torstai, 15. huhtikuu 2021

ANNO DOMINI OSA 33.

P1080786.jpg
 

No niin, jospa nyt siirrytään taas Ilvesvaaran varjoihin, Jänönkäpäläjärven rannoille. 
Jätetään tällä kertaa päivittämättä tämä todellinen maailma menoineen kokonaan, ja keskitytään vain seuraamaan Kaarlon visiittiä Baarmanneille. Kaarlohan jätettiin eilen lapioimaan hevosenlantaa paljuihin, Leah paistelemaan eväspullia ranamökille katamariinin vesille laskun suureen ponnistukseen. 

 

20200518_180313.jpg

ANNO DOMINI OSA 33.  AAVAA  ULAPPAA

Leah Baarman pysähtyi kesken eväskorin pakkaamista. Katse jäi riippumaan hevostarhan takaa aukeavan peltoläntin laitaan, siellä lapiota heiluttavaan mieheen. Kaarlo on arvoitus niin Erkki asian oli määritellyt. Jopa useampaan kertaan. Mutta ah, kukapa meistä täällä maan päällä ei olisi toinen toiselleen jonkinlainen arvoitus, Leah hymähti hitusen huvittuneena. Sen hän kyllä saattoi ymmärtää, mikä Kaarlossa ihmisiä kiinnosti. Kylille ties mistä, etelämmästä saapunut salaperäinen muukalainen. Pitkä, roteva, aikuinen mies: kuin vallan Tauno Palo parhaimmillaan. Ohimoilla pari ohutta raitaa harmaata, kasvoilla elettyä elämää charmantisti. Mielikuvitus kehitteli noista aineksista vaikka mitä.

Vaan suoraan sekä rehdisti se katsoi, silmistä silmiin. Puristi kätellessä, eikä ainoastaan tyrkännyt velttoja, nihkeitä sormia pikaisesti kämmentä hipaisemaan. Ei sille minkään voinut, ammatti istui tiukassa: vielä mökille saakka päästyä Leah huomasi tarkkailevansa Kaarloa. Pistävänsä tarkkaan merkille, kuinka Jacobin kanssa kohtasivat. Kertoivatko kehon kieli, eleet sekä liikkeet, toista kuin huolettoman ystävälliset sanat? Se juuri työssä olikin niin hienoa ollut: ihmismielen kaikkinaiset koukerot sekä niiden tulkitseminen. Tärkeintähän ei toisaalta koskaan ollut kysyä mitä, vaan miksi, jos halusi löytää vastauksia.
Tämän miehen kohdalla hänen tosin ei tehnyt mieli kysellä. Ei ollut oikeastaan tarpeenkaan. Eedla ja Erkki olivat jo valistaneet heitä miehen elämän viimeisimmistä käänteistä: avioerosta, Lepistön mökin perimisestä ja siitä, kuinka kyseessä todennäköisesti oli jonkinlainen aikalisä miettiessä mihin suuntaan seuraavaksi lähtisi. Uusi alku ennen jotain, kenties aivan muuta.

Kaarlo seisahtui rantaan johtavalle polulle autuaan tietämättömänä persoonaansa kohdistuvan huomion suuruudesta, saati syvällisyydestä. Tällä kohtaa Jänönkäpäläjärvi tarjosi parastaan, totta vie. Baarmanien mökki lisärakennuksineen sulautui mäntymetsäiseen rinteeseen kauniin koruttomasti, kalliot viettivät sivulla hienon hiekan peittämäksi poukamaksi. Täydellinen idylli aina järveen kurkottavaa laituria myöten. Linjakas, jo vähän iäkkäämmältä vaikuttava purjevene sen kupeessa sai hänet hämmästymään. Se vaikutti melko ylimitoitetulta kulkupeliltä niin pieneen vesistöön.
Paikkoja viittoen esittelevä Jacob taisi arvata ajatukset, koska osoitti naurahtaen kädellään kauemmas.
-Tuolta kulkee salmi Isolle Jänölle. Sen läpi pääsee moottorilla, Jänön selkä jatkuu niin kaus, että voi melkein kuvitella olevansa merellä, tai Saimaalla vähintään. Teemme Leahin kanssa joskus parin päivän purjehduksia, käymme saunomassa vierasvenesatamassa ja palaamme aamulla veneessä yövyttyämme. Sielu lepää veden päällä. Ihmiselle tekee hyvää olla irti kaikesta. Tuulessa kuulee omat ajatuksensa paremmin. 

Jo vain, hän tunsi pitävänsä näistä ihmisistä. Olkoot mitä tohtoreita tahansa. Mutkattomia, mukavia kuitenkin. Sellaisia, joiden seurassa osasi olla luontevasti. Vaikka eipä silti, mitäpä salattavaa, saati hävettävää hänellä komeroissa luurankoina piileskelikään. Ei mitään. Jopa firman suhteen konkurssi oli vältetty viime hetken myynnillä kunniakkaasti. Mutta se katamariini... missähän...
Jacobin johdattaessa kolmikon saunarakennuksen seinää vasten nojaavan tekeleensä ääreen Kaarlon piti vetäistä henkeä. Katamariini kuulosti jotenkin pahasti paljon eksoottisemmalta, kuin sukkulamaisten ponttoonien väliin kasattu lautta. Hiekalle vaakatasoon humpsauttamisen jälkeen se saatiin vaivatta laiturin pylvääseen kiinnitettyä köyttä vinssinä käyttäen ensin vesirajaan, sitten syvemmälle. Jacobin näytettyä kännykästään kesäisen videopätkän Kaarlolle hahmottui homma jo paljon paremmin. Kyllä, kyllä, mikäpä tuollaisen aurinkokatoksen alla istuskellen sähkömoottorin voimin oli pitkin Jänönkäpäläjärveä puksutella, turhia kiireitä pitämättä. Aina se kämmenet rakoilla soutamisen voitti.

