perjantai, 15. lokakuu 2021

VALOON PÄIN - KYLMÄT TUULET OSA 3.

 

P1090968.jpg

Syksy rynnii päälle täysillä, eivätkä nämä mielialatkaan tietysti nyt kovin riemukkaita ole hautajaispäivää odotellessa.
Mutta kun maailmanmenossakaan ei mitään mainittavaa mielipiteitä nostattavaa ole, niin käväistäänpä Vaaranpohjalla piristäytymässä! Vaikka meillä on tiedossa perinteisen sorttiset jäähyväisjuhlat on muunlaisiakin. Epäilemättä. 

Kaarlon aikaisemmat vaiheet kertova Anno Domini on tosiaan nyt Sivut-osiossa kokonaisuudessaan luettavissa, jos kaipaat kertausta, olet ihan että nevö hööd tai muuten vaan kiinnostaa...

KYLMÄT TUULET OSA 2.  MUISTOJUHLAT PUISTOSSA

Aamu valkeni hiljalleen ikkunan takana Kaarlon hörppiessä aamuteetään kultareunakupista. Kiirettä ei ollut, mihinkään. Iltapäivästä pitäisi vasta suunnata kirkonkylälle, käväistä pyöräyttämässä Scanian rattia koulukyytien verran. Siihen päälle toinen kieppi, ja yön jos nukkuisi uuden katon alla kerrostaloasunnossa. Totuttelisi. Eedla oli kadonnut jo pimeän aikaan omiin puuhiinsa vanhalle koululle, suikannut vain suukon poskelle vaatteet päälle kiskottuaan. Sanonut, ettei kannattanut rappusille saatille suotta kömpiä. Nähtäisiin taas päivän, parin päästä. 

Hyvissä ajoin Kaarlo körötteli Pajerolla Vaaranpohjalle. Käväisi kaupasta jääkaappiin välttämättömimmät, ja ajatteli kauniin sään houkuttelemana kävellä kirkkopuiston poikki tallille linja-auton hakuun. Ehkä istuskella hetken elämäänsä tuumimassa, ihailla ensimmäisten tippuneiden vaahteranlehtien keltaista mattoa, vanhojen tammien ylväyttä.
Vaan samaa oli ajatellut näköjään moni muukin. Hiekkakäytävän reunaman penkillä istuskeli sekalainen seurakunta, pari miestä makaili nurmikollakin muovikassit vierellään. 
Hetken Kaarlo harkitsi kiertävänsä paikallisen juopporemmin, kunnes huomasi Romppaisen viittovan kutsuvasti. 

-Kaarlo hei! Tuu sinäkin tänne! Meillä on meneillään muistojuhlat! 

No, ehkä vähän aikaa kerkeäisi. Kohteliaisuudesta. Kieltämättä mielessä ailahti puhdas uteliaisuuskin. Joukosta oli siis joku poistunut, ja kohta hänelle kaiketi kerrottaisiin ties miten käänteikäs elämäntarina - niitähän Vaaranpohjan tienoilla tuntui riittävän. Romppainen suoritti jo esittelykierrosta täyttä vauhtia, nimet mennä vilistivät toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, mutta riitti kun nyökytteli jokaiselle. 
Tarjotulle kaljatölkille hän tietenkin puisti pahoitellen päätään. Kun ajoon lähdössä ja silleen, niin ei oikein passannut. Romppainen hörähti.
-Tässä mitään prosentteja ole, katto nyt ittekin: nolla, tuossa noin. Me otettiin pari tämmöstä tuota kirkkoherraa varten, se on semmonen raittiusmies.
-Niin, nykyään, vaikka kyllähän sitä aikoinaan tuli otettua. Merimiespappina sitä passasi pikkusen reippaammin, täällä minä oon yrittänyt enempi näyttää esimerkkiä. 
Tyrmistystä piilotellen Kaarlo tuijotti sänkileukaista, rennosti haalistuneeseen t-paitaan ja verkkareihin pukeutunutta penkin päässä likaisia lenkkitossujaan ojentelevaa keski-ikäistä miestä. Ei hitto, sehän oli käsivarsistaan tatuoitukin kuin vanhat linnakundit konsanaan! 
-Jaa no, ketähän me tässä nyt ollaan muistelemassa?  hän tajusi lopulta kysyä.

Selvisi, että joukko oli muistelemassa kylän omaa poikaa, Jorkkia, Romppaisen lähintä naapuria. Jorkin elämäntarina kerrottiin myös, kuten Kaarlo oli arvellutkin. Kansakoulu, kansalaiskoulu, lavalta armeijan iltalomilla löytynyt Sirkka, ja muutto kaupunkiin.
-Se on naisen takia mennyt elämä piloille niin monelta hyvältä mieheltä,  huokaisi kertoja nurmikolta.  -Se ei Sirkka meinaan suostunut maalle muuttamaan, ei ei, hienompaa piti olla. Houkutteli Jorkin sinne kaupunkiin, tehtaalle töihin. Hyvät oli palkat kyllä siihen aikaan paperimiehillä, en minä siitä pahaa sanaa sano. Vaan tiiäthän sinä naiset: mikään ei riitä. Pitää olla taloa ja tavaraa, uutta autoa ja kesälomamatkaa ja kakaroille kaikenlaista roinaa. Niin kauan niillä meni hyvin kun Jorkki kantoi paksua pinkkaa kotiin. Naisten rakkaus, se vaan tuppaa lakastumaan heti, jos tilipussi ohenee. Ne saneerasvat siellä tehtaalla, eikä Jorkki oikein ottanut hyvällä työttömyyttä. Tais pikkusen sortua ryyppäämään, mitä mies masennukseen muuta osaa... No, se Sirkka pakkas tavaransa toiseen kainaloon, kakarat toiseen, ja häipyi. Varmaan jonkun uuden elättäjän etsintään. Jorkki tuli tänne, kotia. Äiteensä eli vielä silloin, niin yhdessä elelivät. Sillä tapaa hissukseen, vaatimattomasti. 

