Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


torstai, 17. syyskuu 2020

KOLKKO KOUVOSTOLIITTO (VAKAVA ASIA OSA 1.)

IMG_20200914_211659.jpg

Sattumoisin tie vei Kouvolan seudulle taas, uudelleen heti kohta Kuusankosken jälkeen. Mieshän ei ole enää niin suuri syntinen, koska Koronamaa on päättäjien kirjoituspöydillä muuttanut väriään pois punaisesta. Ainakin hetkeksi. Näin ollen kotiinpaluun sai suorittaa jo julkisillakin. Vähintään puolisalaa, ellei peräti täysin luvallisesti.

Vaan kuten me kaikki tiedämme, julkiset kulkevat koska kulkevat, jos kulkevat. Enimmäkseen eivät. Tai jos kulkevatkin, suunta on väärä. Odotusajat tolkuttomia.
Niinpä pakon edessä katsotaan joka kerran mihin kaupunkiin edes suunnilleen oikeaan suuntaan pääsisi. Tällä kertaa arpa osui Kouvolaan, jonka ah niin hellän lämmin lempinimi Kouvostoliitto selkeni kummasti vajaassa vuorokaudessa.

Asematunnelin mainosten mukaan tämä kävelykadun pätkä on saanut jonkinlaisen palkinnon erinomaisuudestaan. Syy ei valjennut, eikä kyllä aamukaan aurinkoisena. Sen sijaan Viisas Nainen tajusi, ettei märkä katukivetys johtunut putkirikosta, vaan kadusta ruikkIvista suihkuista. Toivottavasti ne sammutetaan, ennenkuin talvi tulee - ellei sitten tehdä luistinrataa.

P1090742.jpg

Aikaisille aamukävelijöille torit ovat takuuvarmoja kohteita. Tai ovat olleet. Päätelkää itse, miten kävi nyt. 

Siispä jatkettiin matkaa asematunnelin mainoksissa kehuttua Radiomuseota ja ylipäätään Museokorttelia kohti. 

P1090758.jpg

Toki ounasteltiin syksyn saapuneen sinnekin, eli joka torpan olevan kiinni, tai aukeavan vasta puolilta päivin. Tyrmistyneinä tavailtiin, että täällä syksy on saapunut jo 17.8., eli kesken kaiken lomakauden! 
No, nähtiin sentään muutama vanha puutalo ainaisen betonin eri sävyjen sijasta. Piristävää.

P1090739.jpg

Kauppahallin kohdalla melkein jo itketti. Sen käveli läpi parissa minuutissa. Pysähtymättä.

P1090729.jpg

Niitä pysähtymisen syitä muuten löytyi melko vähän sieltä ns keskustasta turistille. Kävelykatu tarjosi iltaisen kaltaista autiutta, tyhjiä ikkunoita ja ankeaa harmautta. Samoin torin viereinen kauppakeskus.  Bongattiin sentään kapakoiden lisäksi peräti 3 thai-hieromoa, ja 1 seksikauppa, eli jotain elämää on jossain kulmilla. Kaikki liikkeet sijaitsevat kuulemma marketalueilla - mikä selittikin henkilöautojen hirmuisen määrän. Varmaan tosi hienoa asua keskustassa, josta on lähdettävä kaupoille kilometrien päähän? Ilmankos rakennusprojektit jämähtivät jäihin asuntotuotannossa aikoja takaperin.

Mutta onneksi on aseman vieressä Sinuhen leipomon kahvila: konstailematonta laatikkomyyntimeininkiä, hyvää palvelua, kuumaa kahvia pahvimukeista sekä siisti vessa. Reilut hinnat. Sitä voi suositella!

Kuusankosken jälkeen saattaa vain hyvin hämmentyneenä ihmetellä paikallisten päättäjien logiikkaa. Miksi keskustaa liitoskaupungissa yritetään väkisin vääntää sinne, missä sillä on huonoimmat mahdollisuudet? Miksei hyödynnetä kauniimpia, vetävämpiä taajamia kuten Kuusankoskea jokineen, vanhoine tehdasmiljöineen? Eihän Turussakaan juna torin reunaan asti tule, joten siihen turha vedota. Entä Korian viime vuoden Asuntomessualue? Minne uuvahti sen mainonta?

Helppo ymmärtää Länsirannikolla kasvanutta Sebastiania, joka entisiä junamatkojaan Pietariin muistellessaan totesi jo Kouvolan kohdalla alkaneen kivasti tuntua Neuvostoliittoon saapuneelta. Sama ankea, betonin harmaa talojen rivistö, sama hienoinen alistuneisuus autioitumisen alun alla. Rähjäiset ratapenkereet, pusikoitumista uhmaavat pellonreunat. 
Niin että sori vaan, vaikka tulisi millainen 12 minuuttia matka-aikaa nopeuttava oikorata stadista, niin tuskin Kouvolan vetovoima kovinkaan paljoa lisääntyisi...

mutta heti! viime kerralla jätimme hetkeksi hyvästit kaarinalle ja pertille perheineen. niinpä tänään tutustumme kaukoon, jolla ei hänelläkään mennyt kaikki elämässä ihan kohdilleen...

VAKAVA ASIA - OSA 1. 

