lauantai, 22. tammikuu 2022

PINKKI LENTOLAUKKU OSA 6.

IMG_20220122_115056.jpg

Elämä palautuu hiljalleen kohti normaaleja talvitouhuja. Eli viikonloppuisin syödään ulkona laavulla. Onneksi niitä löytyy sellaisiakin, joissa saa viettää aikaa omineen. Nokimakkaran päälle termospullokahvit Runebergin tortulla, ah! Illalla ulkoilun päälle sauna. Sunnuntaina eli huomenna aluevaaleihin äänestämään - sillä ellet edes yritä vaikuttaa asioihin, ei kannata lopputuloksestakaan valittaa. Järjetön juttuhan Sote kaikkine kiemuroineen on, eikä tällä menolla mikään maailman raha tule riittämään kasvaviin kustannuksiin, vaan jospa saataisiin sinne sellainen joukko päättäjiä, jotka uskaltaisivat perata kustannukset auki? Katsoa kuinka monta turhaa pomoa voisi potkaista helvaseen, kuinka monta hoitajaa samalla rahalla palkata tilalle. Tai kuinka helvetin kallista se paljon mainostettu tietotekniikka aina ja taas aina uusittuina versioina onkaan...

Mutta hei! Enemmittä puheitta tänään

PINKKI LENTOLAUKKU OSA 6. 

Ajatukseni sinkoilivat villisti tosiasiasta toiseen. Oikeastaan täsmälleen vasta sillä kohtaa tajusin ensimmäistä kertaa millaiseen liemeen olin itseni saattanut. Kökötin keskellä yötä lentokentällä täysin vailla varasuunnitelmaa. Pieneen mieleenikään ei ollut tullut aiemmin miettiä mitä tekisin, jos Mika ei tulisikaan mainitsemallaan lennolla. Koko ajatuksen kotimatkasta olin sivuuttanut toisarvoisena juttuna, jonka ehtisi hoitaa myöhemmin. Katselisin rauhassa aikatauluja Mikan luona, tottahan junista ja busseista joku sopiva yhdistelmä löytyisi.
Yhtä ainuttakaan edes suunnilleen oikeaan suuntaan lähtevää kulkuneuvoa tuskin kuitenkaan kulkisi näillä kellonlyömillä. Mies oli valitettavasti oikeassa. Minä olin jumissa.
Kostutin kuivia huuliani epävarmasti lipaisten.
-Voiko sillä tavalla tehdä? Siis käyttää jonkun toisen lippua?
Mies kohautti olkapäitään jotenkin välinpitämättömästi.
-Miksei voisi? Ei kai siinä vielä mitään rikollista ole. Saati riskiä sinulle. Pääset saapuvien puolelta pois kyllä, sanot vaikka, että tuli perheriita kalkkiviivoilla.
Naurahdin aavistuksen kitkerästi. Juuri niinhän minulle olikin käynyt, tavallaan.

Alistuneesti laahustin miehen perässä takaisin sisääntulohalliin. Vaitonaisina jonotimme lähtöselvitysautomaatille. Koneen sylkäistyä liput ulos uumenistaan jäin silti empimään sormet jo kiinni paperin reunassa. Mies tuntui vaistoavan sen.
-Minä en kuitenkaan saa lipusta mitään takaisin, ja ainahan sinä voit sitä paitsi muuttaa mielesi, ja lähteä mukaan Osloon.
Tyydyin hymähtämään vastaukseksi, eikä enempää tunnuttu odottavankaan. Typerää, pinkkiä lentolaukkuaan kiskoen mies ohjasi meidät taas syrjemmälle, luennoiden samalla matkatavarasäädöksistä. Ei teräaseita, ei nesteitä sallitut määrät ylittävässä koossa, yhteensä vain litran muovipussin verran. No, siitä minä kyllä selviäisin helpolla. Olin pakannut matkaan vain kaikkein välttämättömimmän kosmetiikan, pelkkiä Helinä-tädin naistenlehtien välistä napsittuja näytepusseja. Voidedeodoranttirasian lisäksi hammastahnakin oli minikokoa.
Paitsi ettei minulla tietenkään ollut mitään saamarin pussia, ja saman kerroin miehellekin myllättyäni hetken kassiani. Siis sitä, jonka kuulemma mittojensa puolesta saisi kyllä ottaa lennolle matkustamoon. Että se siitä.
-Naiset… mies huokaisi kaivaen päällystakkinsa povitaskusta siististi kaksinkerroin taitetun minigrip-pussin.  –Yhdellekään naiselle taitaa olla turha sanoa, että ostat sitten periltä mitä tarvit.

Seuraat vain perässä ja teet samalla tavalla, mies oli ohjeistanut minua turvatarkastuksesta, joten niin minä sitten tein. Tyyppi oli selvästi rutinoitunut matkustaja, sen verran varmoin ottein sekä nopeasti valkoisiin muovikaukaloihin siirtyivät ensin päällystakki, vyö ja kengät. Mitä tahansa räikeän värisessä lentolaukussa olikaan, se ei voinut painaa paljoa huolettomasta hihnalle heilautuksesta päätellen.
Sydän villisti takoen, peläten syyllisyyteni näkyvän päällepäin tiukkailmeisille virkailijoille survoin kassini yhteen laatikkoon, nahkatakin toiseen. Viime tipassa muistin asetella jopa lentolipun esiin. Onneksi metallinpaljastinportti ei alkanut piipata maihareistani. Niitä en kyllä nimittäin alkanut keplotella siinä kaiken kansan keskellä hikisistä jaloistani, en todellakaan.

Miestä moiset pikkuseikat eivät vaivanneet. Ennen kuin ehdin kiskoa takin takaisin päälleni kengännauhat oli solmittu, vyö pujoteltu takaisin paikoilleen kertaakaan minuun päin kannustavasti vilkaisten. Sillä tavalla. Mitäpäs minusta huolehtimaan. Minähän olin vain satunnaisesti kohdattu, tyhmä pikku nainen.