Kerrattiin porukalla Jorkin epäonnisia perhekäänteitä, manailtiin lisää naisten petollisuutta, viimeisten elinvuosien ankeutta. Ylistettiin ystävyyden voimaa, lapsuudessa syntynyttä sekä kasvaessa vahvistunutta.
-Mitä me oltais oltu, vähän toisella kymmenellä, kun saatiin kesärengin pesti Jorkin kanssa,  Karpaksi kutsuttu mies pyyhkäisi kostuneita silmiään.  -Jorkin mummo piti taloa parin vanhapiikatädin kanssa, oli kaipaavinaan riskejä apumiehiä. Saatiin nukkua aitassa, eikä ne työt niin rasittaneet. Siihen aikaan oltiin riskejä äijiä kuule, vähäsestä iästä huolimatta. Kalaa jos mato-ongella saatiin tädit keitti soppaa, muuten syötiin perunan kanssa läskisoossia. Minä tiiättekö vieläkin muistan kuinka me ei Jorkin kanssa mitään parempaa oltu koskaan syöty. Kuola suupielissä, silmä tarkkana seurattiin kuinka mummo veisti ohutta siivua sikaa valurautapannuun. Korvissain kuulen yhä miten rasva ritis, ja puukauha kopisi pannun pohjaan jauhoja ruskistaessa. Jälkiruuaksi luvalla kaivettiin aitan pakastimesta jäätelöt. Oli se, oli... Onnellista nuoruusaikaa. 

Karpan loppuhuokaisua seurasi hiljaisuus. Kirkkoherra rykäisi säällisen tovin odoteltuaan, viritteli ääntään. Väki otti suoran rivimuodostelman, teki asentoa kuin armeijan paraatikatselmuksessa. 
-Suo kohti Herrani...
Virsi kajahti ehkä vähän epävireisenä, mutta sitäkin vaikuttavampana. Kauempana lapsiaan leikittäneet naiset pysähtyivät, jäivät empimään, ennen kuin liittyivät kuoroon mukaan helein, korkeammin soinnuin.
Kaarlonkin oli pakko pyyhkäistä silmiään. Mitä lie, roskaa ilmassa...  

tiistai, 12. lokakuu 2021

LÄHTÖ ILMAN PALUUTA

IMG_20201007_181816%20%282%29.jpg

Odotus on ohi. Menolippu ilman paluuta leimattu, lähtöportti auennut ja taas sulkeutunut. 

Kuolema on aiheena monella tapaa tabu. Joidenkin mielestä siitä ei saa puhua yhtään ylimääräistä sanaa, kuten ei ikävistä asioista ylipäätäänkään. 
Me kaikki suremme omalla tavallamme, omalla määrällämme ja oman aikansa. Ei puututa nyt siihen puoleen siis, vaan niihin asioihin, jotka yllättävät - ja muistuttavat välillä sekaisin Kafkaa ja Vonnegutia uskomattomuudessaan. Niitä on kevyempää listata kuin määritellä miltä murhe tuntuu. 

Rikospoliisi soitti heti saattohoito-osaston jälkeen. Oikeustieteellistä ruumiinavausta eivät voi omaiset vastustaa. Jos papereista löytynyt asbestoosialtistus todetaan tuhoja tehneeksi valtio maksaa hautajaiset ja leski saa pienen korvauksen. Tosin tässähän menee vähintään puoli vuotta, eli takautuvasti ehkä... paperisodalla. 

Laki määrittelee perunkirjoitusten aloittamisen tapahtuvaksi 12 viikon sisällä lähdöstä. Muuten hyvä, mutta kiitos kirkon tietoteknisten pikku puuhastelujen siinä ajassa ei ehdi sieltä saada ulos edes vaadittavaa virkatodistusta. Maistraatista tämä kyllä irtoaisi nappia painamalla. 
Ja mikä ihme on elossaolotodistus? Siis tarvitaanko siihenkin paperi, vaikka maistraatin tiedostot päivittyvät reaalissa koko ajan? Miten kirkkoherranviraston paperiset kirjat toimivat paremmin kuin tietokoneet, virkailija printtasi suorastaan reaaliajassa kirjoituskoneellaan. 
Eikö näitä rekistereitä voi käyttää ristiin tai järjellisesti hyödyksi?? 