Naiselle oli lempeät silmät. Televisiossa ne eivät koskaan näyttäneet sellaisilta kuin tuo pöydän vastakkaisella puolella istuva. Niin tavallisilta. Se häiritsi keskittymistäni.
Maailmassa ei ollut enää mitään mieltä. Ei järjestystä. Poliisin tuli näyttää poliisilta. Tiukalta ja huolitellun skarpilta, jakkupukuiselta. Ei tuolla tavalla kuluneisiin samettihousuihin ja villapaitaan pukeutuneelta, ostoslistaa pohtivalta väsähtäneeltä, keski-ikäiseltä perheenäidiltä.
-No niin Kauko, mitenhän tässä nyt pääsi käymään näin? Voisitko kertoa mitä oikein tapahtui? Saataisiin järjestykseen tämä asia.
Järjestykseen? Ryhdistäydyin suorempaan asentoon, laskin kämmeneni pöytälevylle. Tunsin kuinka raivo taas nousi sisälläni. Järjestys, juuri siitähän kaikessa oli kysymys!
-Jos kaikki noudattaisivat järjestystä, mitään ei olisi tapahtunut,  sanoin kuuluvasti. Ääneni värähti ensimmäisten sanojen kohdalla ikävästi, mutta kokosin itseni ja aloin kertoa. Alkuun päästyäni en pystynyt enää lopettamaan. Vihdoinkin joku kuunteli.

Elämäni oli täsmällisessä järjestyksessä. Järjestys, se on hyvin tärkeää. Ilman sitä ei ole tasapainoa, ymmärrättehän.
Tämä tasapaino nimenomaan, sen järkkyminen, muutti asiat. Juuri siksi kävi lopulta niin kuin kävi. Ihmisellä on mittansa, jonka yli ei voi mennä.
Minä olen aina ollut kunniallinen ihminen. Juuri kuten äitini vannotti minua olemaan moneen kertaan koko elämäni ajan, ja vielä viimeiseksi ennen kuolemistaan rintasyöpään. Henkivakuutus oli pieni, mutta sijoitin sen viisaasti sekä harkiten alkupääomaksi asuntoon. Punnitsin huolella asuinalueen, jälleenmyyntiarvon, sijainnin. Kaiken. Kunhan löytäisin samat arvot kanssani jakavan tytön, voisimme myydä pienen kaksioni ja käyttää myyntivoiton yhteisen kodin hankintaan. Enhän ollut vielä edes kolmeakymmentä, vasta ensimmäisessä vakituisessa työpaikassani insinööriksi valmistumiseni jälkeen: ehtisin kyllä toteuttaa asiat suunnitellusti.
Kaikki menikin aluksi hyvin. Valitsemassani taloyhtiössä asui säällistä väkeä, toisia ihmisiä ja ennen muuta sääntöjä noudattavaa. Pidin itsekin tarkasti huolta siitä, etten aiheuttanut häiriötä seinänaapurilleni Elville, eläkkeellä olevalle leskirouvalle.
Valitettavasti Elvi sai halvauskohtauksen, josta ei kuntoutunut enää kotiin, vaan joutui hoitolaitokseen. Elvin Ruotsissa asuva tytär, alhainen ahne olento, ei malttanut odottaa edes kahta kuukautta, kun jo tyhjennytti asunnon jollain epämääräisellä firmalla. Postilaatikoilla kuulin, että tilalle tulisi vuokralainen. Noin niin kuin ensi alkuun, perinnönjakoa odotellessa.
Tietenkin huolestuin. Ei ole lainkaan yhdentekevää millaisia ihmisiä joutuu päivittäin kohtaamaan. Tunsin kyllä helpotusta saadessani tietää vuokralaisten olevan vanhempi pariskunta. Enhän mitenkään voinut aavistaa, miten edesvastuuttomia, muista piittaamattoman törkeitä jotkut voivat ollakaan!
 

 

 

 

maanantai, 14. syyskuu 2020

KYLÄ, KIRKKO JA VANHA KAUPPA (+ osa 11.)

P1090684.jpg

Kotimaan päivämatkailu toimii näinä aikoina loistavasti. Jopa säässä kuin säässä. Siihen ei tarvita suuria ennakkosuunnitelmia, eikä kalenteritapahtumiakaan. Kaupungistakaan niin väliä, vaikka tietysti kauan eläneet teollisuustaajamat ovat takuuvarmoja. Niistä löytyy historiaa, sekä asuinalueita, joilla voi tehdä ihan oman Vanhat Talot kierroksensa varsin pienellä ennakkokartoituksella.

Viisaat Naiset tekivät lauantaina omat askelmittarinsa tyytyväisiksi Kuusankoskella. Extempore, totta kai. 
Yhtä hyvin kaupunki olisi tietenkin saattanut olla myös joku muu, kuten vaikka ihan liikaa ihmisten unohduksissa uinuva Forssa. Tai historiaa haviseva Hamina, linnoitusten Lappeenranta, hämyisä Hämeenlinna tai Savon helmi Savonlinna. 

 

P1090688.jpg

 

Liki jokaisessa kaupungissa on oma tunnelmansa. Vuodenajasta riippuen. 
Ja tärkeintä ovat tauot! Jos vastaan tulee sopivalta näyttävä kahvila, sehän on testattava. Nyt kokeiltiin Panimokahvila Vanhaa Kauppaa, mikä osoittautui täydelliseksi vedoksi. Todennäköisesti se olisi ollut sitä vielä enemmän artesaanioluiden ystävälle, toimiihan samassa kiinteistössä Panimo Hoppa.