Kahvit juotiin mökin kuistilla, juteltiin niitä näitä. Pahoitellen Kaarlo ravisteli pullanmurut kämmenistään. Piti vielä ehtiä ne lantapaljut vuokramökkiläisille viemään, mutta ehkä tosiaan paremmalla ajalla toiste... Mielellään hän katamariinia lähtisi oikein käytännössäkin testaamaan, jahka sopiva hetki kaikille löydettäisiin.
 

keskiviikko, 14. huhtikuu 2021

MUISTOJEMME RUUSUT

20190610_053030.jpg

Työviikoista on tullut varsin puuhakkaita. Kevät on tunnetusti sitä aikaa, kun hermot paukkuvat, jaksaminen talven jäljiltä loppuu ja moni katsoo eteenpäin täynnä toivottomuutta. Nytkö pitäisi revetä riemuun, saada elämänsä värit muuttumaan harmaan eri sävyistä kirkkaammiksi? Entä jos kuitenkin tuntuu vain toivottomalta? Ainoa valo jonka tunnelin päähän pystyy kuvittelemaan onkin juna?

Näiden kanssa sitten painitaan, päivä kerrallaan. Teflonpintaisina, mutta täynnä ihmetystä siitä, tietävätkö isojen kirjoituspöytiensä takana istuvat päättäjät ollenkaan millaista todellisuutta moni elää. 

Tietoteknisen järjestelmän tulossa olevat muutokset kiristävät työmaalla kaikkien ilmeitä. Koulutus on ollut Teamsin varassa, ja ne yhteydet toimivat, tai eivät. Miten milloinkin. Asioita sivutaan huitaisten, enimmäkseen sellaisia, joita käytetään jossain aivan toisella laidalla maata, ei meillä. Ne taas, jotka meitä kiinnostavat, ovat vielä levällään. Loistavaa! Missä välissä kukaan tunkiota riittävästi tonkii, kun väkeä on muutenkin liian vähän? Jopa niin vähän, että Viisas Nainen niin sanotusti heitti lomansa helvaseen. Jonkun on oltava paikalla, ja hei, toukokuu sekä syyskuukin kuuluu lomakuukausiin, ota niistä! Ei muuten edes tartte työehtosopimusten mukaan antaa kuin 2 viikkoa putkeen...
Millaisia pätkiä muut pitävät, sitä ei tee mieli ajatellakaan.

Viisas Nainen sai tilaisuuden tentata aiheista äskettäin eläkkeelle jäänyttä tietotekniikkakouluttajaa. Miehen mielipiteet olivat melko masentavia. Toimeksiantaja läiskäisee eteen materiaalin, joka päivässä käydään läpi. Joka kerran joku huutaa hädissään ettei niin nopeasti, minä tipahdan! Vaan ei auta, aikataulussa on pysyttävä: paketti runnottava säädetyn tuntimäärän puitteissa. Kyseinen kouluttajakin myönsi, että homma toimii huonosti. Käytetyin keino lienee hakea sairaslomaa siinä vaiheessa, kun ei vaan enää pysty, ei kykene, ei jaksa. Tietotekniikkastressiä podetaan tilastojen mukaan hyvin paljon. Hätäisellä koulutuksella sitä paitsi saadaan käyttöön vain minimaalinen hyöty järjestelmiin sijoitetusta rahasta. Ruusuisista lupauksista jää käteen pelkät piikkiokaiset varret. 

Muistelimme kaiholla aikaa, jolloin elämä oli yksinkertaisempaa. Puhelintakin käytettiin vain soittamiseen, posti kulki. 
Toisaalta kulkihan se nytkin, tekstiviestillä ilmoitettiin paketin saapumisesta. Heti paketin hakemisen jälkeen alkoi huijausviestien tulo ja "pikapuhelut", joilla yritetään saada ihmiset soittamaan takaisinpäin. 
Eli pitääkö tästä päätellä Postinkin tietoteknisen osaamisen olevan alakantissa?
Viisaan Naisen kohdalla joka tapauksessa meni metsään moinen yritys. Puhelimessa ei ole edes nettiä, hähää! 

Muistojen ruusuja on muutenkin tullut poimittua jostain pään sisältä. Kiitos yllättävien kohtaamisten, ja vanhojen valokuvien katselun. Valtiovallan mukaan kurttulehtiruusu kuuluu haitallisiin vieraslajeihin. Voi vain pohtia, kuinka kaikki ne pyöräteiden varsille sekä pihoihin istutetut aidat muka tuhotaan. Ja jos jotenkin, niin voi nuoria, jotka sitten eivät koskaan pääse kokemaan millaista on jonkun sellaisen aidan katveessa, tuoksuvassa kesäyössä rinta rakkaudesta pakahtumaisillaan suudella elämänsä prinssiä tai prinsessaa (joka sitten tietenkään ei kyllä koskaan ole juuri Se Oikea, mutta eipä takerruta pikkuseikkoihin - tunne kuitenkin on sillä hetkellä täyttä totta).