Nimittäin mikä oleellisinta, sinun pitäisi olla kartalla kaikista isäsi/äitisi aikaisemmista asuinpaikkakunnista, alkaen 15-vuotiaasta. Näistä virkatodistuksia tilailemaan. Ettei vain ole salattuja perillisiä.
Eli siis hei hei, eikö sekään näy mistään sähköisestä rekisteristä?? 
Ja entä sinä siellä! Kannattaisiko kysellä vanhemmilta vielä kun ovat elossa? Oliko oman lapseni isäkään kirjoilla Suomessa kaikki maailmalla oleskelunsa vuodet? Mistään Teheranista ajatollaheilta lienee turha kysellä, tai Bagdadista, kun Saddamiakaan ei enää ole vallassa. 
Ihmettelenpä tosiaan mitä tapahtuu, jahka kaikenlaiset maahanmuuttajat alkavat selviä Suomen kansalaisuuden saaneita vanhempiaan. Kai nämä käytännöt eli laki koskevat heitäkin? 

Ekologisuus, sekin on muistettava. Kukkalaitteiden muovikahvat ovat ongelmajätettä ja rasite seurakunnille. (Samoin ovat kyllä, jopa suuremmassa määrin, kertakäyttöiset muovikuoriset hautakynttilät...). No, tehdään siis hautavihkot kotipihan ikivihreistä. Paremminhan se sopiikin. 
Eikä tilata nimilaattaa kiveen tai ristiin mistä tahansa. Seurakunta rahastaa satasen siitä välistä, etkä mitään voi. 
En tiedä laskuttaako siunaustilaisuudestakin palkat plus kirkon vuokran. Moni valittaa, ettei koko ikänsä kirkollisveroja maksanut saa enää edes kuollessaan vastinetta rahoilleen. 
Paha sanoa. Isovanhempien hautapaikka kun on voimassa seuraavat 900 vuotta, ja siihen mahtuu vielä 38 uurnaa - joskin kirkkoon kuulumatonta ehkä viskotaan pensasaidan juureen. 
Eli selvitelkää ajoissa, määritelkää perheen/suvun yhteyshenkilö seurakuntaan päin, ja alkakaa keräillä lasten ja lastenlasten valtakirjoja tähän tehtävään sen yhden nakittaaksenne.

Vakuutusyhtiön ja pankin kanssa paini on vasta alkamassa, joten jätetään se pohtimatta. 

Siirrytään viimeiseen kohtaan. Hautajaiset sinänsä ovat raskas taitekohta. Viimeinen piste.
Meidän sukupolvemme taaas lenee viimeinen, jolle on iskostettu pienestä saakka tarkka käytösetiketti. Pukeutumista myöten, ja varsinkin sen suhteen. Mustalla mennään: naisille mekko, miehille puku valkealla paidalla ja mustalla kravatilla. Päällysvaatteet sekä hatut linjassa. 
-Paitsi ettei nykyisin jokaisen miehen vaatekaapissa enää ole pukua. Ei välttämättä edes suoria housuja. Eikä naisilla tai lapsilla tummia päällysvaatteita. Voiko rahaton siis osallistua hautajaisiin? 
Meillä onneksi suurin ongelma on valkean kauluspaidan löytäminen liki kaksimetriselle, pitkäkätiselle Miehelle. Muissa väreissä niitä on kaapissa kyllä. (Oi kuinka muuten toivoisikaan sen paidan olevan se murheistakin suurin... )

Hautajaiskulttuurin muutoksista muuten uutisoi Yle vasta jokunen päivä takaperin. 

https://yle.fi/uutiset/3-12132073?fbclid=IwAR22pAdHCxOnki9Rk7fchAoY7PyFrpDZ3ReRS8_ssvMtMoJy0rLrZLjxNfQ&utm_campaign=yleuutiset&utm_medium=social&utm_source=facebook

Tällä kertaa lähtijä ehti esittää toivomuksensa. Ei tarvitse tuskailla sen suhteen, ihmetellä mikä hyvä olisi. 
Joko itse olet näistä läheistesi kanssa keskustellut? Kannattaisiko? Ikään katsomatta.

PS. Ilvesvaaralle palataan kyllä vielä, jahka keritään... Kuvitelkaa sitä odotellessanne seesteinen, aurinkoinen syyspäivä. Sillälailla lämmin, että pudonneiden vaahteranlehtien ja vanhojen tammien keskellä tarkenee puistonpenkillä istuskella - niin kirkkoherra, kuin joukosta poistunutta sureva "janoisten jengikin". 

keskiviikko, 6. lokakuu 2021

HENGITÄ HILJAA + KYLMÄT TUULET OSA 2.

IMG_20201004_132946.jpg

Näinä päivinä tuntuu välillä, että uskaltaa hengittääkin vain hiljaa. Tai kuin koko maailma pidättäisi hengitystään, odottaisi. 
Joko tänään, joko ylihuomenna... Joko tullaan siihen pisteeseen, jolloin on aika jättää hyvästit.
Kuoleman odottaminen on synkkää puuhaa. Tässä iässä sen tietää jo liiankin hyvin, liian monen mentyä.