Me nautimme kuitenkin vain kakkua sekä kahvia, gluteenittomana, kiitos. Ei tuottanut ongelmia, eikä ollut pettymys.

 

P1090690.jpg

Ja ah, saimme loistavan kahvin lisäksi annoksen romantiikkaa! Siis muutakin kuin miljöön muodossa.

 

P1090695.jpg

Kävi näet niin, että samaan aikaan talon toisen pään saliin alkoi valua parhaimpiinsa pukeutunutta väkeä. Keskeltä sadetta putkahti sisään itse hääparikin! Härskisti hankkiuduimme toilettiin, sieltä eteisen puolelta puolisalaa sitten tirkistelimme saapujia. Noita ah niin nuoria, kaunista sekä komeaa tuoretta pariskuntaa.

Toisaalta hienoa, toisaalta hyvinkin haikeaa. Jotenkin tuollaisissa hetkissä konkretisoituu oma, jo taakse jäänyt elämä. Se nostattaa väkisin mieleen paljon muistoja. Kuinka kerran mekin tulimme jostain ovesta samalla tavalla, täynnä uskoa rakkauteen ja pitkään, yhteiseen taipaleeseen. Juuri vihittyinä. 
Ja kuinka kävi? Elämä jakoi pakan alta. 
Niinkuin se aina tekee. Jossain vaiheessa. Jollain tavalla.
Ihan sama mitä odotimme, toivoimme ja uskoimme saavuttavamme, niin jotain muutakin saimme. Sekä hyvää, että sitä huonompaa. 

Nämä tunteet eivät tarkoittaneet sitä, etteivätkö kaikki päivät nytkin olisi omalla tavallaan täynnä hyvää, täyteläistä sekä elämisen arvoista. Se ei vain ole sitä, mitä hääpäivänä odotimme sen tässä iässä olevan. 

Toisaalta hääparia katsellessaan alkoi ajatella, miten paljon samaa korona-ajassa ja avioliitossa/parisuhteessa onkaan.
Meillä voi olla toiveita, suunnnitelmia, jopa unelmia. Kuitenkin kaikki voi muuttua minä hetkenä tahansa. On sopeuduttava, on joustettava, on etsittävä uusi polku vanhan sortuessa alta. 
Enemmän kuin mitään muuta, on jaksettava olla sitkeä. On pystyttävä sietämään epävarmuutta. Noustava ylös, vaikka elämä kuinka pudottaisi polvilleen. Opittava nauttimaan hyvistä hetkistä, niistä pienistäkin. 

mutta miten kaiken tämän oppivat ymmärtämään Kaarina ja Pertti? syksyn tulon myötä Kesätarinan on aika jäädä  toviksi tauolle. 
mutta olkaa huoleti! sillä välin, kun Kaarina ja Pertti järjestelevät omaa elämäänsä, tutustumme kunnolliseen perusinsinööri Kaukoon, jonka arjen uusi naapuri mullistaa. tarina ei sijoittunut Kouvolan Dekkaripäivillä, minkä voitte sitten aikanaan kyllä ymmärtää...

KESÄTARINA OSA 11. - SYKSY SAAPUU KAUPUNKIIN 

Kaarina seisoi ovensuussa, nojasi karmiin kuin tietämättä oliko menossa, vaiko tulossa. Takki päällä, käsilaukkua roikottaen. Jäisikö, vai kääntyisikö, ja lähtisi ovet paukkuen? Pertti tiesi kyllä, että jotain olsii pitänyt sanoa. Selittää, miksi jo siihen aikaan oli kotona. Vaan kun ei osannut. Ei tällä tavalla sohvalla ovensuuhun heittäen. 
Lopulta se olikin Kaarina, joka katkaisi hiljaisuuden. 
-Oletko sinä kunnossa?
Pertin piti rykäistä pari kertaa, ennenkuin ääni suostui tulemaan. Sittenkin jäi pelkäksi nyökkäyksen tehostamaksi muminaksi. Kaarina ei vieläkään liikahtanut paikaltaan ovensuusta.
-Aiotko pysyä myös kunnossa?
Pertti nyökkäsi uudelleen. Sai viimein kakaistua keittäneensä kahvia valmiiksi. Töissä vähän hiljaisempi päivä, ja kun tuli luvattua mennä sinne AA-kerhoon Rakkolaisen kanssa. Sen firman vanhan asentajan, muistihan Kaarina pikkujouluissa joskus tavaneensa tämän, eikö? 
Kaarina tyytyi vuorostaan vain nyökkäämään. Pukkasi sentään itsensä irti ovenpielestä, kääntyi takkia riisuen. Pertiltä pääsi pieni, huojentunut huokaus.

Vasta sängyssä, paljon myöhemmin, Pertti muisti. Tiesi, miksi ne Kaarinan sanat olivat niin tutuilta kuulostaneet. Sehän oli ottanut ne suoraan siitä elokuvasta, siitä Raidista! 
Melkein nauratti. 
Päivä kerrallaan heidän nyt pitäisi mennä. Tästä eteenpäin. Kaikesta ei voinut luvata parempaa, kun ei tiennyt tulevasta. Yrittäisi kuivilla pysymistä kuinka paljon tahansa, saattaisi vielä repsahtaa ryyppäämään rankemmin uudelleen. Rakkolainen oli siitä varoittanutkin: alkoholismia ei voiteta, vaan sen kanssa eletään raittiina.
Ja Kaarinalla, Kaarinalla oli oikeus arvoiseensa elämään, hänestä riippumatta. Vaimo voisi ottaa ja lähteä, jos ei enää jaksaisi. 
No, aika näyttäisi. Selviteltävää tässä joka tapauksessa riittäisi rutkasti, ennenkuin perheen asiat saataisiin edes jonkinlaiseen tolkulliseen tilaan. Parempi asettaa nyt ensin tavoite vain siihen. 