Ja hei! Meiltähän jäi viimeksi Kaarlo Baarmanien pihaan, ja katamariini vesille lasku pahasti kesken! Siirrytäänpä sinisen taivaan, pulleiden poutapilvien alle. Kuvitellaan, kuinka siellä lapioidaan paljut täyteen hevosenlantaa, sillä aikaa kun Leah paistaa pullat loppuun: tarkoitus on tuota pikaa siirtyä rantamökille eväiden kera. Kaarlolle selvinnee sekin, millainen vehje se Jacobin katamariini onkaan. 
Kuvitellaan vain päivä tai pari, koska nyt ei tarinaa enempää irtoa, vaikka kuinka suunnittelin mitä. Lenkilläkin piti itseään oikein muistuttaa, että tämän olisi tarkoitus rentouttaa päivän kiireistä - ei olla hartiat kireällä korvissa ja hampaat irvessä marssimista. 

Hyvät unet, parempi teksti. 

lauantai, 10. huhtikuu 2021

AINA OIKEAN IKÄINEN + ANNO DOMINI OSA 32.

P1100652%20%282%29.jpg

Viisaan Naisen sivupersoona Agentti 010 haistattaa pitkät ikärasismipuheille. Hän on naisena aina oikean ikäinen ja kokoinen, ja oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Tänäänkin aamusta Valokuvaajan kuvausavustajana juuri sopivasti, ennenkuin alkoi mättää räntää taivaan täydeltä. Onneksi löytyy ihmisiä, joilla riittää uteliaisuutta uuden edessä ja intoa heittäytyä kokeilemaan mallina oloa - niissä vaatteissa sekä puitteissa, jotka muut määrittelevät. 

Viime viikolla tuli käytyä lyömässä tissit tiskiin, eli seulontamammografiassa. Varsin nopea ja vaivaton toimenpide. Tuloksetkin tulivat jo tänään. Paha sanoa onko aihe yhä jonkinlainen tabu, koska sitä ei rummuteta julkisuudessa. Eli kun yhteiskunta tarjoaa ilmaisen tutkimuksen, älkää nyt vaan jättäkö sitä käyttämättä! Vanhan sanonnan mukaan tieto lisää tuskaa, mutta kyllä se ennenkaikkea nopeuttaa lisätutkimukseen ja hoitoon pääsyä - samoin paranemista, elämän jatkamista eteenpäin. 

Jill Bidenin verkkosukkahousujen nostattama kohu ja omat rinnat palauttivat Viisaan Naisen mieleen Siskontyttären tyrmistyneen tokaisun jokunen vuosi takaperin. Nääs kun motoristiriennoista siihen suuntaan koordinaatteja ottaessa tuli ilmoitettua, että nyt on näiden bileiden kaikesta annista nautittu runsain mitoin ja riemurinnoin, kohta nähdään. -Jolloin Siskontytär jotenkin järkyttyneen oloisesti tokaisi ei kai nyt sentään ihan kaikesta? Enää tuossa iässä?
Närkästyttävää! Vaikkakin ymmärrettävää. Luulihan sitä itsekin nuorena vanhenemista toisenlaiseksi. 
Onneksi nyt jo tietää kokemuksesta karttuvan iän olevan vain numeroita, veteen piirrettyjä viivoja. Syntymävuosi ei ole se, joka määrittelee mitä voimme, tai emme voi - paitsi tietty työhakemuksissa, plääh...
 

P1100612.jpg

Juhlia voi välillä pelkästään sitä, että on juuri tänään, juuri tässä - turha odotella kalenterista jotain tiettyä päivämäärää, tai miettiä mitä muut ovat mieltä. Keskisormea tosikoille.
Niin Agentti 010 tekee.
Ja Mies kiittää (plus tiskaa mielellään, juuri nytkin...)

Mutta kuinka Kaarlolle naisten kanssa käykään, sitähän meistä ei tiedä vielä kukaan... Ehkä elämää laajemmin nähneiden kanssa keskustelu auttaa? 