Mies sen sijaan taisi pitää itseään oikein maailman napana, suorastaan taivaan lahjana kaikille naisille. Siltä minusta ainakin tuntui puolta tuntia myöhemmin, tuijottaessani epäuskoisena sylissäni lepäävää päätä, tietämättä mihin toisen käteni laskisin toisen puristaessa tiukasti matkalukemiseksi varattua pokkaria.
-Minulla on ollut ihan helvetin rankka päivä. Pakko ottaa torkut. Herätätkö viideltä?
Niin sanottuaan se ihmeotus oli parkkeerannut lentolaukkunsa jalkoihini, laskenut päänsä reidelleni, ja mikä pahinta: nukahtanut saman tien! Edes kysymättä minun mielipidettäni asiasta.
Sisälläni kiehuivat raivo ja nauru kilpaa. Tunsin halua kipata koko idiootin lattialle reittäni painamasta, ja yhtä paljon hihittää ääneen tilanteen koomisuutta. Kas kun ei vielä ollut keksinyt käpertyä tuhisemaan nenä mahaani vasten härskisti!
Jos oikein rehellinen itselleni olin, kaikkein eniten tahdoin kuitenkin vain istua hievahtamatta paikoillani, antaa katseeni vaeltaa rauhassa unen silottamilla, kulmikkailla kasvoilla yrittäen arvailla miehen elämäntarinaa. Pidempi se ainakin oli kuin omani, vähintään kymmenen vuoden verran.

Oak Barrellin kapean pöydän yli ne silmät vaikuttivat yhä yhtä väsyneiltä kuin mitä minusta tuntui. Me olimme olleet ensimmäisten joukossa tiskillä heti puoli kuudelta pubin auettua. Nakanneet yhdellä kallistuksella pikkulasilliset ties mitä suuta ja sisuksia polttavaa, ja nyt kilistelimme niitä aiemmin uhoamiamme kuohuviinilasillisia.
-Mitä mietit?
-Reconeja, 
mutisin nojaten leukaa kämmeneen. Miehen kasvoilla värähti hämmennys.
-Re… siis mitä koneja? Eikö tässä pitänyt nostaa malja elämälle, eikä jollekin konille?
Purskautin juomat melkein pöydälle, ja kerroin ties miksi rehellisesti kuinka olin vasta huijannut itselleni työpaikan sairaalasta teeskentelemällä kiinnostusta röntgenhoitajan opintoihin. Minä, joka en ollut selviytynyt edes lähihoitajan lääkelaskuista, hah haa.
Paheksunnan sijasta mies piti juttua suorastaan loistavana esimerkkinä kekseliäisyydestä. Luovuudesta, jollaiselle aina riitti käyttöä.
-Itse asiassa… kauniit, pitkät sormet pyörittelivät lasin kapeaa jalkaa.  –Minulla on sinulle ehdotus. Anette jätti minut pahaan pulaan. Ei sillä tavalla kuin se niljake sinut, tämä on paljon pidempi tarina. Joka tapauksessa minä tarvitsen Osloon daamin. Tarvitsen kipeästi. Eli teen suoran tarjouksen. Kaikki kulut, plus 500 euroa kaupan päälle, eikä mitään… no… ei mitään sellaisia velvoitteita.

Tietenkään minä en suostuisi. En missään tapauksessa. En mistään hinnasta.
Toisaalta tämähän oli kuin suomalainen versio jostain Pretty womanista, vai oliko? Päässä surisi. Välähteli kuvia toisensa jälkeen. Osa mukavia, osa karmeita, tyyliin iltapäivälehtien otsikot hengiltä pahoinpidellyistä naisista. Tai raiskatuista vähintään.
Mutta tarjoaisiko elämä minulle enää koskaan samanlaista seikkailun mahdollisuutta? Entä tunsinko minä Mikaakaan lopulta yhtään enempää kuin juuri hetkeä aiemmin viimeisen kerran kättäni hyvästeiksi puristanutta, lähtöportin läpi kadonnutta miestä?

Lentoemännän hymyn takana on selvää närkästystä, silmät hakeutuvat paheksuvasti seinäkelloon hänen viittoessaan minua eteenpäin. Kuulen kuin jostain kaukaa, kuinka putkikäytävän lattia kaikuu malttamattomista juoksuaskelistani. Askelista kohti jotain uutta, josta en tiedä vielä mitään.

keskiviikko, 19. tammikuu 2022

HÄMÄRIÄ PUUHIA + PINKKI LENTOLAUKKU OSA 5.

P1120015.jpg

Talven keskellä on hyvä suunnitella tulevaa, tai kadota muihin maailmoihin ainakin. Vaikka sitten tsaarin kesälomiin Suomessa muinoin. Aiheesta on kirjoitettu mielenkiintoinen kirja, joka saa matkakuumeen nousemaan, listaamaan Virolahden "jos vielä kerran..." paperiin.

Mies seikkailee tänään neuropsykologin maailmoissa, joten otin olosuhteiden pakosta vapaapäivän. Julkisilla ei pääse, eikä mihinkään Kelan sponssattuun taksiin ole oikeutettu. Niinpä minulla on tässä ollut aikaa jatkaa tarinaa Pinkistä lentolaukusta, harjoitella pidemmän, kuvailevamman tarinan tekoa Vaaranpohjan pätkäpläjäysten jälkeen. Aurinko näyttäytyi vain menomatkalla, nyt vallitseva viimainen harmaus ei jaksa innostaa lenkille.

Vaan jos on ulkona kylmä, työpaikoilla tunnelmat kuumenevat. Myös omallani. Nuorempien mielestä on pakko, siis ihan pakko, saada edelleen bilettää, ja rynniä superhypermarkettien tungokseen metsästämään jotain hemmetin sitruunaruohoja sun muita tosi tarpeellisia. Monen vanhemman työtoverin hampaat kirskuvat näitä kuunnellessa, kun lähipiirissä riittää riskiryhmäläisiä tai itse kuuluu niihin. Pakko oli huomauttaa, että meillä pikku omikronit kolmospiikkejä odotellessa aiheuttaisivat tod.näk. katastrofin, kun on yksi teho-osastolta pari kuukautta takaperin kotiutunut, ja toinen hauras rollaattorivanhus. 

No, kukin tavallaan, ja vasta myöhemminhän se nähdään millaisia räjähdyksiä ja niiden seuraamuksia nämä ajat työpaikoilla tulevat aiheuttamaan. Toki meilläkin Valokuvaajan kanssa on Suunnitelmia tulevista kuvaussessioista, eli hämäriä kuvauspuuhia vaatteita kokeillessa on harrastettu. Tai siis Agentti 010 on tsaarin ajan henkeen harrastanut...

IMG_20220116_093940%20%282%29.jpg

Mutta hei! Sillä aikaa kun köröttelen hakemaan Miestä sairaalalta voitte käväistä lentoasemalla seuraamassa miten päähenkilömme selviää järkytyksestään, vai selviääkö. Vähän ehdin jo katua, etten tekaissut sankarittaresta jotain nelikymppistä, tylsään elämäänsä tympiintynyttä, vaan myöhäistä katua - ja johan meillä Kaarina karkasi Vaaranpohjalle, Anne Tyler kirjoitti mainion kirjan Pako. Sitä paitsi saanpa kirjoittaessani tekosyyn muistella menneitä aikoja yhden satunnaisen kohtaamisen verran, ja uittaa sen tähän, heh.
Annetaan siis olla näin, eikä välitetä edes lentoaikataulujen todellisuuksista. (Kuka niistä edes tietää mitä ne tulevat olemaan keväällä, saati kesällä...)

