahisi enää muutama kymppi hanskalokeron kirjekuoresta voisi täydentää käteiskassaa. Tai sama se, nappaisi koko kuoren povitaskuun. Voisihan sieltä näppituntumalla onkia lisää valuuttaa, jos jostain eurosta kiinni jäisi ostokset.

Kyläkoulu erottui kuusimetsän tummuutta vasten vaaleampana rakennuksena jo peltoaukealle puoleen väliin. Vauhdin olemattomiin pudotellen Kaarlo väänsi rattia, pujahti ruosteisten portinpuoliskojen välistä pihaan. Rinnassa ailahti jotain nostalgista. Samanlaisessa, sotien jälkeen rakennetusta standarmimallin koulussa hänkin oli lukemaan sekä laskemaan aikoinaan opetellut, ennen pienten kyläkoulujen sulkemisvimmaa. Vasemmassa päässä opettajien asunnot, oikealla pari luokkahuonetta, niistä toisessa varmaan paljeovella erotettavissa perältä voimistelusali. Ulko-ovesta suoraan alkujaan kirjastoksi tarkoitettu pienempi huone.
Ja ulkorakennukset, nekin täsmälleen tutulla tapaa sijoittuneina. Pienempi varmaan keittola, seinän takana puutyöluokka. Isompi alkuperäinen puuliiteri, jossa ulkohuussit tytöille ja pojille erikseen. Olkoonkin, että kyllähän hänen aikoihinsa sentään oli jo sisävessassa saatu käydä. Sen verran nykyajalle annettu periksi.

Äh, mitäpä hän noita muisteli, enää. Muinaisia. Tulevaisuuttahan tässä oltiin rakentamassa. Napattuaan hanskalokerosta kirjekuoren povitaskuun Kaarlo kampesi ulos autosta. Sitä paitsi siitä, miten nyt elettiin jo seuraavaa vuosituhatta, muistutti koristeellinen kyltti seinässä: Edla´s Tattoo Kaarlo tavasi kiemuraisia kirjaimia. Hah, no, tuohan selittikin kaupan tädin toteamuksen elämäntapataiteilijoista.  Ulko-ovien katoksen alla taisi pöytälevyn parissa puuhastella taiteilijatar itse haalistuneissa farkuissa, mustassa hupparissa, oranssinpunaiset pitkät hiukset tuulen pörröttämänä kiharapilvenä.

Lähemmäs päästyään Kaarlo huikkasi hyvät päivät, jähmettyi sitten kesken askeleen naisen nostaessa päätään ja kääntäessä kasvot häntä kohti. Herran jestas! Kauempaa katsoen nuorelta näyttänyt nainen olikin takuulla vähintään eläkeikäinen, mutta miten tyrmäävän kaunis yhä! Tai siis, olisi voinut olla ilman kaulalle asti nousevia ja kämmenselkiäkin peittäviä tatuointejaan. Kaarlo ei moisia oikein osannut ymmärtää, vaikka nämä värejä pursuavat pienet kukat sekä kolibrit ja mitkä lie köynnökset hipoivat taidetta. Sellaisia silmiäkään hän ei ollut ikäpäivänä ennen nähnyt: niin epätodellisen kirkkaan vihreitä, kuin suoraan toisen sisimpään asti näkeviä.

Nyt niihin silmiin nousi hymyn sekaista huvittuneisuutta. Edla oli selvästi tottunut ihmisissä aiheuttamaansa hämmennykseen. Kaarlon saatua änkyttäen esitettyä lopulta asiansa nainen viittoi häntä sisään, käski etsiskellä rauhassa. Hän sitten rahastaisi, jos jotain mieluisaa löytyisi.

Se isompi, voimistelusalilla varustettu luokkahuone oli survottu täyteen sekalaista tavaraa, mutta siististi järjestykseen. Vanhan ostoskorin ovensuusta napaten Kaarlo hieraisi leukaansa. Mitähän sitä nyt… Niitä keittiökapistuksia ainakin. Tai jos tuosta räsymaton pätkänkin, jonkun verhon ikkunaan… Nyt ei ollut Annabellaa kertomassa mikä passasi sisustukseen milloinkin, mikä ei. Sai ihan itse valikoida hyllystä mukit, lautaset ja räyhäkkään oloisen venäläisen teeastiaston. Yhtä hyvin voisi tehdä Lepistön mökistä vähän kotoisamman oloisen, kun kerran jäisi sinne pidemmäksi aikaa asustelemaan.