kuukso-kauppa.jpg

ANNO DOMINI OSA 32.  MIEHEN ON OSAANSA TYYTYMINEN 

Nuotion räiskähtely sekoittui metsästä kantautuviin rastaiden taidokkaan pitkiin, oudon haikeisiin sooloihin. Kaarlo tuijotti otsa kurtussa liekkeihin. Siitä kuusikosta pihaan putkahtava Hämäläinen hänet löysi. Istahti toiselle penkille, kaivoi rintataskusta sätkävehkeet ja alkoi pyörittää puruilla täytettyä paperia näppärästi pötkyläksi. Hetken verran vain oltiin siinä niin, kiireettä sekä puheetta. Vasta kun Kaarlon paistumassa olleet makkarat saatiin syötyä Hämäläinen katsoi asiakseen tiedustella mikä miehen mieltä painoi.
-Naisia minä tässä vaan ihmettelen,  Kaarlo urahti.
-Jaa sinäkö et vieläkään oo pukille päässyt? Jo vain, kyllä se noin nuorta miestä ahistamaan alkaa, alkaa hyvinkin,  Hämäläinen riemastui. Kaarlon piti oikein pidemmän kaavan mukaan (mutta tietenkin nimiä mainitsematta) selvitellä viimeaikaiset kuvionsa. Naisiahan suorastaan tuppasi syliin saakka, vaan kun ei niistä selvää ottanut. Oliko hän vain niin vanhanaikainen, että ei ymmärtänyt tätä nykymeininkiä? Kauan naimisissa olleena, ja vasta eronneena taisi olla kehityksen kelkasta tipahtanut: tottunut toisenlaiseen etenemiseen. Sellaiseen selkeämpään, missä aletaan sitten kunnolla seurustella, jos toisesta kiinnostutaan tiettyyn rajaan sekä toimituksiin saakka, eikä aamusella erotessa vaan suikata suuta ja luvata soitella. Edetään niinkuin selkeän kaavan mukaan.
Hämäläinen röhähti nauruun.
-Naiset on kuule Kaarlo sellaisia epeleitä, ettei niiden ajatuksista mies koskaan kärryillä pysy. Tiiätkö, se olin minäkin nuoruudessain melkoinen veijari, pikkasen tais olla kikkaveikon vikaa, tunnustan. Muistan kuinka 80, vai oliko jo 81, oltiin etelämpänä hommissa. Yhdellä paperitehtaalla puurrettiin pituusleikkurin pohjia kirvesmiesporukalla, asuttiin siellä sen aikaa. Tuli iltaelämässä käytyä, humpalla kuppilassa pyöriteltyä niitä tehtaan naisiakin. Mitä siellä paljon muuta olikaan, pienellä paikkakunnalla. Vilkuttelin kovasti silmää työmaaruokalassakin yhdelle konttorin neidille, vai mikä lie eronnut rouva. No, se kumminkin alkoi silleen kivasti lämmetä, hierottiin treffit illaksi. Vaan jotenkin unohduin poikien kanssa parille, venähti niin myöhään, etten sitten enää vaivautunut. Ei ne naiset tykkää, jos kovasti jalka viskaa ja henki haisee. Seuraavana aamuna pukkasi pikkasen krapulaa, räntäpaskaa taivaalta rankemmin. Se daami nosteli ikkunaan pahvilappua, kun marssittiin montulle muottihommiin. VITUTTAAKO ULKOTYÖ siinä luki. Minä en kuule ollut milleskään. Tekstasin muottivaneeriin rasvaliidulla yhtä isosti vastaukseksi EI. 116 MARKKAA TUNTI. Tiiä tuota, ei se ainakaan rahan perään tainnut olla, kun veti heti verhot kiinni. Eikä kyllä enää tervehtinytkään kun vastakkain osuttiin.
Kaarloa hykerrytti kuvitella moista tilannetta, saati Hämäläistä humpalla, silmää vilkuttelemassa ja yökylään pyrkimässä. Tuskinpa taisi enää flaksi naismaailmassa miehellä käydä. Samaa valitteli Hämäläinen itse jatkaessaan reissuvuosien muistelmia. Miten ennen tosiaan oli moni asia paremmin. 70-luvun alussa nuori mies sai rakennuksilla hyvässä porukassa paksut tilipussit, eikä ollut hinnoissa euron kiroja. Tupakkiaski maksoi alta markan, korkeintaan kaksi ja puoli 80-lukua kohti mentäessä. Bensalitran sai senkin alta markalla. Urakkapohjarahoilla joka mies vaihtoi auton tuoreempaan, betoniraudoittajan Datsunista kauppias lihoi piirun päältä kymppitonnin.
Oli ne aikoja, oli tosiaan, huokailivat molemmat miehet pelkäksi hiillokseksi hiipuvaan tuleen katsellen. Naisista ei enää puhuttu.

Ehkä sen naamasta sitten kuitenkin näki, päässä pyörivän ajatusten sekamelskan. Jotenkin Erkki ainakin katsoi kummasti kulmien alta, jätti vitsit vääntämättä. Kunhan ääneen alkoi pohdiskella päivän ohjelmaa. Kaarlo nyökytteli kaiketi niin hajamielisesti, että se pisti toisen takertumaan asiaan.
-Kuule, mitäs jos menet tänään sittenkin käymään Baarmanneilla? Ne on semmoinen Saksasta Suomeen eläkepäiviksi muuttanut pariskunta tuolla järven toisessa päässä. Tilaavat täältä Juholasta aina kerralla isomman erän ostoksia. Tekee sinullekin varmaan hyvää tutustua hiljalleen paikkakunnan väkeen, kun itsekin nyt semmoista olet. Otat pienemmän traktorin, sen vanhan Massey-Fergusonin ja kärrit perään. Kärrille ne puutarhan nurkan laastipaljut. Heität takasin tullessas kolmosmökille hevosenlantaa Baarmannilta. Soittivat eilen, että laittaisivat kasvimaata. Ja autat Jaakoppia laskemaan katamariini vesille, ovat vähän myöhässä tänä vuonna sen kanssa kuulemma.
Kaarlo lupasi. Töissähän hän Juholassa oli, tekisi mitä pomo käskee.

Vasta Jänönkäpäläjärven pitkää sivua hiljalleen körötellessään Kaarlo muisti hämärästi Hillan joskus maininneen Baarmannit, Jaakopin ja Lean. Tai mitkä Jacob ja Leah ne nyt virallisesti olivatkaan. Täällä ihmiset vääntelivät kaiken suuhun paremmin taipuvaksi, nimetkin. Jotain lääkäreitä, tai sellaisia. Onneksi ei ollut sen lajin tarvetta. Natalian kaltaisessa hammaslääkärissä riitti sulateltavaa, muita valkotakkisia enää tarvittu soppaa lisää hämmäntelemään.