PINKKI LENTOLAUKKU OSA 5.

Pääsin melkein läpi ihmismuurin, enää olisi tarvittu pari pitkää harppausta, ja olisin saanut purkaa raivoni mottaamalla täydeksi paskaksi osoittautunutta Mikaa. Meno tyssäsi kuitenkin kovakouraiseen tempaisuun oikeasta käsivarrestani. Hetken horjuin puolittain ilmassa äkillisestä pysähdyksestä, kunnes vartaloni jatkoi liikettään. Minut painettiin tiukasti vasten vienosti metsältä tuoksuvaa takin rinnusta.
-Shhh… Älä tee itsestäsi narria. Tuo mies ei ansaitse sitä.
Rautainen ote piti minut paikallaan, en pystynyt liikauttamaan edes päätäni, kiitos letin ympärille puristuneiden sormien. Saatoin vain kuunnella voimattomasti räpistellen, kuinka askeleiden epäsointuinen konsertti ympärilläni kulki ohitse, sitten vaimeni hajanaisiksi sieltä täältä kaikuviksi sanoiksi.

Ote ympärilläni hellitti hieman, kuin kuulostellen vieläkö ryntäisin tieheni. Äkkiä kaikki voima tuntui valahtaneen pois raajoistani. Jossain mieleni sopukoissa tunsin tarvetta huutaa ääneen, heittäytyä lattialle parkumaan, tai jotain. En kuitenkaan jaksanut muuta kuin nojautua takaisin pysäyttäjäni takin rinnuksia vasten.
-Mistä sinä tiesit?
Ääneni kuulosti pelkältä piipitykseltä, täysin vieraalta jopa omissa korvissani. Tai jopa vieraammalta, mitä takin omistajan ääni hänen vastatessaan.
-Olen tottunut seuraamaan ihmisiä, lukemaan ihmisten käytöstä. Sen näki sinusta: kasvoista, ilmeiden vaihtumisesta, eleistä. Sitä paitsi minä kuulin puhelusi, olin utelias näkemään kuinka yllätys onnistuu. Kaikki ei aina mene kuin elokuvissa, ja toisinaan taas saa nähdä jotain paljon parempaa. Sellaista iloa, joka tarttuu sivusta tarkkailijaankin.
Nyökkäsin mietteliäänä, tietämättä oikein mitä ajatella. No, nyt ei tosiaan ollut mennyt nappiin.
-Toisaalta, elokuviakin on monenlaisia,  naurahdin aavistus kitkeryyttä sanoissani. Mies taputti minua olkapäälle lohduttavasti, irrottaen meidät sitten toisistamme lempeän päättäväisesti, ja siirsi kätensä pinkin lentolaukun vetokahvalle.
-Mennään tuonne toiseen halliin hetkeksi istumaan. Jutellaan vähän. Kyllä se tästä vielä.

Vasta löydettyämme rauhallisemman vapaan paikan ja istuuduttuamme, tajusin katsoa pelastajaani. Siis sillä tavalla kunnolla, havainnoiden. Näkemäni hämmensi minua, Mikan härskistä tempusta yhä sameat ajatukseni sekosivat entisestään. Mies muodosti niin käsittämättömän ristiriitaisen parin mustassa puvussaan ja hohtavan valkeassa paidassaan räikeän värisen matkalaukkunsa kanssa.
Vuodet HELEssä olivat opettaneet minut tunnistamaan laadun. Vaatteet, joita ei ostettu marketista eikä edes mistään Dressmannilta. Ja se, jos mikä oli varmaa, että sieltä mies ei ollut pukuaan, saati ohutta villakangastakkiaan hankkinut. Kurkussani kurahti esiin pyrkivä hysteerinen hihitys, kun vilkaisin itseäni vertaillen. Siinä, missä miehen kengät kiilsivät plankattuina omia ikivanhoja, nauhallisia maihareitani kuorruttivat sekä pöly, että kura. Haalistuneita maastokuvioisia reisitaskuhousujakaan oli paha pistää samalle viivalle kilpailemaan veitsenterävien puvunhousujen prässejä vastaan. Lyhyen nahkatakkini pinnan mustakin haalistui miehen rinnalla, niin merkkituote kuin olikin, ja maksanut ensimmäiselle omistajalleen takuulla paljon.
-No, läpäisinkö tarkastuksen?
Syyllisesti hätkähtäen nostin katseeni miehen kasvoihin kysymyksen huvittuneen sävyn rohkaisemana.  Avasin suuni, vain napsauttaakseni sen saman tien taas kiinni. Ne silmät! Koska minua viimeksi oli kukaan katsonut sillä tavalla? Jotenkin aidon kiinnostuneesti, sillä tavalla todella minut nähden? Tunsin kuinka luomien alla alkoi kirvellä, leuka uhkaavasti väpättää. Anteeksipyynnön mutisten säntäsin etsimään vessaa.

Palatessani mies istui samalla paikalla, toisen käsivarren rennosti istuimen selkänojalle heittäneenä, jalka polven päällä. Keväästä huolimatta jo kasvot kevyesti ruskettuneina, tummat hiukset suoraan parturin jäljiltä lyhyinä suunnilleen täydellisen mallista kalloa myötäillen. Hidastin vaistomaisesti askeleitani. Kyllä vain, pahemminkin olisi voinut käydä. Paljon pahemmin. Ei sitä joka tyttö tullut pelastetuksi sellaisen miehen toimesta, jonka olisi voinut läiskäistä vaikka millaisen elokuvan sankariksi. Tai kiiltävälle paperille painettuun, kalliiseen naistenlehteen esittelemään kartanoaan, purjevenettä kotipihan laiturissa, vierellään joku langanlaiha ex-mallivaimo, tällä timantit korvissa sekä sormissa säteillen.
Sellaisia miehiä kaltaiseni tavallinen nainen tapasi harvoin. Ehkä kerran tai pari elämässään, silloinkin ohimennen: kaksi täysin erillistä maailmaa kohtaavat, hetken toisiaan kevyesti sivuten. Niitä juttuja, joita tosiaan näki vain elokuvissa, tai luki rakkausromaaneista.