Edlan ilmestyessä sisälle käsiään riepuun hieroen Kaarlo istui peränurkan keinutuolissa, lykki hiljalleen jalalla vauhtia. Katse hipaisi Edlaa, hakeutui sitten taas edessä olevaan vitriinikaappiin. Eihän se hienointa antiikkia ollut, vaan mitä lie askoa tai iskua, mutta mielessään Kaarlo näki kaapin seistä pönöttämässä hellan ja sohvan välissä, koriin kasatut astiat sievästi hyllyillä. Harmi vain Pajeron tavaratila oli melko rajallinen, sinne ei saisi survomallakaan mahtumaan keinutuolia, saati korkeaa vitriinikaappia. Huomionsa hän totesi pahoitellen Edlallekin. Paljasti samaa vauhtia melkein huomaamattaan muuttaneensa Lepistön vanhaan kämppään, jäävänsä varmaan syksyyn saakka. Kukaan enää odotellut, missään.

-Äläs nyt vielä,  nainen huiskaisi sormuksista täyttä kättään kuin tahtoen pyyhkäistä vastaväitteet olemattomiin.  –Erkki on tuolla liiterissä etsimässä vanhoja ikkunoita kasvilavaa varten. Kyllä te kahteen mieheen saatte nämä pakettiautossa kulkemaan, eikä siitä tule edes paljon mutkaa. Erkkikin asuu Ilvesvaaralla, siellä Jänönkäpäläjärven pohjukassa. Hakekoot ne ikkunansa huomenna, kun on mittaillut tarkemmin mitä tarvitsee.
 

lauantai, 16. tammikuu 2021

VANHAT TURKIT KUNNIAAN + ANNO DOMINI OSA 7.

P1100457%20%282%29.jpg

Viisaan Naisen sivupersoona Agentti 010 suoritti tänään operaatiota Salaiset paperit Kouvostoliitossa (huomioikaan salkku, johon ajan suositusten mukainen turvaväli). Olosuhteet olivat erittäin arktiset, joten pukeutuminen määräytyi sen mukaan: vanha majavaturkki ja minkkihattu. Jalkaan thermotrikoot sekä Sievin Miljat. 

Eikä vihlaissut omaatuntoa ei sitten yhtään pukeutua turkiksiin. Aina kun parjataan turkistuottajia pitäisi muistaa olla niputtamatta samaan paheksuttavien nippuun kaikkea karvaista vaatetta. Turkki on hyvin huollettuna suunnilleen ikuinen, se on muodistettavissa tarvittaessa uudelleen, lämmin ja kaunis - sekä takuuvarmasti ekologinen, niin elinkaareltaan kuin katoavaisuudeltaan sitten aikanaan. Silkkivuorikin maatuu, toisin kuin ne saamarin muotitekoturkit, joita niin kovasti hehkutetaan. 
Viisaalla Naisella on kaikkea aitokarvaista. Paljon. Eikä yhtään tällä vuosituhannella tehtyä. 

Ja jos turkistarhauksesta halutaan alkaa vääntämään, niin siitäkin on tarvittaessa paljon kerrottavaa. Plus työkokemusta yhden nylkytalven verran. Niin että älkää kettutytöt minulle alkako...
 

P1100463.jpg

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Syksyinen Kouvostoliiton turistikierros näytti niin kolkon, karun ja kuolleen kaupungin, että nyt varustauduttiin etukäteen googlen avulla. Täytyyhän löytyä jotain kaunistakin! Jotain, mitä ei ole vielä purettu pois betonin alta!
Keskuskirkko muistuttaa erehdyttävästi harmaanmustaa varastohallia, yleistyyliin sopivasti. Onneksi syrjemmällä oleviin vanhoihin kirkkoihin ei ole kajottu. Kasarminmäen Pyhän Ristin ortodoksikirkko rakennettiin 1913-1915 venäläiseksi varuskuntakirkoksi, ja palvelee taas erinäisten vaiheiden jälkeen ortodoksisena. 