Vaalea talo putkahti esiin mutkan takaa. Taaempana näytti olevan toinen, matalampi rakennus. Talli varmaan päätellen sivustalta erkanevasta, valkeana hohtavasta lauta-aidasta. Kaarlolla ei ollut aavistustakaan missä lantakasa sijaitsi, mutta Juholasta mukaan pistetyt pari pärekoria piti kaiketi toimittaa suoraan ovelle. Ähkäisten hän pudottautui alas traktorin pukilta, kurkotti ottamaan hytissä matkanneen munakennolaatikon, ja kääntyi. Täsmälleen samaan aikaan, kun ulko-ovi avautui päästäen pihamaalle säntäämään terhakan oloisen, mustavalkoisen koiran.
-Ei kannata pelätä Sallya, hänellä on aina intoa tutkia heti kuka tuli. Ei vahtikoira vielä, liian pentu.
Kaarlo kyykistyi rapsuttamaan vinkeästi päätään kallistelevaa, teräväkärkisiä korviaan tyrkylle tarjoavaa koiraa. Vasta sen jälkeen nousi, ja keskittyi tarkastelemaan ovensuusssa koiransa kanssa sävysävyyn mustavalkoiseen villapaitaan pukeutunutta naista. Saksalaiseksi rouva Baarman kyllä puhui ihmeen selvää suomenkieltä.
No, kaikella oli aina selityksensä, Kaarlo ajatteli lampsiessaan portaita ylös ja peremmälle. Eikä kaikkia asioita niin tarvinnut tietääkään. Sillä hetkellä tosin olisi ollut pahuksen mukavaa vähän paremmin olla perillä veneistä, kuten nyt vaikka siitä Erkin mainitsemasta katamariinista. Kuulosti melko eksoottiselta kulkupeliltä näille vesille.

keskiviikko, 7. huhtikuu 2021

JILL, PYHÄ BYROKRATIA + ANNO DOMINI 32.

P1100597%20%282%29.jpg

Jill Biden, jenkkien Rva Nro 1., pääsi otsikoihin verkkosukillaan kuin Jutta Urpilainen muinoin. Joidenkin toimittajalapsosten mielestä 64-vuotias on liian vanha moiseen. 
Ja PÖH, sanoo Viisas Nainen, joka on aina käyttänyt ja tulee aina käyttämään jonkinlaisia verkkosukkia. 

Pisti miettimään, että aika kapeakatseista on se paljon mainostettu kehopositiivisuus ja kaikkinainen naisten ulkonäön arvostelun tuomitseminen. Välillä ei saa yhtään arvostella, ei ketään, ja sitten välillä taas aivan surutta?

Melkein unohtui sen tyrmistyksen ja kiukun alle päivän mittainen taistelu Pyhän Byrokratian kanssa. 
Nääs kun on se yksi loppusuoraa taivaltava sairas, niin on myös oikeus Kela-taksin käyttöön. Omavastuu on suuntaansa 25 euroa (mikä ajaa kyllä vähävaraisen kätevästi konkurssiin, ennenkuin 300 omavastuu täyttyy). Tämän edun saadakseen on pyydettävä joka kerran erillinen matkakorvaustodistus. 
Selkeää tähän saakka?
No, mutta sitten röntgenlähete tuupattiinkin Kotisairaalasta, eli kotona käyvältä sairaanhoidolta. Näin ollen jäi puuttumaan myös se saamarin paperi.

Viisas Nainen alkoi metsästää todistusta heti aamusta. Kotisairaala ei tiennyt asiasta, mutta lupasi selvitellä sihteeriltä. 
Odottelun jälkeen sieltä soitettiin takaisin: röntgenistä pyydätte.
Eli eipä muuta kuin valistamaan neitosta, että kuule, jotain olen minäkin tähän ikään mennessä oppinut - ja jos en muuta niin sen, ettei röntgen tai labra kirjoita ikinä mitään matkakorvaustodistuksia. Ne eivät ole hoitava/lähettävä yksikkö.

Siispä jonottamaan seuraavaan numeroon, syöpäpolille. Olette jonossa numerolla yksi... 
Pakko antaa periksi,ei vastaa. Jos asianne koskee todistuksia painakaa numeroa yksi - no missä helvetissä tässä uudessa puhelimessa on ne numerot, apua apua! Jos haluatte, että soitamme teille takaisin painakaa numeroa kaksi... 
Ahaa, tässähän nämä numerot! Soittakaa joo takaisin.
Odottelun jälkeen puhelin soi. Sihteeri ilmoittaa iloisesti, kuinka todistukset eivät kuulukaan hänelle, ja antaa sairaanhoitajan numeroita kaksin kappalein.
Toinen ei vastaa, toinen ei ole edes käytössä.
Eli aloita alusta. Paina ykkösen sijasta kakkonen, ja taas kakkonen, että soittaisivat takaisin.
Hoitaja soittaa lopulta - mutta ei tietenkään tiedä, kenen tässä tapauksessa pitäisi kirjoittaa se matkatodistus.
Lupaa kuitenkin selvitellä asiaa, mikäli ehtii ennen lomalle jäämistään.
Viisas Nainen kysyy eikö nyt jo voisi sitten saada kerralla vaikka puolta vuotta yhteen paperiin, alkaa meinaan käydä hermolle tämmöinen. Vaikka kuluuhan se vapaapäivä näinkin, puhelimessa...