Elämä ympärillä kuitenkin jatkuu. Aina. Vaikka jonkun maailma kuinka sortuisi, sen perustukset murtuisivat.
Iltapäivälehtien juttuotsikot jaksavat ainoastaan pistää hymähtämään. Nörtit puolustautuvat omalla listallaan siitä, mitä IT-tuleen soittaessaan pitäisi tietää. Jep jep, kunhan nyt edes kerran nähtäisiin ilman ongelmia tapahtuva ohjelmistopäivitys. Eihän se nääs työmaallakaan nappiin mennyt, ei tälläkään kertaa. 
Onko kukaan tullut ajatelleeksi kuinka suuri osuus lisääntyvissä mielenterveyseläkkeissä pohjaa liian raskaaksi sekä vaativaksi käyvään, jatkuvasti uudistuvaan tietotekniikkaan? Siihen tunteeseen, että tippui kelkasta eikä jaksa edes yrittää perään juosta? 

Sillä tilastointi, sitähän päättäjät rakastavat! Paskat siitä, jos lääkärit lähtevät Apotin takia, tai se koetaan suorastaan vaaralliseksi potilasturvallisuudelle. Tärkeintä on ohjelmisto, joka tilastoi, raportoi ja piirtelee hienoja pyöryköitä, käyriä, pylväitä ja powerpointeja. Niillä on korvien välissä maannousemaa, sanoisi epäilemättä isäni vanhana metsäihmisenä, jos olisi yhä hengissä. Norsunluutorneista ei nähdä alas asti, henkilökunnan hätään saakka. 
Rahaa riittää satoja miljoonia tietojärjestelmiin, mutta ei euroakaan hoitajien palkkoihin, tai lisätyövoiman palkkaamiseen. Näinkö me tosiaan tahdomme asiat priorisoida? Kuinka monta potilasta tietojärjestelmät hoitavat? Niinpä. Ihmisiä siihen tarvittaisiin. 

Alttarille on taas kävelty sokkona tositeeveessä. Ja kuinka ollakaan, nyt hehkutetaan ihastuneita sitä paria, joka älyää toisen nurkkiin tunkemisen sijasta luoda jo heti alussa tyhjästä yhteistä kotia vuokraamalla asunnon.
Voi jestas, mitä ihmeellistä tuossakaan on? Samaa olen suositellut kokemuksesta jo kauan: kun vihdoin päätimme Miehen kanssa hypätä tyhjään, teimme juuri noin. Puolueeton maaperä, sille on helppoa alkaa rakentaa - tai lähteä eri suuntiin, jos ei sujukaan. Kaikki ylimääräinen karsiutuu, havahtuu huomaamaan, kuinka vähän oikeastaan tarvitsee. Mikä lopulta on tärkeää, mikä ei.

Mutta hei! Meillähän on nyt aluillaan uusi tarina, Kylmät tuulet! Siirrytäänpä siis taas kerran Vaaranpohjan pitäjään! 
Toiveissa on saada vielä jossain vaiheessa kasattua edelliset osiot - kuten Kaarlon Jänönkäpäläjärvelle saapumisesta kertova Anno Domini - Sivut-palkkiin yhtenäisiksi kertomuksiksi. Koska tämä tapahtuu, sitä ei kyllä tiedä kukaan... Niinpä on otollinen tilaisuus harjoitella kevyen kertauksen/pohjustuksen heittämistä tarinan sekaan. 

 

IMG_20201017_135835.jpg

KYLMÄT TUULET OSA 2.  HENGITÄ HILJAA

Kaarlo vihelteli radion tahtiin ajellessaan Vaaranpohjalta kohti Jänönkäpäläjärveä. Sen rantaan hän oli keväällä tullut tietämättä mitä elämällään tekisi. Ristinyt vanhalta sissitoverilta perinnöksi saamansa mökin haiskan komeasti Anno Dominiksi, ja asettunut taloksi. Alkanut rakennella sekä arkeaan, että itseään uusiksi. Niissä synkissä tunnelmissa kenenkään olisi ollut turha väittää, eettä syksyyn mennessä kaikki asettuisi kohdilleen paremmin kuin hyvin. 
Moottorin sammutettuaan mies jäi nojailemaan rattiin vielä toviksi. Katseli mietteisiinsä vajonneena vaatimatonta valtakuntaansa. Vaikka Lepistö oli vienyt mukanaan hautaan monta salaisuutta, jotkut niistä olivat täällä hiljalleen paljastuneet. Kuten se, miksi pitkin maailmaa hitsipuikkoa heilutellut reissumies oli perustanut tukikohtansa juuri tähän. Pystyttänyt huoneen ja saunan käsittävän asumuksen romahtamistaan odottelevan hirsitalon kupeeseen. 

Juholaan nekin jäljet johtivat, Kaarlo ajatteli pudottautuessaan vihdoin autosta ulos. Onnettomaan, liian lyhyeen katkenneeseen isovanhempien rakkaustarinaan. Epäsäätyiseen, sanottiin kai silloin. Sitä kautta hänetkin oli jotenkin laskettu melkein sukuun kuuluvaksi kaiketi, houkuteltu töihin taloon ja huolehdittu. 
No, nyt joka tapauksessa piti huolehtia ihan muista asioista. Kuten viritellä äkkiä tulet hellanmuuriin, sekä saunan kiukaaseen. Aamulla jos sitten alkaisi kesäkeittiötä purkaa, laittaisi pihan talviteloilleen. Uutta kevättä odottamaan omineen, kun itse talvehtisi kirkonkylällä keskuslämmityksen huolettomuudessa.