KUVAT: PANIMOKAHVILA VANHA KAUPPA  KUUSANKOSKI

Viisaat Naiset toivottavat tuoreelle hääparille mahdollisimman tasaista taivalta! 

keskiviikko, 9. syyskuu 2020

HUIPULLA TUULEE (+ osa 10.)

P1070911.jpg

Vanhan sanonnan mukaan huipulla tuulee. Nykyaikana muutoksen tuulilta eivät säästy edes kuninkaalliset. Ei sellaista parveketta, josta enää entisten aikojen huolettomalla tyylillä rahvaalle vilkutella. 
Eikä sellaisia Juulioita, joiden parvekkeen alla Romeot laulaisivat. Jos joku vielä valomerkin jälkeen yrittäisikin, niin naapurit herkästi soittaisivat poliisille.

Palataanpa kuitenkin hetkeksi vielä ammattiyhdistysliikkeeseen sekä sen ansiokkaasti ajamaan irtisanomissuojaan. Viisas Nainen on monen muun tavoin aprikoinut, olisiko ns työväenaate aikansa elänyt, fokukset liitoilla luisumassa väärään suuntaan. Ehkä nuorison haluttomuus kuulua mihinkään liittoon juontaa juurensa vanhaan "toverit, huomenna saamme kiväärit henkeen"? Vai ajetaanko monen mielestä aivan vääriä asioita? 
Onko rakennettu häkki, jonka sisällä ei enää olekaan kapitalistiriistäjä, vaan ammattiyhdistysliike itse?

20190907_113811.jpg

On nimittäin niin, että kuluneen vuoden aikana olemme lehdistä saaneet lukea parista melko järjettömästä tapauksesta. Ensimmäisessä koeajalla ollut henkilö lähti kesken kaiken perehdyttämistilaisuudesta, eikä seuraavan kuukauden aikana edes kyennyt töihin. No, ei kuulostanut työnantajan kannalta hyvältä, joten se oli siinä siltä osin. Jonkun on tehtävä työtkin, eikä tyhjästä ole vara maksaa. Virherekry, ja koeajallahan on laillista piirtää piste.
Vaan eipä ollutkaan! Vastoin kaikkea oikeustajua työnantaja tuomittiin korvauksiin. 
Viisas Nainen kysyy menikö nyt ihan aikuisten oikeasti reilusti? Ollaanko jo vedetty liian pitkälle työntekijän oikeudet? Haluaako tällaista kokenut työnantaja palkata enää ketään? Onko edes varaa?

Toisessa tapauksessa työntekijä veteli sääntöjä suoriksi minkä kerkesi. Piutpaut piittasi puhutteluista, jatkoi tyynesti firman maineen mustaamista sekä töiden tyrimistä. Rikkoi tietoisesti ohjeita ja sääntöjä.
Taas suurin konna oli työnantaja. 

Missä vaiheessa unohtui totuus, että työntekijällä on velvollisuuksiakin, eikä vain oikeuksia? 
Voittaako nykyään aina se, jonka lakimiehellä laukkaa runoratsu Pegasos parhaiten? 
Pitäisikö välillä kuunnella Tuomari Nurmiota, joka muistuttaa tylystä totuudesta: jokainen joutuu myymään itseään, päätään, käsiään tai persettään.

Eli kun työnantaja ostaa palkkaa maksamalla työntekijältä tietyn panoksen työtä, se olisi syytä myös suorittaa. Sovittujen sääntöjen mukaisesti. Vitutti tai ei.

P1070879.jpg

Aina töissä ei ole tietenkään helppoa. Ei toki. Toisen taivas voi olla toisen helvetti. 
Nyt kun kaikki ovat iltapäivälehdistä päässeet aiemmissa päivityksissä mainittuun Jere Nyströmiin tutustumaan, voinemme hetkeksi jättää Kesätarinan nuorison huolet syrjään, ja tarkastella Kaarinan työpaikkaa. -Sitä, jossa törmätään tällä kertaa naisvaltaisten alojen kirjoittamattomiin, ahdistaviin sääntöihin.

KESÄTARINA OSA 10. 

Uuden työntekijän tulosta oli kiertänyt huhuja jo kauan, heti siitä saakka, kun kaikki olivat palanneet etätöistä konttorille. Mitään tarkkaa ei toki tiedetty. "Johtajattarelle" kun tunnetusti tuotti nautintoa pantata asioita. Jos jonkun kohdalle kaavailtiin vaikkapa työnkuvan muutoksia, niin asianomainen takuuvarmasti kuuli siitä itse viimeisenä. Kai se oli joku kieroutunut versio vanhasta "hajoita ja hallitse" tekniikasta, tai vain veemäistä luonnetta. Paha sanoa. Edes tarkkaa aloituspäivää ei näin ollen julkaistu ennalta. Sittenpä näette ja niin edelleen.