Lopulta, juuri ennen työpäivänsä päättymistä, hoitaja soittaa. Asia on kunnossa. Puolen vuoden todistus postitetaan asiakkaalle kotiin.
Jostain syystä Viisaalla Naisella ei ollut enää puhtia aloittaa samaa rumbaa Kelan kanssa. 
Kysyä silti pitää, että onko tässä mitään järkeä? Kuinka moni sairas ja vanha ja muuten vain väsähtänyt jättää kesken, ja kärsii. Emme me mitään entistä sekavampia sotehäkkyröitä tarvitse, vaan jotain järkeä olemassa oleviin käytäntöihin. Viisas Nainen tarjoutuu ale-hintaan konsultoimaan sairaanhoitopiirejä, ja perkaamaan hoitopoluista näkyviin routamontut ja katkeilevat kohdat. Silleen niinku kokemusasiantuntijana...

Lomapäivistä viedään joka tapauksessa viimeistä. Vielä ehtii hetken henkäistä ennen töihin paluuta, tietotekniikkakoulutusta ja muuta herkkua. Jos hyvin käy, saa tehtyä jopa yhden lehtijutun pohjatyöt sekä tekstin tynkää, lähetettyä sähköpostilla haastattelukysymykset. Sitten vain miettimään miten ilma suo kuvailla, ja ketä ja koska, ja mitähän yllätyksiä tässä taas tulee... Kuinka rikkonaisia portaita pitää kiipeillä sekä alas liukastella. 

 

P1100168.jpg

Ei pahus, eiköhän siirrytä täältä kylmästä ja kolkosta keväästä Ilvesvaaran maisemiin, Jänönkäpäläjärven rannoile ja Vaaranpohjan keskustaajamaan. Ajaako mustasukkainen vanhempi konstaapeli Stenberg Kaarlon päälle, pelastuuko edes ihana Natalia ja samalla seutukunnan hampaiden terveys, vai mitä taas käykään.

ANNO DOMINI OSA 31. MUSTASUKKAISUUTTA

Tummanharmaa Skoda sulautui pensasaitojen varjoihin liki huomaamattomiin. Pari myöhäistä koiran ulkoiluttajaa oli uteliaisuuttaan hidastanut kohdalla, mutta Stenberg oli mulkaissut sen verran vihaisesti, että olivat älynneet kiskoa piskejään vauhdilla eteenpäin. Poliisin virka-autoa ei tietenkään olisi saanut käyttää omalla ajalla miten tahansa, mutta hitot hän moisista välitti. Nyt oli menossa jotain paljon tärkeämpää kuin pilkun päälle virkaohjesäännön noudattaminen. Hampaiden raivoikas narskuttelu täytti hiljaisuuden miehen tuijottaessa silmät ja rinta polttaen sireenipuskien takaa häämöttävää, himmeästi eteen vedettyjen verhojen takaa valoa hohtavaa rivitalon päätyasunnon ikkunaa.

Miten Natalia saattoi tehdä tämän hänelle? Hänelle, kunniallisella ja kunnolliselle virkamiehelle, jolla olisi ollut tarjota naiselle vakaa, turvattu tulevaisuus? Miten se hemmetin narttu kehtasi vain nakella niskoja, jos jotain lähentymistä yritti, ja nyt kuitenkin kaatui heti sen Lepistön mökin turjakkeen edessä? Mustasukkaisuuden tulisen raivoisat aallot hyökyivät poliisimiehen ylitse liki hallitsemattoman vahvoina. Mielessä käväisi josko ottaisi viime viikolla takavarikoidun Moran hansikaslokerosta. Hiipisi vaivihtaa, kenenkään näkemättä, puhkomaan äijän autosta renkaat. Siitäs saisi, saatanan pummi! 

Vaan ei, sitä ei voinut tehdä. Sittenhän Lepistön mökin niljake saisi oivallisen tekosyyn kinuta Natalialta yösijaa. Se oli nyt jo ollut naisen luona monta tuntia. Aina siitä saakka, kun olivat kaksin kaupalta lähteneet muovikassit pullollaan. Varmaan alkoholiakin ostettu, käyty Alkon kautta. Onneksi oli alkometri mukana. Viisari jos vähänkään värähtäisi äijän lähtiessä hän vaatisi verikokeet. Ajatus värähtävästä viisarista sai Stenbergin vääntelehtimään tuskaisesti istuimellaan. Mieli taikoi esiin toinen toistaan kauheampia kuvitelmia siitä mitä parhaillaan tapahtui hänen unelmiensa naisen asunnossa. Palelikin, vaan periksi hän ei antaisi. Menisi sitten vaikka koko yö kyttäillessä.

Kaarlo huomasi vasta Skodan kohdalle ehdittyään etupenkillä retkottavan miehen. Hätä ailahti läpi. Olikohan tuo saanut sairaskohtauksen, pitäisikö ambulanssia tai jotain... Käsi haki jo ovenkahvaa, kun hän viime hetkessä tunnisti ratin taakse uuvahtaneen miehen. Sehän oli se poliisi, se Steenperi! Natalia oli kyllä puhunut asiasta, pyytänyt kaukaa kiertämään pahan poliisin. Toisaalta Kaarlo muistutti melko vähän hemaisevaa, iskemisen arvoista naista, joten se ja sama. Paitsi tietysti, jos hankalaksi tieten tahtoen ruvettaisiin. Sitten jo pitäisi Juholalta tai Erkiltä vähintään neuvoa kysyä: että mitenkä täällä virkavallan kanssa toimittiin.