Miehen tummien, tiheiden ripsien reunustama katse seurasi liikkeitäni, kun istuuduin takaisin penkille naurahtaen.
-Lentoasemat ovat merkillisiä paikkoja. Muistan aina yhden entisen työkaverin, joka kertoi tutustuneensa Vaclav Haveliin Varsovan lentokentän tupakkapaikalla. Tai siis… No, jutelleensa siellä Havelin kanssa, tajunneensa vasta turvamiehistä, että jonkun maan presidentti voi kuljeskella maailmalla farkkupuvussa, ja puhua ihmisten kanssa sillä tavalla,  lopetin nolostuen. Mies kuitenkin tuntui pystyvän seuraamaan irrallisina poukkoilevia ajatuksiani.
-Lentoasemat tosiaan ovat merkillisiä paikkoja, eikä kenestäkään koskaan voi tietää näkemänsä perusteella mitä,  tai mikä, ihminen todella on. Saati, että jokaisen suunnitelmat toteutuisivat. Enkä nyt tarkoita pelkästään sinua, vaan itseäni. Ei minullakaan tässä ihan kaikki ole kohdilleen osunut, jos se yhtään lohduttaa.
Muististani nousi esiin korviini aiemmin osunut keskustelunpätkä. Nej men Anette, du kan inte… Mutta Anette, sinä et voi… Nyökkäsin hitaasti ymmärtämisen merkiksi.
-Sinun matkatoverisi ei taida tulla.
Mies nyökkäsi takaisin, vielä hitaammin, katse omani tavoittaen.
-Eipä taida. Niin että mitäs nyt? Minulla on kaksi lippua aamulennolle Osloon, ja koko maailman aika siihen asti, etkä sinäkään luultavasti pääse täältä kotiin nyt, on se missä tahansa. Me voimme siis istua tässä, tai ottaa liput automaatista, ja mennä turvatarkastuksen toiselle puolelle odottelemaan Oak Barrellin avautumista. Skoolata elämälle, joka jatkuu kuitenkin.
Miehen tummanharmaat, sateisen asvaltin väriset silmät katsoivat suoraan omiini. Katseemme jäivät roikkumaan kiinni toisissaan arvioiden, punniten vaihtoehtoja sekä vastauksia, ja niiden seurauksia.

lauantai, 15. tammikuu 2022

PINKKI LENTOLAUKKU OSA 4.

20171212_205135.jpg

Ulkona on liukkaampaa kuin laki sallii, mutta valo sentään on palaamassa!
-Eikä sentään aivan kaikki junnaa paikoillaan. Kela on alkanut maksaa Miehelle päivärahaa, lokakuussa kuolleen apen virkatodistuskin viimein seurakuntien "hienosta sekä onnistuneesta" tietojärjestelmien uusimisesta huolimatta saatu. Voidaan alkaa suunnitella perunkirjoitusta. 

Aina välillä huomaa kuinka itsestäänselvänä omaa onneaan ja parisuhteensa toimivuutta pitääkään. Varsinkin, kun jostain naistenlehdestä lukee pariskunnasta, joka vasta vuosien yhdessäolon jälkeen havahtuu puolisonsa kuuntelmisen tärkeyteen. Että miten kaikkien tulisi työpäivän päätteeksi kysellä kuulumiset sekä ajatukset, sekä myös todella kuulla mitä se toinen sanoo - siinä saattaa jopa yllättyä. 
Hah, meillä näin on tehty alusta asti. 
Puhumista arvostaa entistä enemmän, kun on kokemusta päinvastaisestakin. Vaihtamalla paranee joskus, uskokaa pois. 

Mutta hei! Tänään tarinaamme vihdoin ilmestyy pinkki lentolaukku, ja tapahtumat alkavat seuraavissa jaksoissa hiljalleen saada lisää vauhtia ja vaarallisia tilanteita. 
Niin, ja pitääkö tähän nyt jo lisätä se kirjoista tuttu kaikki tarinan ihmiset, tapahtumat ja paikat ovat kuvitteellisia, paitsi ne, jotka eivät sitä ole.

PINKKI LENTOLAUKKU OSA 4.  PRINSSI VAIKO SITTENKIN PELKKÄ SAMMAKKO

Kojelaudan kello näytti täsmälleen viittä minuuttia vaille kahta, kun syöksähdin ulos Nikon autosta kakkosterminaalin edessä. Enkä tietenkään edes täsmälleen sisäänkäynnin kohdalla. No, ehtisin kyllä vielä. Mikan konehan laskeutuisi vasta kymmentä yli, jos silloinkaan. Sade oli matkan aikana yltynyt miltei kevätmyrskyksi, sellaiset kai vaikuttivat. Varmasti veisi siitä vielä useamman minuutin siihen päälle, ennen kuin matkustajat tulisivat halliin.
Vaikka kuinka olin yrittänyt painaa lentoaseman karttaa päähäni todellisuus ja nettisivujen kuvat eivät tuntuneet kohtaavan. Tuskastuneena aukaisin olkalaukun. Jossain piti olla ruutupaperilla kirjoitettu lunttilappu, johon olin piirtänyt tarkan reitin terminaalista toiseen. Putoamaisillaan olevia tavaroitani toisella kädellä varjellen haroin sekamelskaa. Lompakko, passi, työvuorolista… Ei, ei tämäkään. Missä ihmeessä se oikein oli?

Edessäni kännykkään puhuva pukumies siirtyi valitettavasti pari askelta sivummalle juuri pyörähtäessäni arpomaan oikeaa suuntaa. Jalkojeni kohdalla ei enää ollutkaan tyhjää lattiaa, vaan äkkipysäyksen aiheuttava lentolaukku.
Elleivät miehen refleksit olisi olleet omiani nopeammat, olisin suorittanut ykkösluokan sukelluksen pinkin laukun yli suoraan lattiaan. Nyt liikkeeni pysäytti viime sekunneilla olkavarteeni vähemmän hellällä otteella tarttuva käsi. Toinen piti puhelinta edelleen tiukasti korvallisella.
-Hey, what a helll… sorry, I didn`t speak to You.
Kiitin pelastajaani synkeällä murahduksella ennen kuin aloin epätoivoisesti kahmia kasaan pitkin laatoitettua lattiaa laajalle levinnyttä omaisuuttani. Juuri kun luulin jo onnistuneeni, jostain yläviistosta ojentuivat passiani pitelevät, vieraat sormet.
Nappasin punakantisen matkustusasiakirjani kiukkuisesti kesken askeleen, vaivautumatta edes kiittämään.