Tänään kahvihuoneeseen oli kuitenkin aamusta marssinut Johtajattaren perässä se uusi ihminen. Kaarina havainnoi paikaltaan peränurkasta kuinka naisten katseet rekisteröivät armottomalla tarkkuudella joka ikisen pienimmänkin seikan saapujasta. Olisiko tulija kanalauman kuningattarelle uhka, alistuisiko nokittavaksi, osaisiko sulautua joukkoon, tekeytyä sopivan näkymättömäksi, hajuttomaksi ja kuulumattomaksi, kumartaisiko nöyrästi kauemmin olleita. Aloitettaisiinko ulos savustaminen, vai hyväksyttäisiinkö.

-No niin tytöt, Marketta aloittaa meillä nyt sitten tänään,  Johtajatar lirkutti tekoystävällisesti. Marketaksi esitelty, suunnilleen nelikymppiseltä näyttävä nainen nyökytteli tasapuolisesti joka suuntaan. Otti neuvotusti kaapista mukin, kaatoi itselleen kahvia ja istuutui.
Ensimmäisenä toipui Lisbeth. Tietenkin. Kanalauman kruunaamaton kuningatar oli itseoikeutettu avaamaan keskustelun, ei kukaan muu. Marketta vastaili näennäisen kiltisti kysymyksiin edellisestä työpaikastaan, koulutuksestaan ja kertoi vasta muuttaneensa kaupunkiin miehen työn perässä. Lapset opiskelivat muualla, joten mikäpä pidätteli entisissä kuvioissa enää. Utelut miehensä työnantajasta sekä ammatista Marketta sivuutti sujuvasti parilla ympäripyöreällä sanalla, joiden epämääräisyys sai Lisbethin heti nyrpistämään pientä, räikeästi punattua suutaan tyytymättömästi. Kaarinan rinnassa sykähti varovainen ilo. Marketta taisikin osata käsitellä Lisbethin kaltaisia.

Ja vielä parempaa seurasi! Tutustuttamispuhe eteni kahvipöydän runsaisiin antimiin. Vuolaasti Lisbeth kertoi kuinka meillä täällä on tapana jokaisen leipoa vuorollaan tarjottavat, ja Marketalle osuisi nyt heti seuraava viikko. Heti maanantaina, kun silloin niin mukavasti ehti viikonloppuna leipoa ja niin edelleen. Kaarinan teki mieli irvistää itsekseen. Ei tosiaan tullut kyseeseen mitään -30 % hillopitkoa tuoda, vähintään leipomosta piti viinereitä tai tuoreita munkkeja hakea, joku taso sentään! Monesti pisti kiristelemään sekä hampaita, että ruokabudjettia sen järjettömyyden takia, vaan minkäs voit. Lisbethin sana oli laki.
Paitsi Marketella. Nainen loi rauhallisen katseensa suoraan Lisbethiin ja kauniisti hymyillen kertoi, ettei kyllä moiseen alkaisi. Hän kun ei ollut keittiössä viihtyvää sorttia, vielä vähemmän leipovaa. Jokainen sai toki tehdä kuten tykkäsi, mutta kaloreita kertyi muutenkin. Eli kiitos vaan, hänet voisi jättää kokonaan ulos tuommoisesta ringistä. 

Huoneeseen laskeutui järkyttynyt hiljaisuus. Mitä ihmettä, uskalsiko uusi tulokas ryhtyä heti vastustamaan totuttuja tapoja? Joku toipui mutisemaan miten omista kiireistään huolimatta leipoi aina vuorollaan, pitihän työkavereiden takia joustaa, hyvänen aika! Muut ynähtelivät kannatustaan sanojalle.
Marketta ei ollut kuulevinaan. Nousi, kiitti kahvista ja ilmoitti suuntaavansa tutustumaan työpisteeseensä. Töihinhän tänne olikin oikeastaan tultu, eikö vain?
Hetkeksi Marketan silmät tavoittivat Kaarinan omat. Jotenkin se muutaman sekunnin mittainen hetki sai Kaarinan vihdoin rohkaistumaan. Laitettuaan mukinsa astianpesukoneeseen hänkin hymyili pöydän ääressä istujille. Pitkästä aikaa aidosti.
-Nyt kun laitatte sitä leivontalistaa uusiksi, niin voitte samalla jättää siitä pois minunkin nimeni. Jokainen voi tuoda omat pullansa ja kakkunsa tästä lähtien, jos sellaisia kaipaa painoaan kasvattamaan.

Käytävällä teki mieli nauraa oikein ääneen. Tuntui pitkästä aikaa kevyeltä, melkein mukavalta olla töissä. 

kuvat Milano, syksy 2019 kun maailmalla sai vielä matkustella vailla huolta ja murhetta 

sunnuntai, 6. syyskuu 2020

TAVOITTELE TAIVAITA (+ Osa 9.)

IMG_20200905_160228.jpg  Unelmat voivat joskus tuntua taivaiden tavoittelulta. Niistä ei kuitenkaan koskaan kannata luopua vain siksi, että niiden toteuttaminen tuntuu vaikealta. 
Ellei mitään yritä, tuskin kovin paljoa saakaan. Millään elämän alueella.

Viikonloppuna vietettiin Yrittäjän päivää. Tai jotain sellaista. 
Yrittjä jos kuka, on pakosta taivaiden tavoittelija. Riskin ottaja, epävarmuuden sietäjä.
Ja sosiaaliturvaltaan liki lainsuojaton. 