Toisaalta naisistahan ne erimielisyydet kautta historian herkästi olivat syntyneet. Sodatkin pahimmillaan syttyneet. Päätään puistaen, pienesti naurahtaen Kaarlo kiiperi Pajeroon. Mitä sitä suotta Steenperiä herättämään, kesken makeimpien unien. Onneksi oli tullut jätettyä auto vähän kauemmas, loivaan mäkeen. Riitti, kun vaihteen nakkasi vapaalle, vieressä seisten tyrkkäsi ovenkarmista vauhtia ja hyppäsi lennosta kyytiin. Startata tarvitsi vasta sivukadulle kääntyessä. Hän olisi kaukana kylän laidalla, ennenkuin Steenperi havahtuisi kyllin tajutakseen Pajeron kadonneen taustapeilin näkymästä.

Vaan oli tämä merkillistä seutua, oli totta tosiaan. Koko elämä oli Jänönkäpäläjärven rantaan muuton jälkeen yhtä yllätysten katkematonta ketjua. Paljon ei tuntunut täällä rahan mahtia arvostettavan. Tämmöinen persaukinen jätkäkin kuin hän, jatkuvasti löysi toinen toistaan ihanampaa naista kainalostaan. Ihan yrittämättä jopa. Linja-autoliikennöitsijänä vaikka kuinka huonosti huomattiin entisessä kotipitäjässä. Siellä koskaan kukaan katsonutkaan päin kahta kertaa, saati pyytänyt saatille. Saattoihan tuo toki johtua Annabellastakin, myöntää piti. Kuka sitä nyt ukkomiestä... 

Erkki vilkaisi häntä kerran, katsoi sitten tarkemmin. Sen suupieliin kohosi hymyn poikasta. 
-Jaaha, ettei oltais yöjalasta tulossa, kun noin on maireana ilme... Näkyy jääneen siinä tohinassa ykkösetkin päälle. Mees vaihtaan työkamppeet, niin päästään lähtemään takapellolle aidan tekoon. Eedla minua tästä jo vähän varoittelikin. Veikkasi, ettet kauan vapaalla jalalla kuljeskele, jahka naiset vauhtiin ehtii. Sanoi korteista katsoneensa kuinka vielä tulee sinuakin vastaan suuri onni. Suurempi kuin edes kuvitella saatat.
Eedlan mainitseminen tuikkasi kipeästi. Jotain ympäripyöreää mutisten Kaarlo lampsi hallin puolelle työvermeitä haalimaan päälleen. Kyllähän hän mieluusti olisi Eedlan ottanut, olkoot syntynyt vaikka parisataa vuotta aiemmin, hitonko sillä oli väliä. Vaan Eedlapa ei ollut kenenkään omaksi otettavissa, sen nainen teki selväksi heti saunan lauteille viereen kiivetessään. 
Ja hän, hän oli Lepistön torpan rappusilla löylyjen jälkeen vilvoitellessa myöntymisen merkiksi nyökäten ajatellut, että olkoot sitten niin. Tapahtukoot tulevaisuudessa mitä tapahtuu, näillä korteilla mennään. 

sunnuntai, 4. huhtikuu 2021

VIIMEINEN LÄHTÖ + ANNO DOMINI OSA 30.

P1100156.jpg

Kevättä mennään täällä tänä vuonna tummissa väreissä. Sitä on melko sanaton, kun vieressä istuja katsoo kohti ja sanoo se taitaa olla lähtö lähellä.
Ei siinä oikein passaa valehtelemaan käydä. Turhaan edes kaunistelemaan totuutta, jonka se toinen jo itsekin tietää. Nyt vain mennään päivä kerrallaan, sairaalareissusta seuraavaan. Jos tämän kesän vielä... 
Viisaalle Naiselle muistutettiin muinoin, että viimeiselle reissulleen lähteneen sureminen on itsekkyyttä. Pitäisi keskittyä muistelemaan yhdessä koettua aikaa, eikä vikistä sen loppumista. 
No, moni asia on aina helpommin sanottu kuin tehty.

Koronan kanssa taas on menty jo yli kipurajan. Se on Suomi taas pullollaan pitkin poikin suhailevia lomailijoita, sanoo valtiovallan edustaja missä mediassa tahansa mitä tahansa. Kyllä siinä alkaa kuuliaisemmankin sinnittely tuntua turhalta, kun muut tuntuvat elävän ihan surutta mistään mitään piittaamatta. Että hittoakos minäkään sitten mitään tässä yritän... Tavalliselle kansalle painotetaan kuinka rokotus ei poista tartuttamisen mahdollisuutta, mutta terveydenhoitopuolella tullaan työnantajan käskystä töihin, vaikka kuinka tauti kotona jylläisi. Siis miten nämä nyt oikein menee, mitä mitä?
Pahimmat vetoavat leuka väpättäen siihen, että minulla on OIKEUS olla töissä, enkä mene kotiin sairaspäiville esimiehen pyynnöstäkään. Tämäkin on nyt nähty. Valitettavasti. 
Kuin myös se, ettei koronatikulle rankasti oireita liiottelematta pääse. 

Nuoremmat jatkavat elämäänsä, muuttavat, pariutuvat, harrastavat. Toivottavasti kuitenkin järki päässä. Viisaan Naisen ja Miehen vapaapäivien kohokohdat pysyvät kävelylenkeissä, sekä sohvalla kirjan kanssa makaamisessa. Jos ovikello joskus soi, joku jommankumman jälkeläisistä siellä on, ei sen vieraampia. Sitä ollaan tyytyväisiä, että toisella jo jalka jotenkin toimii, ja toisella käsi yhä liikkuu. Odotetaan kesää, haaveillaan aamusta, jolloin tarkenee luopua pitkistä kalsareista. 