Viimeistä ämpärillistä kaivolta pumpatessaan Kaarlo kuuli tutun möreän moottorin äänen. Kuusikon seasta putkahti näkyviin kuopissa keikkuen parhaat päivänsä vuosikymmeniä takaperin nähnyt sivuvaunumoottoripyörä. Selkäänsä oikaisten hän jäi seuraamaan kuinka taitavasti kuski käänsi ajokkinsa halkokatoksen kupeeseen, ja hyppäsi satulalta maahan kypärää päästään samalla kiskoen. Rinnan alla ailahti jotain lämmintä, hellyyden sekaiseksi aalloksi kiepahtaen. 

-Elämä oli suopea, kun antoi minulle sinut,  hän totesi ääni yhä täynnä ihmetyksen sekaista nöyryyttä saippuoidessaan myöhemmin saunassa naisen selkää. Pesusienestä valui vaahtoa Fenix-linnun sulille, sen siivet liikahtelivat lapaluiden asennon vaihtuessa. Eedla nauroi, hiljaa hyristen. Kääntyi vuorostaan ottamaan sienen.
-Ja minulle sinut.
-Vaikka pistitkin alkuun kovasti hanttiin,  
Kaarlo hörähti kumartuen jakkaralla alemmas. Eedlan vikkelät sormet tunnustelivat ensin niskan kireät juonteet, sitten hartiat. Pyöräyttelivät auki pahimpia solmuja, ennenkuin alkoivat pestä. Äkkiä Kaarlo muisti vanhalla koululla, Eedlan asumuksella, aiemmin viikolla näkyneen auton.
-Se kävi koululla, se mainosmies,  hän huomautti.  -Minä vaan sillä, että vieläkö se kaipasi Kaarinaa? Tässä oman onnen keskellä tekee niin pahaa, semmoinen toisen kaipuun katsominen. Sillä tapaa kun sille sanoit, että keväällä kaikki selkenee. Ethän sinä mistä voi tietää, tulevia. Olet millainen noita tahansa kenen mielestä.
Eedlan liikkeet pysähtyivät. Nainen nojasi pienen, terävän leukansa Kaarlon leveään hartiaan, kietoi kädet miehen ympärille.
-Joskus riittää, kunhan uskoo tarpeeksi unelmiinsa. Tietenkään minä en näe ennalta tulevia. Tiedän vain, miten se, mitä meille vakuutellaan, jää kasvamaan alitajuntaan. Muuttaa epävarmuuden varmuudeksi tarpeeksi kauan hauduttuaan, jos niin on tarkoitettu. Sattumilla on oma tarkoituksensa meidän elämässämme, kaikki tavallaan on sidoksissa kaikkeen, tai ketjuuntuu. Yhtä asiaa seuraa toinen. Ilman Lepistöä sinä et olisi koskaan muuttanut tänne, me emme olisi tavanneet. Ellet olisi sattunut putkahtamaan Juholaa vastaan juuri kun filmasivat piimämainosta Vaaranpohjan meijerille Kaarinan tapainen nainen ei olisi ikinä keksinyt tahtoa kesälomalla pyöräretkelle Vaaranpohjalle, saati päätynyt Haukkalaan ilman sillä kohtaa puhjennutta pyöränkumia. Ymmärrätkö? 
Kaarlo nyökkäsi. Jäi tahtomattaankin soljuttamaan muistista esiin omaa sattumien muodostamaa elämänketjuaan. Aina linja-autoliikennöitsijän pojaksi syntymisestä tähän hetkeen saakka. Eedlan ketju oli vielä pidempi, paljonkin. Eikä se johtunut pelkästään parinkymmenen vuoden ikäerosta, että siihen ketjuun mahtui kokonaisia aikakausia, kokonaisia erilaisia maailmoita. Uudestisyntymisiä, joita naisen selkään tatuoitu Fenix-lintu kuvasti paremmin kuin hyvin. 

sunnuntai, 3. lokakuu 2021

VIIMEINEN SYKSY

IMG_20211001_104919.jpg

Tänä vuonna syksyssä on normaalia enemmän luopumisen tunnelmia. Alkaa olla enää päivistä kiinni, koska viikonloppujen vierailukohteeksi valikoituu tutun osoitteen sijasta saattohoito-osasto.
Ja sitten, aikanaan, ei enää sitäkään. 

Lomaviikolla ehdittiin käydä niin sienimetsällä, makkaratulilla laavulla, kuin karpalosuollakin. Miehellä on onneksi mahdollisuus sovitella töitään, joten saatiin yhteistä aikaa useampi vuorokausi. 
Joskus muinoin luin jostain runon suolla kulkijoista. Monta koivua on jo tyhjät. Huomenna sinä lähdet.
Niissä tunnelmissa mennään. Useammassakin mielessä. 

 

IMG_20211002_114438.jpg

Elämällä on kuitenkin oma kulkunsa, kapinoi vastaan kuinka paljon tahansa. 

Huomisaamuna kutsuu taas työ. Muutoksineen. Pitäisi hiljalleen paneutua muihinkin hommiin, käydä tekemässä muutama haastattelu, yrittää ottaa onnistuneet kuvat. Siinähän sitä, tarttumapintaa arkeen paluuseen. 