Vaivaisten parin metrin päässä jouduin pysähtymään uudelleen. Jossain käsilaukkuni uumenissa alkoi rallattaa iloisesti. Ähkäisten pyyhkäisin puhelimen vihreää luuria. Yövuoron Hanna töistä halusi tietää miten Suuri Suunnitelmani edistyi.
-Ai hei! Ei, tulin vasta tänne kentälle. Yritän löytää oikeaa terminaalia, mutta ei tässä mitään hätää vielä ole. Mikan kone laskeutuu vasta kohta. Juu, pidän hauskaa! Maltan tuskin odottaa, kuinka Mika yllättyy, kun olenkin vastassa. Niin niin, onhan tämä vähän villiä, vaan jos ei koskaan uskalla mitään, tuskin saakaan mitään.
Pahoitellen huonoa kuuluvuutta vilkuilin kärsimättömänä ympärilleni. Jossain täytyi olla kello, ja mikä tärkeintä, oikea reitti saapuvien lentojen terminaaliin. Kun nyt olisi edes rauhassa saanut keskittyä, mutta ei. Selkäni takana käytiin kovaäänistä keskustelua, selvästi huonoissa merkeissä.
-Nej men Anette, du kan inte…
Matkaa jatkaessani huomasin silmäkulmassani uudelleen jotain pinkkiä. Se pukuääliö älyttömän lentolaukkunsa kanssa taas! Ja kas kas, eikö vain ollutkin kieli vaihtunut lennossa englannista ruotsiksi! Hah, teki mieli hihkaista tuntemattomalle Anettelle, että pysy siellä vain missä oletkin: kaikkien miesten, eikä varsinkaan tuon käskyjen mukaan kannata hyppiä.

Lopulta, kuin ihmeen kaupalla, tupsahdin oikeaan halliin. Enkä hetkeäkään liian aikaisin: tullin läpi alkoi valua harvakseltaan saapuvia matkustajia. Toiset harppoivat väsyneen oloisina kiireellä suoraan kohti uloskäyntiä, toiset hitaammin matkalaukkuhihnalle odottamaan tavaroitaan. Kurkotin kaulaani nähdäkseni paremmin eteeni härskisti tunkeneiden muiden vastaanottajien ohi. Hitto, pitikö nyt juuri tänä yönä suunnilleen jokaisella olla joku täältä sisältä saakka hakemassa! Olisivat tehneet treffit johonkin ulos vaikka, tai parkkihalliin, tai mistä minä tiesin mihin. Kunhan muualle.
Ylitseni pyyhkäisi yhtä aikaa sekä kuuma, että kylmä väristys. Vatsanpohjassa muljahti jännityksestä, suu tuntui kuivuvan. Kaikki tapahtui täsmälleen samalla hetkellä, jolla tavoitin vihdoin jonosta Mikan ah niin tutut, kaivatut kasvot. Suupieleni nousivat hymyyn, kohotin kättäni riemukkaaseen tervetulovilkutukseen.
Kun äkkiä… dadam! Maapallo muutti pyörimissuuntaa, aurinko pimeni synkeän mustista, tukahduttavista tuhkapilvistä. Paikoilleni jähmettyneenä osasin ensin vain epäuskoisena parin sekunnin ajan tuijottaa näkemääni. Mika kietoi parhaillaan sormiaan hellästi vierellään piikkikoroissa sipsuttavan, ylimeikatun somebeibin sormiin, ja ei helvetti, näinkö minä enää edes oikein…suuteli niitä!

Tyrmistyksen jälkeen ylitseni pyyhkäisi kuuma raivon aalto sumentaen järjen täysin. Hampaita kirskutellen tökkäsin kyynärpääni edessä seisovan ylipainoisen täti-ihmisen kylkeen rynniäkseni iskemään nyrkkini petolliseksi paskaksi osoittautuneen prinssini omahyväiseen naamatauluun.  Minuahan ei tällä tavalla pidetty pilkkana, ei narutettu katteettomilla lupauksilla kuukaudesta seuraavaan ja taas seuraavaan, kun kaikki olikin todellisuudessa pelkkää raakaa pilaa. Yöt jaettiin tuollaisen bimbon kanssa, vaikka vasta ehkä tuntia aiemmin lirkuteltiin puhelinlinjoilla ikävästä, maalailtiin ruusuista kuvaa yhteisestä tulevaisuudesta, joka koittaisi aivan kohta.

torstai, 13. tammikuu 2022

PINKKI LENTOLAUKKU OSA 3.

20200227_172030.jpg

Talvi jatkuu, ja niin jatkuu uusi tarinakin - aina sen mukaan, miten muu elämä aikaa jättää. Töiden lisäksi olisi ehdittävä hoitaa laiskaa ruhoaan sekä tasaisena voimissaan pysyttelevää parisuhdettaan, kun se nyt vielä kaikesta huolimatta on. 
Muuten mennään odottavalla kannalla, kaikki Pyhän Byrokratian kanssa painiminen on hitaampaa kuin kärpäsen räpiköinti siirapissa.

Paitsi että dadaa! Poliisi otti tänään vihdoin yhteyttä Mieheen. Siellä rustataan syytettä liikenteen vaarantamisesta.
Eli tota ööö... Jos siis heittäydyt yllättäen hengettömäksi auton ratissa, ja tösäytät keskikaiteeseen moisen pikkujutun vuoksi rikollinen tekohan se on. Kyllä pitäisi nyt sentään sen verran katsoa, että vielä taju kankaalla osaa hallitusti ajaa sivuun soveliaassa paikassa! Ai ai, enää kun ei tarvitse pelätä Migrin karkoituspäätöstä vaan kansalaisuus on palautettu, niin seuraavaksi voidaan jännätä tuleeko lähtö linnaan! 

Näillä kokemuksilla saattaa hyvin ymmärtää miksi yhdessä lapsia tehtailevatkaan eivät asu yhdessä. Joko jättäydyt tukien varaan kokonaan, tai istut paksun pankkitilin päällä - välimaastossa tuulee persuksille sekä asuinkumppanin tilille yhä kylmemmin. 
Lisääntyvään ylipaino-ongelmaan kansassa talouden heikkenevä kehitys tuskin valitettavasti vaikuttaa suotuisasti. Mitä terveellisempää, sen kalliimpaa... Suurelta osin. 


Mutta hei! Painutaan taas parempaan maailmaan täältä kurjuudesta!

PINKKI LENTOLAUKKU OSA 3.