Ilvesvaaralla onneksi sentään kuljetaan tukevasti kesän alkua kohti. Jopa terveydenhoito toimii, kunnallisella puolellakin. On paikka, johon voidaan hetkeksi aina paeta harmaata taivasta ja kylmää kevätuulta. 

 

puut4.jpg

ANNO DOMINI OSA 30. SINÄKÖ SE OOT

Terveyskeskuksen parkkipaikalle mahtoi ongelmitta. Oikea ovikin löytyi helposti. Hetken ympärilleen tyhjässä aulassa vilkuiltuaan Kaarlo nappasi sivupöydältä esitietolomakkeen, ja alkoi täytellä rivejä. Osoitteen kohdalla kynä pakosta pysähtyi. Laskettiinko Lepistön torppa kesäasunnoksi, jollaisessa ei saanut vakituisesti asua? Mutta kun ei muutakaan ollut laittaa, ja verottajallekin oli tullut määriteltyä Vaaranpohja nykyiseksi kotikunnaksi. Että ei kai auttanut, parempi vaan reilusti kirjoittaa Jänönkäpäläjärventie 839, kuten perintöpapereihin oli kirjattu. 

Viimeistä pistettä piirtäessä aulan toisella laidalla jo aukesikin ovi. Reippaasti Kaarlo nosti takamuksensa tuolilta. Pikkuisen yritti pistää täristämään, mutta kuka nyt hammaslääkäriä ei olisi pelännyt. Hirvitti se isompaakin miestä. Hätäisesti hän tyrkkäsi lomakkeen hoitajalle ohi kävellessään, seisahtui sitten melkein kesken askeleen tietokoneen ääressä naputelleen naisen kääntyessä.
Maailma seisahtui. Äkkiä heikotti polvia entistä enemmän. 
-Sinäkö se oot,  henkäisivät molemmat täsmälleen yhtä aikaa. 
Sillä toden totta, nuo silmät Kaarlo kyllä muisti, tunnisti vappuaaton illasta. Muisti senkin, miltä naisen kotitalon päädyssä erotessa vaihdettu suudelma oli tuntunut. 

Ensimmäisenä hämmennyksestään toipui hammashoitaja, sitten hammaslääkäri itse. Kaarlo komennettiin potilaan paikalle suuta avaamaan. Yläpuolella lueteltiin dee sitä ja dee tätä, instrumentit kilahtelivat, suhisivat, hiki kohosi käsinojia puristaviin kämmeniin. Poran vinkuminen vei viimeisetkin hajanaiset ajatukset. Moisessa kidutuspenkissä osasi olla vain ohuelti onnellinen siitä, kuinka kivun aiheuttajaksi ei sentään paljastunut leikkelemistä vaativa viisaudenhammas. Juurihoito kuulosti jotenkin kevyemmän lajin hommalta. 

Ulko-oven viereen sijoitettu puistonpenkki oli varmaan tarkkaan sijainniltaan harkittu. Siihen sai pysähtyä keräämään voimiaan, kun vihdoin sai luvan painaa leuat taas yhteen, ja pääsi karkuun kiduttajiltaan. Helpotuksesta huokaisten Kaarlokin käytti tilaisuutta. Ah autuutta, särky oli tiessään! Vielä pitäisi käydä uudestaan, mutta nyt jo uskaltaisi paremmin. Piti oikein sulkea silmät, ajatella hetki pelkästään Nataliaa. 

Joku muukin ajatteli Nataliaa, jopa täsmälleen samalla hetkellä. Vaikka Kaarlo ei sitä tiennytkään, häntä tarkkailtiin ohi mateluvauhtia lipuvasta siviilipoliisiautosta. Stenberg narskutteli hampaitaan otsasuonet raivosta pullistellen. Eikö helvetti vain lorvinutkin tuossa se Lepistön mörskässä majaileva pummi! Mitä se täällä teki? Kyttäsi tietysti Nataliaa, mokomakin persaukinen tyhjäntoimittaja! Ettäs kehtasikin! Vielä hän sille näyttäisi, kaivaisi esille kaikki äijän salaisuudet. Johan katoaisi tuo typerän tyytyväinen virne äijän karvaiselta naamalta. 

Poliisimiehen ryhdikkään rintalastan alla korvensi entistä pahemmin ulko-oven avautuessa, ja Natalian pujahtaessa ulos. Skoda koukkasi uhkaavasti kohti apteekkarin kuusiaidan kulmaa Stenbergin yrittäessä kääntää päätään taaksepäin kuin tarhapöllö konsanaan. Saatana, nyt riitti! Millä kiristyksellä ja kikkaveikon juonilla se urpo sai houkuteltua Natalian kaltaisen kauniin, älykkään naisen viereensä penkille? Jotain takuuvarmasti mätää tässä nyt täytyi olla! Etusormi hipaisi jo hälytyssireenin nappulaa, vetäytyen viime sekunnilla kauemmas. Seuraavalle kadulle päästyään Stenberg käänsi ensimmäisen talon pihatien alkuun, peruutti sitten jalka raskaasti kaasulla ja sora takapyöristä lentäen. Skoda lähestyi nyt terveyskeskusta uudesta suunnasta, kuljettajan kädet rattia rautaisella otteella puristaen. 
-Juuri sopivasti joutuakseen survaisemaan jarrut pohjaan suojatietä ylittävää, terveyskeskuksen penkiltä noussutta ja kohti markettia suunnistavaa pariskuntaa väistääkseen.