Niille, jotka mahdollisesti eivät ole vielä tutustuneet Ilvesvaaran maisemiin, Vaaranpohjan kirkonkylään, sekä niillä tienoin eleleviin ihmisiin voin vinkata sivun laitaan koottua linkkiä Erkki-enon ekologiset opetukset. Sieltä löytyy aloituspakettia. Jatko-osat odottavat valitettavasti vielä kasaamistaan, ne pitää halutessaan lukea blogipäivitys kerrallaan, Kaarlon ilmestyminen mukaan lukien.
Kaarina ja Perttikin perheineen toki, joskin heidäthän nyt jätämme sivuosan esittäjiksi. Näyttämön taakse odottelemaan vuoroaan. Ulkoillessa ehdittiin Miehen kanssa kehitellä kaikenlaista juonen kuviota, käännettä sun muuta. 
Eri asia kyllä kuinka laiskuus iltaisin jarruttaa niiden paljastamista teille. 
Vaan mitä synkempää on todellisuus, sitä suuremmalla syyllä kannattaa siirtyä muihin maisemiin mielikuvituksen siivin! 

KYLMÄT TUULET  OSA 1.  SYYSKUUN LOPPU

Juhola yhytti Kaarlon marketin parkkipaikalta. Murahdettiin tervehdykseksi, haettiin hetki tuntumaa toisen mielialoihin. Juhola, niin kylän suurimman talon isäntä ja kartanon herraksi tituleerattu kuin olikin, tunsi olonsa vasta keväällä Ilvesvaaran reunamille ilmestyneen muukalaisen seurassa hieman varuillaan olevaksi. Kaarlosta ei oikein tiennyt oliko se lintu vaiko kala. Juhola heitti pari huoletonta lausetta syksyn saapumisesta. Vuokramökkiläisistä, jotka liikehtivät levottomina etelän koronarajoitusten höllenemisen toivossa, ja kuitenkin yhtä aikaa haluttomina heittäytymään takaisin ankeaan kivihelvettiarkeensa kaupungissa. Hanhiparvista, joista ensimmäisten laskeutumista viljelysmaita tuhoamaan jo kauhulla odoteltiin. 
Vasta näiden alkulämmittelyjen jälkeen passasi siirtyä painavampiin aiheisiin. 
-Sinä se kuulemma muutit tänne kylille sieltä korvesta. Kuulin, että vuokrasit kanttorin anopin asunnon. Vaikka joutaahan tuo, tuskin se sieltä vanhainkodilta enää uuteen nuoruuteen siirtyy. Enempi ehkä kirkkoaidan taakse korkeintaan.
Iso, tummanpuhuva ja kylän naisten Tauno Palon näköiseksi huokailema mies nyökkäsi. Molempien katse hakeutui terveyskeskuksen suuntaan, hammashoitolan kulmaa kohti. 
-Jaa no, kunhan kattellaan... Saattaa käydä talven myötä turhan viileäksi se Lepistön mökki, niin onpahan joku vara. Lupasin Lumperillekin ajaa enempi, siltä jäi entinen bussikuski sairaseläkkeelle, että sikäliskin... turha jatkuvasti Jänönkäpäläjärven jokaista sivupolkua kenenkään aurailla meikäläisen takia suotta. Semmonen kaksiohan se vaan on, mutta jos hyväksi osoittautuu saatan myöhemmin ostaa. 
Juhola ynähteli hyväksymisen merkiksi. Painotti paikkakunnan halpaa neliöhintaa, vaikka uteliaisuus poltteli mieltä. Sitä liikkui kaikenlaista huhua Kaarlon rahoista. Toisten mielestä konkurssin nipinnapin kauempana välttäneellä entisellä liikennöitsijällä riitti pinkassa paksuutta, toisten varman tiedon mukaan persaukinen äijä se oli. Suuren maailman ketku, joka ties millä eväillä vei hammaslääkäri-Nataliankin vanhemman konstaapeli Jari Stenbergin nenän edestä, ja pani paksuksikin pikavauhtia - eikä edes välittänyt naista pitää, vaan alkoi samaa vauhtia heilastella Edla´s Tattoon Eedlaa. Oikein menneiden vuosikymmenten skandaalidaamia, reippaasti itseään vanhempaakin. 

Hiljaisuuden vallassa seurailtiin hetki kylän raitin liikennettä. Virvelibaarin eteen kurvaava poliisiauto sai Juholan muistamaan uusimmat huhut.
-Se sai kuulemma hommia muualta, Steenperi. Päästään siitäkin varavallesmannista, vaan tiedä minkämoinen paskantärkeä patsastelija tilalle saadaan. Puhuvat, että olis joku märkäkorva etelästä, jotain sukujuuria täälläpäin tai semmoista.
Kaarlon kasvoilla häivähti huvittuneisuus. Juhola kirosi ääneti. Hitto, ottikohan se nyt itseensä, kuvitteli hänen vittuilevan entisestä vaimostaan. Joku naurettava nimi sillä kylällä kerran mellastamassa käyneellä kanalla oli ollut... Annabella! Steenperihän sen oli siitä linja-autoaseman pihasta silloin mukaansa poiminut. Kovasti ollut intopinkeää. 
-Joo, semmoistahan ne puhuu, ihmiset. Jos en väärin muista, niin ettei olis sama sankari joka sen sinun miniäs, sen Hillan löysi. Meinaan silloin kun haaksirikkoutuivat Baarmannin katamariinilla Noidanniemeen ukkosmyrskyssä kesällä.
Juholan ilme synkkeni oitis. Myhäillen reaktiolle Kaarlo toivotteli hyvät päivän jatkot, ja lampsi autolleen avaimia taskussa kilisytellen. Vanhaa Pajeroa startatessaan arvuutteli vielä laiskasti josko Juhola mahtoi tietää nuoren poliisin kaikki sankariteot niissä maisemissa. Kuten esimerkiksi sen, että tyttärelle flirttailunsa ohessa kaveri oli tanssilavalta napannut mukaansa äidin. Suurkaupungin hienon virkanaisen Eevan, Juholan nuoruuden suuren rakkauden. 