Kiitos ihan perkeleellisen pakkasen muu alueeseen tutustuminen sai suosiolla jäädä. Keskusta kierrettiin kokonaan. Kaukaa. 

Auton tuulilasin läpi päivä paistoi, hanget hohtivat. Jopa pystysuoria sateenkaaripalkkeja nousi sieltä täältä. Joku asiasta paremmin perillä oleva osaa varmaan kertoa mistä tässä ilmiössä on kyse. Sen sijaan Viisas Nainen ihan omalla otsalohkollaan osasi nauttia valosta - herkku, jota vaille työpäivinä jää kokonaan. 
 

P1100491.jpg

Vaikka moni asia on nyt vaikeaa ja kankeaa ja varsinkin ankeaa, niin joku sentään sujuu. Jopa normaalia paremmin. Passin uusiminen on näinä aikoina kuulkaa nopeaa! Ei taida olla pahemmin ruuhkaa. 
Mitä passikuvan onnistumiseen tulee, niin kaikkihan me tiedämme mitä tasoa ne kamerat ovat.... Aivan tasottomia, pöh!
Parempi kun ei järkytä mieltään sitä kuvaa katselemalla, vaan siirtyy tarkkailemaan Kaarlon elämän tasoa. 

ANNO DOMINI OSA 7. - KYLÄKAUPPA

Hämäläisen kadottua takaisin kotitarvetehtaalleen Kaarlo keskittyi pariksi tunniksi siivouspuuhiin. Kuurasi antaumuksella vähät huonekalunsa, ja konttasi saunalta löytyneen juuriharjan nysän kanssa lattian nurkasta nurkkaan Mäntysuopaa tai vettä säästämättä.  Sauna sai suosiolla jäädä seuraavaan päivään, kyllä siellä kärsisi löylyt ottaa ilmankin.

Lusikoidessaan viimeisiä suullisia purkkihernekeittoa suoraan primuskeittimen kattilasta Kaarlon ajatukset siirtyivät ruokahuoltoasioihin. Lepistö oli selvästi käyttänyt eteisen metallista, vanhaa työmaakaappia korvaamaan keittiöstä tyystin puuttuvaa säilytystilaa. Hyvä valinta kyllä hiiriä ajatellen, ja pysyihän siellä kaikki mukavasti viileässä. Kylmätilan puute häntä oli vähän askarruttanut, mutta Hämäläinen oli tietämättään valaissut sitäkin aukkoa tiedoissa. Äijänkäppänän janoiset askeleet johdattivat heidät kulman taakse, maahan upotetulle kaivonrenkaalle: Lepistön köyhän miehen kellarille.

No, eipä täällä korvessa mitään hanhenmaksaa säilytellä tarvitsisikaan. Hyvin pärjäisi, kun söisi vain paremmin säilyviä sapuskoita. Ja sellaisia taas saisi epäilemättä kyläkaupasta. Jäämättä jahkaamaan sen enempiä Kaarlo nappasi päälleen vanhan rahtaritakin, erotteli setelipinkasta muutaman pusakan taskuun, muutaman toiseen. Liian varakkaalta ei sopinut vaikuttaa, vaan ei niin persaukiseltakaan, etteikö kaikkea maksamaan pystyisi.

Miettiskän tarkka silmä rekisteröi kaupan pihaan kurvaavan auton oitis. Vanhemman puoleinen Pajero ei oikein sopinut mökkiläisille, ne ajelivat uudemmilla, huonommin maalle sopivilla. Etelästä etätyöläisiksi huviloilleen paenneet hän jo tunsi, vanhan ajan vaatimattomampien mökkien osalta oli kevät vielä liian varhaisessa. Vaan ei, ei ollut kukaan kylältäkään kulkuneuvoa vaihtanut. Ratin takaa ulos kampeava miehen roikale vaikutti takuuvarmasti vieraalta. Mikä lie, lentojätkä. Ohikulkumatkalla, ellei peräti eksynyt.