Tasan kymmeneltä viimeiset kaksi asiakasta poistuivat kassejaan kannatellen, joskin selvästi vastahakoisesti. Katsoin miten Niko väläytti pahoittelevasti päätään puistaen heille saatteeksi nopean hymyn, ja kääntyi sitten oven kiinni vetäen minua kohti. Kuulin, kuinka jälleen uuden kuohuviinipullon korkki poksahti auki peremmällä liikkeessä. Onnistunutta iltaa kannatti ehdottomasti jatkaa vielä skoolaamalla ihan omalla porukalla, julistivat malleina toimineet tytöt. Täti tuntui olevan samaa mieltä päätellen käteeni työntämästään lasista.

-Selvittiinhän siitäkin sitten. Miten on Sanni, vieläkö sinä olet lähdössä lentoasemalle?

-Juu kyllä,  mutta ei tässä vielä mikään kiire taida olla,  henkäisin vatsanpohja taas äkkiä täynnä levottomasti lepattavia perhosia. Puristin kapean lasin hentoa jalkaa voimalla. Minun suuri, loistava suunnitelmani, jonka loppuhuipentumaa en äkkiä uskaltanut edes ajatella viimeiseen saakka. Entä jos kaikki menisikin pieleen, entä jos Mika ei tulisikaan manitsemallaan lennolla… Tuskastuneena tyhjensin lasin yhdellä kallistuksella, sekä vielä seuraavan melkein yhtä vauhdikkaasti.

Miten olin saattanut hetkeksikään unohtaa, kuinka lähellä toteutumistaan unelmat vihdoin olivat,  ihmettelin kiskoessani lopulta villapuseroa ja nahkatakkia t-paitani päälle. Tänäänhän olisi ihan todella Se Päivä. Mika palaisi työmatkalta Saksasta, ja yllättyisi takuulla, kun kapsahtaisin hänen kaulaansa heti Helsinki-Vantaalla ilmoittaen ottaneeni pari ylimääräistä vapaapäivää. Saataisiin olla vähän kauemmin kahdestaan, tutustua toisiimme läpikotaisin, puhua tulevaisuudesta... Olisi Mikan viesteissään vähättelemä poikamieskoti millainen tahansa, niin paloin halusta päästä sinne.

-Sinä näytät aika seksikkään räyhäkkäältä,  Niko virnisti kuljettaen katsettaan avoimen julkeasti pitkin vartaloani.
 –Tuommoinen kersantti karoliinan tyyppinen nainen voisi olla kovaa valuuttaa meillä töissä. Et lähtisi kokeilemaan?
Vastasin yhtä julkean arvostelevalla katseella.
-Kukahan se kaikkien naisten mielestä mahtoi tänään olla kaikkein seksikkäin ja räyhäkkäin? Kuinka monta puhelinnumeroa ja muuta ehdotusta te mahdoitte Jonin kanssa saada?
Nikon ilme muuttui viattomuutta teeskenteleväksi. Mies nyt ei tunnetusti voinut mitään sille, jos oli vastustamattoman puoleensavetävä. HELE:n asiakkaat toden totta osasivat arvostaa laatua, ja toivoivat saavansa hyvää, jopa ensiluokkaista palvelua. Toiset henkilökohtaisempaa kuin toiset. 
Kinasteluamme kuunnelleen Helinä-tädin naureskellen huutamat turvallisen matkan toivotukset saattelivat meidän ulos pimeyteen. Sataa tihuutti hiljalleen, ja tuuli lennätteli sitkeästi talven yli puissa roikkuneita, ruskeita lehtiä tuulilasiin Nikon kääntyessä omakotitaloalueen poikki kulkevalle kadulle. Kojetaulun navigaattorin mukaan kohta kääntyisimme uudelleen, kunnes sukeltaisimme alas moottoritien rampista kohti Helsinkiä. 
Nikon keskittyessä ajamiseen vajosin muistoihini.

Me olimme tavanneet ensin Tinderissä, Mika ja minä. Livenä vain kerran alkuvuodesta, ihan perinteisesti ja klassisesti ravintolassa. Sillä tietenkin elämä oli ollut juuri niin epäreilua, että korona tuntui sotkevan jokaisen suunnitelman.  Minä olin silti huomisia surematta oitis jäänyt kiinni Mikan hymyn, Mika kertomansa mukaan koko kaupungin aurinkoisimman ja kauneimman tytön katseeseen.
Muutaman vuorokauden ajan kaikki oli ollutkin päässäni yhtä pelkkää aurinkoa sekä kauneutta. Muistoja puuterilumisista puistoista, katulamppujen himmeiden valokehien alla vaihdetuista suudelmista. Käsi kädessä kävelystä, pubin nurkkapöydän ylitse toistaan hakevista katseista.
Ja sen vastakohtana liian aikaisesta eron hetkestä, harmaasta aamuyöstä, jolloin piti jättää hyvästit.
Muita vaihtoehtoja vain ei valitettavasti ollut. Itse yövyin kimppakämpässä kolmen muun tytön kanssa, ja sopimukseen kuului, ettei muiden unia häiritty yövierailla. Mika puolestaan asui vakituisesti Espoossa. Tampereen keikat kuuluivat tietokonefirman markkinointipäällikön työhön, ja hotellihuone piti säästösyistä jakaa työparin kesken.

Mikä harmittavinta, minulla oli mahdollisuuksia löytää töitä ja kohtuuhintainen asunto vain jostain aivan muualta kuin pääkaupunkiseudulta. Eli käytännössä jatkaisin Helinä-tädin siivestämistä yhä edelleen, sitähän se käytännössä tarkoitti. Toiveikkaana kuvittelin tilanteen kyllä muuttuvan. Jostain putkahtaisi ennen pitkää jokin ratkaisu, kunhan oltaisiin kärsivällisiä.

Mika oli hyväksynyt tilanteen valittamatta. Järjestellyt jopa töitään pystyäkseen soittelemaan minulle aina välillä iltaisin, niin vuorokauden aikoihin sitomatonta kuin kansainvälisen kaupan bisnesneuvottelut aikaerojen vuoksi olivatkin. Jäädessäni vilkuttamaan hänen peräänsä Tampereella olin ollut jo täysin varma, että Mikasta löytyi kaikkea sitä, mitä olin haaveissani aina mieheni halunnutkin olevan. Pitkä, tumma ja komea, hyväkäytöksinen sekä kunnianhimoinen, yli kolmekymppisenä aikuinen mies eikä mikään poika: täysi 10+.