maanantai, 27. syyskuu 2021

KESÄTARINA PAKETTIIN ELI OSA 20.

P1110762%20%282%29.jpg

Agentti 010 heräsi pakkasaamuun, ja alkoi harjoitella Syyspukeutumista. Muoti voi olla mitä tahansa, Agentti 010 pysyttelee tyylikkään ajattomana sillä, mitä kaapeista löytyy. 
Viimeistä kesälomaviikkoa viedään, eikä suotta. Hierojan mukaan töissä ei ole rennosti otettu, ainakaan lihaksiston osalta. Saas nähdä kuinka rampa tässä on huomenna. Kykeneekö vielä vähän puolukkaan, salliiko sääkään. Sitä ennen täytyy ratkaista suurempi ongelma: mihin levität lakanat kuivumaan, kun pyykkitelineellä tekeentyvät suppilovahverot purkkikuntoon? 

Onneksi voi edes joinakin päivinä keskittyä vain pieniin ongelmiin, olla ajattelematta nitä isompia. 

Kesätarina paketoidaan tänään. Kaarinaa, Perttiä ja Vaaranpohjaa tai edes Ilvesvaaraa emme kuitenkaan toki hylkää.
Seuraavaksi alkavat puhaltaa KYLMÄT TUULET - jonain päivänä taas. Koska blogi on huvia eikä taloudellista hyötyä siltä puuttuvat jämptit ilmestymispäivät eikä laadusta, saati tasostakaan koskaan tiedä. 
Itse asiassa siis aivan samoilla mennään kuin elämää eteenpäin. 

 

IMG_20210910_100753.jpg

KESÄTARINA II OSA 20.  AJATUSTEN SIIVIN LUOKSES HIIVIN...


Mies oikaisi selkäänsä, nosti toisen jalan maahan isketyn lapion laidalle ja käänsi katseen taivaalle. Hanhien aurat näyttivät jatkuvan loputtomiin, horisontista kohosi yhä uusia mustia pisteitä, jotka kasvoivat lentäviksi linnuiksi kilpaa kaakatuksen voimistumisen kanssa. Suuntasivat etelään, eikä ihme. Jo useampana aamuna mittari oli näyttänyt miinusta. Kohta oltaisiin lokakuussa. Kesästä jäljellä pelkät muistot. Ruska vaihtui päivä päivältä enemmän maahan sataviksi lehdiksi.
Ähkäisten mies tarttui korin sankaan, nosti sen käsivarrelleen, ja lähti pujottelemaan villiintyneen puutarhansa läpi kohti taloa. Pitäisi tilata Eedlalta hieronta-aika, antaa sen taikasormien venyttää, pyöritellä sekä vanuttaa pois kaikki kireydet jumittavasta kropasta. Pääkin jumitti, mutta sille edes Eedla tuskin mahtaisi mitään. Yhtä vähän kuin hänen kaipuulleen Kaarinaa kohtaan.

Keittiössä mies laski korin tiskipöydälle. Huuhteli viimeiset omenat kuivumaan pyyhkeen päälle, jätti muhkuraiset maa-artisokan mukulat likoon yhdessä muutaman surkean punajuuren sekä porkkanan kanssa. Jääkaapissa odotti kulhollinen edellisenä päivänä poimittuja sieniä, ne hän paistaisi iltapalaksi, pilkkoisi sekaan reilusti sipulia. Seuraavaan kesään tuntui olevan matkaa miljoona mailia. 

Salissa onneksi vallitsi ikuinen kesä, kiitos peräseinän maalauksen. Sytytettyään tulet takkaan mies istahti pianon ääreen. Virittäjän mielestä soitin oli varsinainen painajainen, suorastaan toivoton tapaus. Teki sille mitä tahansa jokin nuotti jäi aina soimaan särähdellen, väärällä korkeudella. Mies ei moisesta jaksanut välittää. Sormet kulkivat ensin hitaasti mustilta valkoisille, hakivat tuntumaa. Nuotteja ei tarvittu. 
Now the greenleaves of summer are calling me home... 
Eedla oli jälkeenpäin kertonut hänelle kaiken. Tai ainakin sen kaiken, mitä Kaarina elämästään oli paljastanut. Katsonut suoraan kohti niillä oudoilla silmillään, neuvonut olemaan kärsivällinen. Se tapahtui, mitä tapahtuakseen oli. Kunhan kirsikkapuut puhkeaisivat taas kukkaan asiat selkenisivät. 
Halot takassa räsähtelivät, myrskyä enteilevä tuuli kolisutti kattopellin reunaa, sai jonkun yksinäisen oksan hakkaamaan ikkunanpieltä. Mies tuskin kuuli niitä jatkaessaan soittamistaan. 
Once there were greenfields kissed by the sun... 