Pitkä se oli, iso sekä romuluinen, tummanpuhuva. Vaan melko komea, vähän kuin Tauno Palo vanhoissa elokuvissa. Sanoi kohteliaasti päivää kadoten korin kanssa hyllyjen väliin. Miettiskä kurotti kaulaansa mietteliäänä. Jotain ristiriitaista miehen olemuksessa oli. Nuhruisista vaatteista huolimatta vasta leikatut hiukset, ohkaisesti parransänkeä. Herraskaisen puhtaat sekä pehmeät kädet, ei mitkään työmiehen karaistuneet kourat, sen hän pani merkille heti sen mättäessä tavaroita korista kassahihnalle. Ruokaa näytti olevan vailla, useammalle päivälle osti. Ja vessapaperia sekä saippuaa, hammasharjankin. Pyysi puntin tulitikkuja.
Kertakäyttölautasten ja aterimien kohdalla Miettiskä tuhahti paheksuvasti, tyrkkäsi ne tylysti syrjään taakseen.
-Ei kuule, näitä minä en sulle myy. Tämmöiset pilipaliastiat on kaupungin hienohelmoja varten, näiltä ei tosi mies miten syö. Tästä kun lähdet, ajat tuonne vasempaan semmoset nelisen kilometriä. Siinä on vasemmalla puolella ison peltoaukean jälkeen vanha kansakoulu ihan tien laidassa, sinne menet pihaan. Se pariskunta pitää toisessa luokassa kirpputoria, ostavat kuolinpesiä, kunnostavat huonekaluja eteenpäin välitettäviksi ja silleen. Ne on sellaisia… vähän niinkun elämäntapataiteilijoita tai jotain. Saat sieltä halvalla kaikki mitä tarviit, ja minä en kysy mitä kaikkea se on: meillä on täällä Ilvesvaaralla tapana antaa ihmisten olla omissa oloissaan, jos tahtovat. Sinäkin sitten aikanas kyllä kerrot mitä meidän täällä tietää tarttee, kun kerran selvästi jäämässä pitemmäksi tovin olet.

Mies hämmentyi, sen isot kourat jäivät hetkeksi roikkumaan pitkin kylkiä. Katse harhaili jossain Miettiskän pään yläpuolella sekä takana. Jestas, ei kai se nyt itkemään meinannut alkaa? Pyyhkäisi sillä tavalla silmiään, ennen kuin kiitteli hymyillen. Kaiveli seteleitä taskustaan kassakoneen näyttämän määrän, eikä huolinut vaihtorahaa. Kunhan muovikassejaan kasaillen käski laittaa ne eurot vaikka kylän yhteiseen lottoon: tottahan joku porukkapeli olisi vetämässä, eikö?

Miettiskä kilisteli kolikoita kämmenellään pitkän tovin, tuijotteli ulos ikkunasta tielle kadonneen auton perään. Jo vain, jotain se salaili. Takuulla. Vaan Stenbergille hän ei vihjaisisi puolella sanaa saapuneesta vieraasta, ei takuulla.  Juholalta voisi varovasti kysellä, sopivan hetken tullen. No, nämä eurot nyt joka tapauksessa pistettäisiin porukkaloton yhteen osakkuuteen.
Huolellisesti Miettiskä kirjoitti ruutuvihkoon tauno palo.
 

 

 

torstai, 14. tammikuu 2021

PAKKANEN PANEE PÄÄTKIN + ANNO DOMINI OSA 6.

joulu%20045.jpg

Talven tulo, pyryt ja pakkaset tuntuvat tekevän pahaa jälkeä ihmisten korvien väliinkin, eikä pelkästään liian suojaamattomille korville. Sellaista menoa on Viisaan Naisen töissä. 
Varmaan on ensin sinnitelty jouluun, nielty pettymys sen jäämisestä tyngäksi, ja pistetty toivo rokotteiden tuomaan vapauteen. 