26-vuotiaana varmaan liki jokaisella naisella viimeistään hahmottuu jo omat tulevaisuuden visiot. Ne, joissa seurustelukumppania sovittelee automaattisesti kuvaan yhteisestä tulevaisuudesta. Haaveilee hetken huvittelua pidemmälle. Miettii, voisiko juuri tässä olla Hän. Se Suuri Rakkaus, jonka kanssa pystyy näkemään itsensä astelemassa alttarille, tai vähintään yhteiseen kotiin johtavaa pihapolkua.

Minä ainakin olin pienestä saakka tiennyt tahtovani ammatin ja perheen. Koko sen muiden naureskeleman tuiki tavallisen peruspaketin, johon kuului vitsien mukaiset pari lasta, farmariauto. ja omakotitalon pihaan omenapuut sekä kahden istuttava puutarhakeinu.
Lyhyesti sanottuna tulevaisuuteni tuli olla vakaa. Ei turhia yllätyksiä, ei mitään huoletonta hetkeen heittäytymistä, ei päivä kerrallaan elämää. Lukioaikainen poikaystäväni Eetu oli ollut tismalleen sitä kaikkea, mitä en enää tahtonut, eli kanssani täysin päinvastaisesti elämää katseleva. Olkoonkin, että äiti oli vasta viimeksi soittaessaan kertonut Eetun lähteneen viimein opiskelemaan Ouluun peräti diplomi-insinööriksi. Jotenkin vain rohkenin epäillä valmistuisiko huoleton, juhlimista rakastava exäni ikinä, vaikken tietenkään ollut viitsinyt äidin mieltä moisella ajatuksella pahoittaa. Äiti näki Eetun tunnetusti vaaleanpunaisten lasien lävitse.
Enkä minäkään ollut enää yhtä varma tulevaisuudestani. En ainakaan ammatillisessa mielessä. Se hyvän koulutuksen hankkiminen näet vaati paitsi kestäviä lihaksia takapuoleen, myös pitkäjänteistä opiskelua ja lahjakkuutta. Varsinkin matemaattista sellaista, jos tähtäsi läpi lääkelaskuista. 

Joka tapauksessa Tampereen yössä alkanut uudempi romanssini oli talven myötä alkanut muuttua yhä enemmän jonkin asteiseksi etäseurusteluksi siitä huolimatta, että Mikan onnistui valitettavan harvoin sovitella suunnitelmiinsa työmatkoja oikeaan suuntaan. Koronan myötä kaikki hoidettiin jossain hemmetin Teamsissa tai ties missä nettivideoneuvotteluissa. Viikonloput luonaan mies oli tyrmännyt aina toteamuksella miten minun ei kannattanut tuhlata vähiä vapaitani istumalla tuntikausia riskialttiisti bussissa. Joukkoliikenneyhteydet kun olivat Helsingin suuntaan suorastaan olemattomat, ja tilannehan nyt joka tapauksessa oli vain väliaikainen. Firma suunnitteli laajentumista keskemmälle Suomeen, koska tahansa Mika saattaisi saada siirron lähemmäs minua. Kunhan koronakin nyt helpottaisi...

Kaikkien niiden lupausten, plus kylmän, lumisen talven ja sateisen, tuulisen kevään jälkeen koronarajoitukset alkoivat olla ohi. Samoin tuntui käyneen kärsivällisyyteni lakipisteelle, ajattelin vilkaistessani kelloa. Jokin Mikan käytöksessä häiritsi minua, kuva toisena naisena roikkumisesta alkoi kummitella korvieni välissä.
No, parin tunnin päästä asiat näyttäisivät pakosta toisilta. Suuntaan tai toiseen. Saksan lento laskeutuisi heti yhden jälkeen yöllä, ja ehtisimme Mikan kanssa ennen aamua kyllä nauraa yhdessä moneen kertaan hassuille kuvitelmilleni. Katsella yhdessä lisää matkakuvia, joita pari olin jo saanut puhelimeeni viikon mittaan. Tämä kaikki edellyttäen tietysti, että Niko pääsisi kentälle ajoissa, ajattelin yrittäessäni erottaa tietä tuulilasia piiskaavan rankkasateen läpi. Aikataulu oli laskettu melko tarkaksi, enemmän Nikon kentältä haettavan asiakkaan myöhemmän saapumisen mukaan kuin minun villien pikaideoideni mukaan. Äh, mitä pahusta minun oli pitänyt sillä äskeisellä huoltoasemallakin jäädä vessaan meikkiäni tarkistelemaan!

tiistai, 11. tammikuu 2022

PINKKI LENTOLAUKKU OSA 2.

P1080151.jpg

Kyllä taas huokailemaan pistää, pelkkien nettiotsikoiden lukeminen. Markettimuotia esimerkiksi on helppo paheksua, jos on varaa maksaa mitä tahansa mistä tahansa. Tämmöinen tavallinen ihminen katsoo tilin saldoa, ja toteaa useimmiten, että eiköhän se mene vielä tämä(kin) talvi tuolla tädiltä perityllä toppatakilla. -Sillä turha on yhdenkään hallituksen hehkuttaa pienituloisten verotuksen kevennystä: kyllä minulla tulee tilille sama summa edelleen kuin jo vuonna 2014. Jopa pari euroa vähemmän. En siis suostu tuntemaan syyllisyyttä epämuodikkuudestani ja olemattomasta kuluttamisestani, olkoot se pintaliitäjien ja talouden kasvun kannalta kuinka paheksuttua tahansa. 

Palvelualoja käy nyt todella sääliksi. Koronakurimuksen lisäksi ne kärsivät ensimmäisenä pienenevästä ostovoimasta. Sitähän karsii pois hierojat, kosmetologit, jalkahoitajat, harventaa kampaamokäyntejä, ei edes haaveile kotisiivoojasta kerran vuoteen... Vie auton pesuun/huoltoon entistä harvemmin, itseään ei enää koskaan elokuviin, ulos syömään tai baariin kahville, vaikka joku paikka auki koronapassilla olisikin. Keikkoja katsoo pelkästään netin ilmaistarjonnasta.
 
Mutta mikä tärkeintä, onnellisuutta ei osteta millään maailman rahalla. Se on kiinni aivan muista asioista. 