IMG_20200905_160219.jpg

Eniten yrittäjiä arvostelevat ne, jotka asiasta vähiten tietävät. Koko ikänsä palkansaajana ei osaa edes kuvitella, miten tiukassa jokainen euro voi olla. Varsinkin pienyrittäjillä ja yksinyrittäjillä, joita Suomessa on lukemattomia. Itse maksat itsellesi eläkkeen, työttömyysturvan, työterveyden (se on pakollinen kaikille) - ja vaikka et edes kuuluisi kirkkoon, sillekin instanssille joudut roposi kantamaan. 
Kaikki omasta selkänahastasi.

IMG_20200904_194305.jpg

Joskus se kaikki toki palkitaan. Muullakin kuin konkurssilla. Viisas Nainen toivoo, että yrittäminen näinä aikoina palkittaisiin irtisanomissuojaa heikentämällä. Virherekrytointi voi kaataa pienen firman, ja mitä vaikeampaa on sopeuttaa toimintaa tilanteen mukaan, sitä korkeammaksi nousee kynnys ketään palkata. Mieluummin tiristää itsestään ympäripyöreitä vuorokausia, hiljaisempia aikoja peläten. 
Mutta tästähän ei saa puhua. Ammattiyhdistysliikkeessä elää harha, jossa jokaisella yrittäjällä sekä firmalla on pohjaton, taivaasta täyttyvä kassa - sieltä kelpaa ammentaa.

Suurin syyllinen tuntuu välillä olevan maanviljelijä. Ruoka ei saisi maksaa. Siinäkin unohdetaan kuinka ohut siivu jää maanviljelijälle itselleen, tai kuinka tiukasti EU sanelee ehdot. Toivottavasti tämä vuosi on herättänyt ihmiset pohtimaan enemmän kotimaisen tuotannon merkitystä kriisiaikoina. 

Mutta Kesätarinaan! Jos Jessen viime jaksossa paljastunut salaisuus tuntui teistä epäuskottavalta tutustukaapa Hesarin tuoreimpiin. Lahjakkaaseen korkeushyppääjäpoikaan nimeltä Jere Nyström. Häneen, joka saapuu urheilukentällekin irtoripsissä sekä muutenkin huolella meikattuna. 
Maailma on täynnä erilaisuutta. On aina ollut. Ennen se vain pakosta pidettiin enemmän piilossa. 

KESÄTARINA OSA 9.

Sosiaalitoimiston naisten mentyä asuntoon laskeutui hiljaisuus. Ei rento eikä leppeä, vaan kireä, räjähdystä enteilevän painostava. Loputtomalta tuntuvan ajan kuluttua Pertti käänsi katseensa Kaarinaan. Katsoi pitkästä aikaan suoraan kohti: sillä tavalla, kuin joskus silloin kerran ennen. Syvälle silmiin. 
Jotenkin se pieni hetki antoi Kaarinalle voimia nousta, kävellä Essin huoneen oven taakse ja avata oven. Ei varovaisen nöyrästi ensin koputtaen, vaan päättäväisesti, kuten äidin piti. 
Nyt puhuttaisiin asiat selviksi.

Ovikello soi uudelleen vajaan tunnin kuluttua. Essi oli moneen kertaan vannottanut isäänsä suhtautumaan Aliin kunnolla. He olivat päättäneet pitää vauvan, eikä sitä asiaa muuttaisi mikään. Jos alaikäisyydestä alettaisiin nostaa meteliä hän kyllä vannoisia vaikka oikeudessa huijanneensa Alia väittämällä olevansa jo 17. Ja piste. 
Pertin mutinoihin siitä kuinka hän ei ollut veroja sen takia maksanut, että joku saakelin mamu tulisi elämään yhteiskunnan kustannuksella ties mistä hinkuintiasta, ja pistämään vielä siinä sivussa alaikäisiä paksuksi, ei jaksanut kukaan vastata mitään.

Myöhemmin illalla, parempaa asentoa sängyssä hakiessaan Kaarinaa pitkästä aikaa hymyilytti. Melkein teki mieli nauraa ääneen. Ei siksi, että kaikki ongelmat elämässä olisivat jonkun taikasauvan heilautuksella äkkiä hävinneet, tai aikakone kääntänyt heidät parin kuukauden takaiseen, tavallisen tasaiseen arkeensa.
Ei, paljon mutkikkaammista kuvioista siinä oli kyse. Ensin langanlaihasta, isonenäisestä, vähän pelokkaana, mutta silti päättäväisen oloisena eteiseen ilmestyneestä Alista. Ja siitä, kuinka poika oli Pertin mulkaisuista välittämättä tehnyt pelin heti selväksi. He Essin kanssa rakastivat toisiaan, rakastaisivat vauvaakin. Taloudellisesti saattaisi tietysti ensin tehdä tiukkaa, koska opinnot Lääketieteellisessä olivat vasta aluillaan. Osakesalkku sentään tuotti onneksi vähän, joten he pärjäisivät kyllä. Vanhempien omistamasta kaksiosta ei tarvinnut maksaa vuokraa, pelkkä yhtiövastike. 