Vaan kuten tiedämme, eihän se oikein ole sujunut. Eikä tule sujumaankaan. Vastuussa olevat instanssit, eli sairaanhoitopiirit sun muut, ovat hierarkialtaan jäykkiä, kankeasti toimivia ja kääntyvät hitaasti uuteen suuntaan kuin laiva liian pienellä koneella myrskyaallokossa. Varsinkin, kun ei tiedetä kenen sitä laivaa pitäisi vastuullisena ohjata. 
No, tätä ei tee mieli pohtia sen kummemmin.

Olkoot armeijasta mitä mieltä tahansa, siellä johtajuus on selkeää. Käskynjako etukäteen jaettua. Miettimään pistää kuinka tehokkaampaa touhua sellaisilla ammattijohtajilla olisi. Siihen on kautta vuosikymmenten ollut oma syynsä, että Reserviupseerikoulun suorittamisesta on saanut lisäpisteitä opintoihin pyrkiessä, ja sitä arvostetaan yhä vieläkin työhaastatteluissa.

Mutta vinosti pistää hymyilemään tuo sää, kun ajattelee mitenkä se nyt sujuu siellä Kehä III sisäpuolella, se paljon mainostettu pyöräily ja sähköautoilu. Vielä vinommin hymyilyttää tapaturma-asemien ruuhka. Niillä liukaspohjatennareilla ja muilla muotiliipakkeilla ei Suomen talvessa pärjää. Ei riitä, jos on muotipipo päässä ja vähän toppatakkia, mutta nilkat paljaina... Viisas Nainenkin aikoo aamulla siirtyä Sieveistä Kuomiin. 

Huomenna on kuitenkin onneksi jo perjantai, joten viiimeiseen työrutistukseen voidaan hakea puhtia Jänönkäpäläjärven rantojen keväästä. Kyllä se meillekin vielä koittaa ja armahtaa lämmöllään, kun vain jaksamme sinnitellä. 
 

joulu%20104.jpg

OSA 6. OUTO VIERAS

Yöllä lämpötila laski Kaarlon arvailujen mukaisesti useamman asteen pakkasen puolelle. Luntakin oli räpännyt kevyen kerroksen, joka saattaisi päivän mittaan sulaa, jahka aurinko jaksaisi lämmitellä. Nokipannukahvit saivat jäädä myöhempään. Parempi vaan totutella karuun korpielämään hiljalleen, ja viritellä kaasukeitin ensi alkuun hellan päälle. Se hyvä kylmästä oli, etteivät sapuskat olleet kassia kummempaa säilytyspaikkaa kaivanneet. Kahvin jäähtyessä Kaarlo veisti aliupseeripuukollaan näkkileivän päälle paksun siivun juustoa. Ulos pölyisestä ikkunasta katsellen nautiskeli aamiaisensa kiireettä.

Huussissa sen sijaan käväisi mahdollisimman nopsasti. Mielessään Kaarlo listasi senkin siivottaviin paikkoihin. Vaan kaikki ajallaan. Nyt piti saada ensimmäiseksi saunan kiuas vetämään. Hissukseen hän kanteli kaivolta vedet säiliöön, ja halot valmiiksi. Sitten vain kokeilemaan lehdissä paljon mainostettua kahden puun tekniikkaa. Halon syrjään vähän ottipintaa, toinen viereen pienellä välillä, siihen tuohta pala. Ihme kyllä tuli tarttui puuhun ärhäkästi, alkoi kasvatella liekkiä. Odotettavissa olevaa savuakaan ei tupannut sisään pientä tuprahdusta enempää. Ammattihitsarina Lepistö oli tekaissut piipun päälle hulppean hatun, liekö se pitänyt lumet sekä turhan kosteuden pois piipusta?