Kirjailijat, nuo kaikkien aikojen yksin yrittäjät, hehkuttavat haastatteluissa kirjoittavansa jopa 3 sivua tekstiä vuorokaudessa. Viihteen kirjoittaja kirjoittaa muiden puuhiensa ohella vähintään 10 sivua/päivä. Valmista, julkaisukelpoista tekstiä. 
Kas siinä se suuri ero - lukijathan joka tapauksessa päättävät mitä ostavat. Kioskikirjallisuus on aina ollut suosittua pakoa todellisuudesta, Finlandia-palkinnon voittajat pölyttyvät divareiden hyllyissä tuota pikaa. 
Minua yllytettiin laittamaan Vaaranpohjan tarinat tarjolle Suplan äänikirjakilpailuun. En jaksanut innostua. Onhan ne jo julkaistu: täällä blogissa! Miksi sitä paitsi tukisin kaupallista mediaa ilmaisannilla? Ainoastaan muutama kuuntelijoiden parhaaksi äänestämä tarina palkitaan rahalla, loput eivät saa mitään. Eivät edes paria kymppiä. Antaa siis muiden, julkisuutta himoavien yrittää onneaan. Saavat huomata, ettei se elämä siitä mihinkään muutu. 

Eiköhän siis tähdätä vain osoittamaan yllä oleva väite kirjailijan ja viihteen kirjoittajan erosta todeksi. Jokaisen tulevan, lonkalta suorilla vetäistyn jatko-osan pituudeksi tavoitellaan 2 sivua. Noin suunnilleen. Sen ei pitäisi viedä aikaa kaikkine alkukirjoituksineen ja keskeytyksineenkään tuntia kauempaa, se olkoot aikarajana. Ja laatu... No jaa, ainakaan tekstiin ei pääse käsiksi yksikään kustannustoimittaja omine visioineen, eikä tarvitse hioa lauseita, ei kärsiä paineita julkaisukynnyksen ylittämisestä jne.

PINKKI LENTOLAUKKU OSA 2. KUOHUVIINIÄ JA SUURIA SUUNNITELMIA

Kevyin askelin siirryin keskemmälle liikkeeseen. Sisälläni kupli. Jokin paljon suurempi, paljon tärkeämpi kuin tulossa oleva muotinäytös, ja siinä esiintyminen. Ennen aamua unelmista tulisi vihdoin totta: tapaisin taas ihan livenä haaveideni täydellisen miehen, todella pitkästä aikaa. Tämä mies tosin ei tiennyt asiasta vielä itse lainkaan, mikä olikin melkein parasta asiassa. Yllättäisin hänet. Toisaalta piti kyllä myöntää, että taustalla moisen idean syntyyn vaikutti onnekkaan sattuman lisäksi eniten jatkuvan jahkaamisen minussa synnyttämä turhautuminen. Kärsivällisyys ei kuulunut vahvimpiin puoliini, joten kun tapaaminen tuntui kerta toisensa jälkeen vain siirtyvän ja siirtyvän milloin mistäkin syystä, olin päättänyt sekoittaa sekä jakaa pakan kortit uudelleen. 

Ehdin esiin täsmälleen oikealla hetkellä. Ensimmäiset kutsuvieraista ravistelivat jo sateenvarjojaan, ja ojentelivat tihkusta kostuneita takkejaan tilapäisen narikan luona. Huvittuneena huomioin, kuinka pari naista jäi melkein nälkäisin katsein seuraamaan niitä naulakkoon ammattimaisin ottein asettelevan Nikon sulavia liikkeitä, ja tiukan, hihattoman paidan paljaiksi jättämiä käsivarsia. Nikolla oli aina ollut kyky hurmata kaikki vastakkaista sukupuolta olevat, missä tietysti auttoi luonnostaan tulevan pikkuflirtin lisäksi hyvin treenattu lihaksisto.

Minua puolestaan tuskin vilkaistiin, olin vain kuohuviinilaseja ojenteleva myyjätär. Eikä ihme, seisoihan vieressäni toinen tädin ”viidakkoramboista”. Joni ei ulkonäöllisesti hävinnyt Nikolle yhtään, tuskin flirttailun taidoissakaan. Molemmat nuoret miehet olivat yhä lisääntyvän kutsuvierasjoukon mielestä selvästikin vähintään yhtä herkullisen makeita kuin kerrosvadeille asetellut macaronileivokset. Elleivät peräti herkullisempia. –Mikä tietysti oli ollut tädin tarkoituskin. Asiakkaille kannatti tarjoilla kaikkea mahdollista tunnelmaa kohottavaa, eikä pelkkää uutta kevätkesämallistoa. Varsinkin nyt, kun oli saatu elää koronan takia eristyksissä pitkät, näivettävät ja uuvuttavat kuukaudet.

Puolen tunnin kuluttua liikkeessä alkoi olla jo mukavan täyttä. Helinä-täti suorastaan leijaili ryhmän luota toisen luo jaellen tervehdyksen kruunaavia hymyjä, ja samaa vauhtia takahuoneeseen ensimmäistä pukeutumista varten. Seinän takaa alkoi kuulua yhä voimistumaa musiikkia kun solahdin sisään mekkooni. Kaikki oli suunniteltu huolella etukäteen, minun tarvitsi vain olla kompastumatta jalkoihini, muistutin itseäni. Eihän tässä sentään missään Milanon muotimessuilla oltu, saati Pariisin catwalkeilla. 

Täti jonon ensimmäisenä marssimme esiin, teimme sulavan käännöksen tarjoilupöydän edessä, ja laiskojen taputusten säestäminä palasimme vaihtamaan seuraavat vaatteet. Nikon selostajanääni tosin valui musiikin sekaan niin samettisena, että epäilin keskittyivätkö liki kaikki enemmän siihen, kuin meidän katselemiseemme. Joka tapauksessa viimeiseksi säästetty poikien osuus irroitteli yleisöstä ne kaivatut, suorastaan raikuvat aplodit sekä vihellysryöpyn.
Soveliasta tai ei, pojat nimittäin vetivät täyden strippausshow´n paljastaen loppuhuipennukseksi hyvin treenatut pakaransakin. Paljoa ei muutenkaan jäänyt kenellekään arvailujen varaan siitä, millaisia iloja kaksikon kanssa saattoi haaveilla kokevansa. Täti iski minulle silmää kiskoessaan paitansa helmaa alemmas sermin takana.

-Taitaa olla tyytyväistä väkeä tuolla. No, toivottavasti innostuivatkin. Eiköhän mennä pistämään kassakone laulamaan!

Peukkua vastaukseksi näyttäen vedin oman armeijanvihreän t-paitani pään yli, työnsin maihinnousukengät takaisin jalkoihini, ja virittelin kasvoilleni valmiiksi parhaimman asiakaspalveluhymyni. Sovituskoppien eteen oli jo muodostumassa jonoa, joten tädin toiveet saattaisivat hyvinkin toteutua. Uutuuksien rajoitetun määrän lisäksi ostohalukkuutta kasvattamaan oli lyöty vain tämän yhden illan voimassa olevat alennusprosentit.