Sitä kaikkea muistellessaan Kaarinan täytyi oikein purra tyynynkulmaa pieni, hysteerinen hihitys vaientaakseen. Pertin suu oli levähtänyt auki jo puolessa välissä pojan puhetta. Melkein leuka pudonnut. Ali saattoi kyllä olla ihonväriltään paljon heitä tummempi, mutta takuuvarmasti myös varakkaampi. Osakesalkku ja vanhempien kerrostalokaksio siellä kaupungin parhaimmalla laidalla. Ja pojasta tulisi lääkäri! Niillä ei pahat palkat ollutkaan, ei takuulla. 
Pertin kuorsaus täytti makuuhuoneen tutusti. Juuri ennen uneen putoamistaan Kaarina tunsi kuinka hauras toiveikkuus valtasi mielen. Kyllä tästä vielä selvittäisiin. Jotenkin. Yhdessä. 

taivaita tavoittelevat puut kuvissa tyrnipensaita - liki 4 metrin korkuisia parhaimmillaan 

 

tiistai, 1. syyskuu 2020

MAHDUTKO MUOTTIIN (+ osa 8.)

received_507930279860189.jpg

Oletko joskus tahtonut olla oman elämäsi Seela Sella, Lenita Airisto tai Aira Samulin? Ajatellut kuten Leena Uotila tai Kirsi Hytönen, ettet mahdu muottiin? Et vastaa niitä ahtaita, näkymättömiä rajoja, joiden sisään sinut yritetään ikäsi, sukupuolesi tai tekojesi takia survoa? Tuskastuttavatko oletukset siitä, mitä missäkin kohtaa elämää pitäisi olla?

Ei huolta, et takuulla ole ainoa.
Jokainen meistä on omalla tavallaan erilainen kuin muut, ja hyvä niin. Maailma olisi paljon tylsempi paikka ilman erilaisuutta.

Ja ikä, sehän on vain numeroita - joita ei jatkuvasti tarvitse ajatella. 

Muiden mielipiteet taas, miksi välittäisit niistä? Itsepä elämäsi elät. Juuri sellaisena, millaiseksi sen teet.

Viisas Nainen elää elämänsä parhaita vuosia. Tai ainakin siltä tuntuu. Vaikka kroppa rapistuisi, päässä asuu vielä kaikki menneiden vuosien tuoma viisaus ja lapsen uteliaisuus uusien asioiden edessä (kunhan ne eivät koske tietotekniikkaa). Osansa tähän tunteeseen tietysti on Miehellä, totta kai. Kun kokee olevansa hyväksytty, arvostettu ja rakastettu juuri sellaisena kuin on, se kummasti pönkittää tyytyväisyyttä. Päivä päivältä varmempi tehneensä oikean valinnan. Joka aamu yhtä nöyrän kiitollinen siitä, kuinka tuon tuossa sitten kuitenkin lopulta sain. 

Mies puolestaan on taas matkannut Koronamaahan, mikä vain on pakko hyväksyä. Erossa vietetyssä ajassa on se hyvä puoli, ettei se koskaan kestä loputtomiin. Kuin myös se aika, joka sitten yhdessä vietetään, ollaan tiukasti toisillemme läsnä, eikä vain paikalla samassa osoitteessa. Niissä kahdessa asiassa on suuri ero. Samassa sängyssä voi nukkua kaksi puolisalaa, huomaamatta, vieraaksi käynyttäkin. 

Ehkä Kaarinalle ja Pertille onkin käynyt juuri niin? Vuodet ovat soljuneet eteenpäin tasaisena arjen virtana. Huomion on vienyt kaikki se muu: lapset, työ, koti. On unohdettu olla muutakin kuin äiti ja isä?

KESÄTARINA OSA 8.

Kello tuntui matelevan jokaisen minuutin hitaasti. Kaarinaa ahdisti. Perjantain olisi pitänyt olla se viikon paras päivä, kahta vapaata edeltävä viimeinen ponnistus. Tänään kuitenkaan mikään ei ollut kuten ennen. Lastensuojelun työntekijät tulisivat muutaman tunnin kuluttua, hän hädin tuskin ehtisi kotiin. Siivoamisesta saattoi vain uneksia, kiitos ylimääräisenä tulleen pitkän vuoron. Hammasta purren Kaarina oli suostunut paikkaamaan Elisabethin äkillistä tärkeää menoa, tietenkin. Eihän siinä kaikkien kuullen voinut käydä paukauttamaan totuutta. Eivätkä ne koskaan mitään ehdotuksia olleet, moiset. Ainoastaan kauniisiin kääreisiin paketoituja käskyjä. Kaikki tiesivät kenestä ei ollut sanomaan vastaankaan.

Pertistäkään ei ollut kuulunut mitään sen yhden lyhyen tekstiviestin jälkeen. Iltaisin unta turhaan odottaessaan, sängyssä hikisiksi muuttuvissa lakanoissa pyöriessään Kaarina oli käynyt läpi kaikki mahdolliset vaihtoehtonsa, kaikki pelkonsa. Kuinka Pertti ei tulisi. Jäisi katkolle, tai vielä pahempaa: oli ehkä jo poistunut sieltä omille teilleen. Ryyppäämään. Mieli kehitteli valmiiksi valheen toisensa perään, työmatkoista, äkillisestä ylityöstä, auton hajoamisesta. Lapset tajuaisivat kyllä pysyä samassa tarinassa.