Siivousvesien lämpenemistä odotellessaan Kaarlo istahti kynnykselle. Pitkin pihaa harhaillut katse pysähtyi metsän reunaan, asento jähmettyi. Kuusien lomasta putkahti pihan laitaan lyhyt, laiha äijänkäppänä. Hartioille asti roikkuvien harmaiden suortuvien kruununa komeili alkuperäiseltä väriltään valkoinen koppalakki, minkä lie kapteenin. Naama niiden alla muistutti enemmän uurteista, huolimattomasti kynnettyä peltoa kuin partavaahtomainoksen miestä. Eipä silti, pitkästä sängestä päätellen äijä ei tainnut kuulua minkään merkkisten partakoneiden innokkaimpiin käyttäjiin. Kapeilla hartioilla roikkui epämääräisen harmaan villapaidan päällä löysänä haalistunut maastokuvioinen takki, maaston tahraamia farkkuja pitivät ylhäällä varmuuden vuoksi sekä vyö, että henkselit. Lahkeet oli reteästi törkätty huopavarsikumisaappaisiin.
Ääntä äijästä kyllä löytyi tyrmäävässä määrin. Kapeasta rintakehästä kohosi matalan möreä, römeä kähinä, puolittain puhetta, puolittain huutoa.

-Kyllä minä heti tuolta mettän laidasta jo kattelin uuden isännän saapuneen. Ei erehtymisen varaa. Lepistö nääs varoitteli, että tulee hänen jälkeensä tänne semmonen riitserin näkönen karpaasi. Että sille Kaarlolle hän tämän jättää. Minä oon Hämäläinen, Lepistön kanssa kaveerattiin kuule kauan. Vähän olen paikkoja luvatusti käynyt silmällä pitämässä, ootellut koska ilmestyt. Arvasin kun savua näin kuka täällä touhuaa.

-Riitserin?  Kaarlo äännähti hölmistyneenä. – Mikä se sellainen on?
Hämäläinen innostui, nosti kapteenin lakkiaan, hieraisi päälakeaan, ja asetti hatun takaisin päähänsä.
-No sinä se et vissiin ole lukumiehiä? Kato se on se Riitserin Jaska kova jätkä, vaikka pikkasen minä itteeni otin, kun kuulin kuinka ne elokuvassa pistivät sitä esittämään sen Tom Cruisen. Semmosen niljakkaan rääpäleen.
Kaarlo nyökkäsi kasvot kirkastuen.
-Jaa, sinä tarkotat Jack Reacheria! Juu, olen minä joskus vähän niitä kirjoja vilkaissut.  Vaan en nyt tiedä, tokkopa meikäläinen nyt sentään mistään toimintasankarista käy.

Äkkiä Kaarlo muisti isännän kohteliaisuuden, ja harppoi koukkaamaan sisältä pari tölkkiä kaljaa. Hämäläinen ei paljon kursailemaan käynyt, vaan tarrasi ahnaasti tarjottuun juomaan rapsauttaen tottuneesti tölkin auki ja samaa vauhtia suulle. Vaikuttuneena Kaarlo seurasi, kuinka ensimmäinen tölkillinen katosi niin sanotusti yhdellä huikalla. Päälle Hämäläinen pyyhkäisi tyytyväisenä nyökytellen suutaan kämmenselkään, röyhtäisi, ja kaiveli sätkätarpeet pusakan rintataskusta.

-Makoisaa oli, joo kiitosta. Savua kun näin, niin uskalsin tulla suoraan. Autosta niin vielä arvaa millä asialla kukakin on. Sinä kun oot Lepistön kaveri sulle uskallan kertoa, että mulla on tuolla seurakunnan maalla semmonen pieni…. no vähän niin kun kotitarvetehdas. Piti lähteä kotosalta pikkusen evakkoon nääs. Kannattaa sinunkin pitää mielessäs tämä meidän pitäjän uusi poliisi. Steenperi tuli syksyllä jostain Helssingistä, se vähän silleen vielä pullistelee sitä virkaintoa. Koulullakin kävi saarnaamassa viritetyistä mopoista ja viinasta ja varmaan vitustakin, hähää!

Kaarlolla teki tiukkaa pitää ilme peruslukemilla Hämäläistä kuunnellessa. Epäilemättä Lepistökin oli tutustunut Hämäläisen kotitarvetehtaan tuotteisiin, eikä siinä mitään. Nykyään Kaarloa lämmitti kummasti kaikki valtiolta sivuun vetäminen. Mitä hänkään oli vuosikymmenten armottomasta yrittämisestä saanut muuta kuin kohta konkurssituomion, ja omaisuuden ulosmittaukseen?