Kaarinakin kaipasi. Tahtoi paeta takkuavan arkensa keskeltä siihen yhteen onnelliseen kesäiseen viikkoon, jolloin elämä ei vielä ollut muuttunut pelkäksi ongelmasta toiseen kahlaamiseksi. Ja juuri siksi hän ei voinut antaa itsensä muistella Vaaranpohjaa eikä miestä, Haukkaa, kuin korkeintaan hetken juuri ennen nukahtamista. Muuten olisi seurannut romahtaminen. Kotiinpaluun jälkeisestä riidasta lähtien kaikki voimat piti keskittää selviämiseen.
Pertti meni jo ties missä, ehkä siellä saamarin Kemissä. Lähdettyään ovet paukkuen se ei ollut vaivautunut yhteyttä ottamaan, eikä hänkään. Asianajajan sentään oli jossain välissä ehtinyt palkkaamaan. Tai no, tarkemmin sanoen vain jättänyt pankin lakimiehelle valtakirjan. Hyvä niin, sillä heti tajuttuaan Pertin tyhjentäneen yhteisen kotitaloustilin Kaarina kirjautui nettipankkiin, ja siirsi viimeisetkin eurot talteen omien tunnustensa taakse. 

Ja nyt, nyt hän seisoi keskelle eteisen lattiaa jähmettyneenä, varmana siitä, etteivät voimat riittäisi enää yhteenkään askeleeseen. Hyvä jos hengittämiseen. Katse kulki pitkin kirjeen virallisia rivejä, mutta aivot kieltäytyivät ottamasta tietoa vastaan. 
Siitä Jesse hänet löysi rynnätessään tapansa mukaan vauhdilla sisään, reppunsa naulakon alle paiskaten.
-Hei mikä sun on? Äiti hei! 
Poika sai ravistaa häntä olkapäästä, ennenkuin Kaarina havahtui. Tyrkkäsi mitään sanomatta paperin lapselleen käteen, ja meni keittiöön kääntämään vesihanan auki. Luomien alla kirveli, ohimoilla jyskytti. 
-Siis mitä, muutetaanko me? Tai siis meneekö tää kämppä myyntiin, silleen oikeesti? No mut hei, sehän on tavallaan siistii! Meistä tulee vapaita, voidaan heittäytyä vaikka nomadeiksi, tietsä? Jani-Petteri repee riemusta! Nehän kiusaa sitä siellä koulussa taas, vaikka se ei halua sanoa sulle mitään, kun sulla on kuulemma niin paha mieli muutenkin iskän takia ja kaikkee.
Kaarinalta pääsi pieni, puolihysteerinen nauruntyrähdys. Vai nomadiksi Jesse haaveili, huolettomaksi kulkuriksi. Isänsä poika. Jani-Petterin vaisuudesta ja kiertelevistä vastauksista hän olikin jo aavistellut pahinta. Niin paljon kuin edellistalvena opettajien kanssa asiasta oli väännetty, ja niin paljon kuin vuolaita vakuutteluita kaiken muuttumisesta oli saatu. Arka toiveikkuus viriämään alkaneena hän nappasi kirjeen poikansa sormista.
-Niin, ehkä me kaikki kaivataankin juuri tätä. Täydellistä muutosta. Siivotaan entinen pois ja aloitetaan alusta. Ei nyt kuitenkaan heti huomenna, eikä vielä ylihuomennakaan. Tässä kirjeessähän ilmoitetaan vain, että Pertti haluaa oman osuutensa asunnosta, eli ehdotetaan myyntiä. Laina on melkein maksettu, mutta minun palkalla me tuskin eletään kovin leveästi sen ja yhtiövastikkeen jälkeen, kun on tulossa se putkiremonttikin kuluineen. Ehkä tämä ei edes mene kaupaksi. Kun on tämmöiset ajat ja kaikkea. Mutta joo, minä soitan tälle lakimiehelle huomenna ja sanon, että antaa palaa! 

Poikien kadottua iltapalan jälkeen huoneeseensa Kaarina meni suihkuun. Seisoi kauan virtaavan veden alla, antoi synkkien ajatusten huuhtoutua saippuavaahdon mukana viemäriin. Asetellessaan nappikuulokkeita sängyssä pitkällään korviinsa ja valitessaan kännykän soittolistalta musiikkia hän teki päätöksen. Tapahtukoot mitä tahansa, hän omaksuisi tästä lähtien lastensa luottavaisen asenteen elämään. Katsoisi eteenpäin uteliaana, eikä pelkästään pelokkaana muutosten tuulissa. Kyllä he selviäisivät. Vaikka hän ei enää ikinä palaisi Vaaranpohjallekaan, hänellä oli sentään onnellisten päiviensä muistot.
Greenleaves of summer are calling me home...
Pehmeä musiikki tuuditti Kaarinan levolliseen uneen. Lepoon, joka seuraavien vuorokausien tapahtumia ajatellen olikin tarpeen.