Onneksi se huoli osoittautui turhaksi, sen Kaarina tajusi heti eteiseen astuttuaan. Pertin kengät olivat omalla paikallaan naulakon alla, työmatkatakki siinä yläpuolella hengarissa. Keittiössä tuoksui kahvi. Olisi ollut niin paljon puhumista, purettavaa huolta sekä hätää. Vilkaisu kelloon kertoi kaikkien sanomattomien sanojen joutuvan odottamaan. Sosiaalitoimistosta tultaisiin hetkellä millä hyvänsä.

Hädin tuskin hän ehti käydä vessassa, luoda pikaisen silmäyksen jurona lattiaa tuijottavaan, kalpeaan Perttiin ennenkuin ovikello jo soi. Lasten huoneista kuului tuskin rasaustakaan. Istuivat varmaan kuulokkeet korvilla, mielenosoituksellisesti piilossa, vaikka hyvin tiesivät. Tai ehkä juuri siksi.
Kaarina pingoitti kasvoilleen hymyn, ja vastahakoiset sormensa kääntämään oven lukkoa.

Ei hän tiennyt mitä oli odottanut. Mitään sketsien kukkahattutätejä eteisestä olohuoneeseen siirtyvä naiskaksikko ei kuitenkaan ollut. Kadulla vastaan tullessaan tuskin olisivat muista mitenkään erottuneet. Tavallisia, keski-ikäisiä, vähän värittömän sekä väsyneen oloisia, ammattikohteliaita. Kävivät suoraan asiaan pahoitellen, kuinka valitettavasti nyt koronan takia Jessen tapaus hieman roikkui. Yleensä näihin alaikäisten ongelmiin pureuduttiin mahdollisimman nopeasti, mutta kun maailman tilanne, etätyökäsky ja niin edelleen. 

Pertti tajusi onneksi heti ensimmäisestä vihjeestä lähteä patistelemaan Jesseä esiin. Tai kaikkihan sieltä saapuivat, vanhimmat samanlainen juro ilme kasvoille jähmettyneenä, jalkojaan laahaten. Katseet täynnä uhmakkuutta. Jani-Petteri puolestaan yritti selvästi pysytellä niin huomaamattomana kuin mahdollista, ressukka. 

Kaarina oli oikestaan arvannut miten siinä kävisi. Jessestä ei irtoaisi murahduksia enempää. He Pertin kanssa kilvan yrittäisivät vakuutella pitävänsä pojasta parempaa huolta. Keskustelevansa nykyään asioista tarkemmin. Sossutädit nyökyttelivät, teeskentelivät uskovansa. Luettelivat kuinka edettäisiin, missä Jessen pitäisi käydä, miten kauan tilannetta jälkihoidettaisiin.

Ja sitten, juuri kun Kaarina uskalsi varovasti toivoa heidän selviävän heikoilta jäiltä takaisin rantakallioille, Essi räjäytti koko paskan hänen silmilleen. Tytön vaitonaisuus muuttui ensin hymähdyksiksi, niistä pilkallisiksi naurahduksiksi, jotka iskivät Jesseen tökkivän tikun lailla. Lapsista oikein näki miten ne tahallaan ärsyttivät toisiaan, sanoittakin. 
Kunnes Essi ei enää tyytynyt pysymään vaiti.
-Voi vittu mitä paskaa te väännätte! Ootteko te kaikki ihan sokeita? Ettekö te tajuu, että Jesse on ihan kusessa? Sehän yrittää ragena pitää palettia kasassa, kun kukaan ei kuuntele, ei halua kuulla mikä sillä on! No okei, mä kerron teille, kun ei se ite saa suutaan kerran auki! Jesse ei isikulta halua mihinkään rakennuspuolelle amikseen, eikä äitipieni lukioon hankkimaan sitä sun haikailemaan valkolakkia! Se tahtoo tulla isona muotimaailman huipuksi, meikata ja stailata ja kammata makeita mallimimmejä jossain Suomen ulkopuolella. Jesse haluaa amikseen kampaajalinjalle, eikä miksikään paskaseksi duunariksi! Sehän tekee jo nyt pätkiä nettiin, sillä on enemmän meikkejä kuin mulla tai yhdelläkään meidän luokan likoista.

Huoneeseen laskeutuneen, tyrmistyneen hiljaisuuden rikkoi Jessen raivokas kiljahdus, kun poika yritti syöksyä siskonsa kimppuun. Onneksi Jani-Petterin pieni, nopea jalka luikahti jostain nojatuolin takaa juuri sopivasti kamppaukseen, jollaisesta jalkapallokentillä olisi oltu ylpeitä.
-Saatanan juoruämmä! Ite hommasit ittesi paksuksi sille mutakuonolle, laitoitko jo hakupaperit johonkin teiniäitiohjelmaankin, häh? 
Sanottavansa huudettuaan, ylös lattialta kömmittyään Jesse katosi juosten omaan huoneeseensa. Oven raivokas kiinni paiskaus kertoi omaa kieltään. 
Kaarina puristi kätensä tiukasti yhteen, uskalsi tuskin hengittää. Pyörrytti. Varovainen vilkaisu kertoi Pertin muuttuneen entistä kalpeammaksi. Se tuijotti katse lasittuneena jotain muilta näkymätöntä pistettä seinässä. 

-Tuota tuota...  toinen kukkahattutädeistä rikkoi viimein pitkäksi venähtäneen äänettömyyden hiukan epävarmalla, vaisulla äänellään.  -Meidän on varmaan tarpeen tavata vielä uudelleen. Tässä tuntuu nyt olevan kaikenlaista....