lauantai, 12. kesäkuu 2021

PIMEÄMPÄÄ PÄIN + ANNO DOMINI OSA 42.

IMG_20210607_045909.jpg

Vaikka kesä kääntää päivän lyhyemmäksi vasta juhannuksena Viisaan Naisen maailmassa mennään pimeämpään päin.
Enää ei ole vanhemman sukupolven kohdalla kyse siitä mitä, vaan milloin. Jokainen puhelimen pirahdus hätkähdyttää, sairaalareissuista jokainen voi olla se viimeinen. Arjen reunalla häilyvät happipullot, kotisairaanhoito sekä jatkuva murheen maustama huoli. 
Ja tiedättekö, kuitenkin ne ovat juuri niitä asioita, jotka me jokainen joudumme joskus kohtaamaan, sitten hyväksymään.  

Kaksi päivää töissä oltuaan tunsi kuin ei olisi lomalla koskaan ollutkaan. Normaali tunne varmaan monelle. 
Onneksi kesää voi haukkailla pieniä paloja kerrallaan iltaisin. Tähän kesään tuskin mahtuukaan kovin paljon mitään suurempaa. Vanhetessaan viisastuu, lakkaa ahnehtimasta enempää kuin jaksaa. Osaa nauttia niistä pienistäkin paloista jo. 

Mikä parasta, aina voi repiä huumoria. Melkein mistä tahansa. Varsinkin siitä, kuinka erilainen mainosten maailma on omaan verrattuna. Otetaanpa vaikka esimerkkinä tote bag, joka lienee jonkin sortin kauppakassi. Logo kyljessä hintaa reilu satanen.
https://www.zalando.fi/tommy-hilfiger-bag-shopping-bag-to151h0tc-k11.html
Ja kas, tottahan Viisaalla Naisella nyt tuollaista hienompi vastaava löytyy kaapeistaan!

20210611_184547.jpg

Mitäs sanotte? Merkki on takuulla vähintään yhtä tunnettu - ellei peräti tunnetumpi. Lällällää!

Mutta siis, meiltähän jäi viimeeksi muuan venekunta pahaan pulaan Isolla Jänöllä. Suorastaan haaksirikkoisiksi. Miten Hilla hoitaa homman, paljastuuko Sallista sankarikoira? Millaisten kivikoiden takaa löytyy pelastus, vai löytyykö? Entä jos metsässä odottaakin vielä suurempi vaara?

IMG_20210605_083648.jpg

ANNO DOMINI OSA 42. PELASTUSTA KOHTI

Hilla ravisteli päätään varmistaakseen kuulonsa toimivan. Huojennuksekseen hän erotti yhä askeltensa rahinan hiekalla, jostain kauempaa Sallin raivokkaan haukun. Mustanharmaasta kivikosta pilkahti ensin vilahdus koiran pelastusliivien oranssia, sen vierestä Leahin turkoosinsinisen tuulitakin hiha. Kaikki tuntui kulkevan hidastetun filmin nopeutta yhä, jalat kieltäytyivät liikkumasta riittävän nopeasti. Todellisuudessa matka kuitenkin kesti varmaan vain muutaman kymmenen sekuntia. Myös Jacob ja Leah olivat suojautuneet syöksyvirtausta kivikkoon, muutaman metrin ylemmäs rinteeseen. Helpotus veti Hillan ihan veteläksi, pudotti polvilleen.

Ja sitten, sitten heidän ylleen putosi kohisten sateen raskas, rummuttava vaippa voimalla, joka huuhtoi melkein sanatkin suoraan huulilta. 
-Meidän täytyy päästä suojaan!  Hilla huusi. Leah puisti päätään silmät täynnä hätää.
-Jacob loukkasi jalkansa eikä pysty kävelemään! 
Yhdessä he tarttuivat tuskasta ähisevää Jacobia kainaloista. Hillan katse haravoi epätoivoisesti rantaa ylemmäs. Syöksyvirtaus oli tehnyt pahaa jälkeä, loivasti kohoavassa rinteessä lojui kaatuneita puita sikinsokin. Hitaasti hoippuen kolmikko suuntasi kohti reunimmaista, suurta kuusta pystyyn nousseine juurakoineen. Sen kauemmas olisi turha edes yrittää. 
Käymättä selittelemään pikaisesti syntynyttä suunnitelmaansa Hilla tunki paksun rungon ja juurakon väliin vetäen Jacobin sekä Leahin perässään. Tiheät oksat pitäisivät ainakin osan sadetta poissa, juurakon nostaman rungon alle mahtuisi istumaan. Vesikin näytti valuvan sopivasti toisaalle. Ripein ottein Hilla tempoi repun auki. Voi kuinka häntä olikaan naurattanut Jannen ylihuolehtivaisuus sitä pakatessa. Vaan eipä naurattanut enää. Janne oli ollut täsmälleen oikeassa muistuttaessaan moneen kertaan, ettei Ilvesvaaralla saanut lähteä korpeen varautumatta kaikkeen mahdolliseen. Kännykät eivät ottaneet signaalia kunnolla, pelastajia saattaisi joutua odottamaan vaikka kuinka kauan niin laajalla ja vaikeakulkuisella alueella. 

Jäämättä empimään yhtään Hilla kietoi Juholan miesten avaruuslakanaksi kutsuman foliopeiton tiukasti Leahin sekä Jacobin ympärille. Se estäisi heitä kylmettymästä. Hyvä. Mitä muuta? Pari proteiinipatukkaa ja pillimehu verensokerin säilyttämiseksi. Toisen pillimehun ja yhden patukan Hilla jätti reppuun. Hätäisesti hän kuljetti sormeaan muovitetulla maastokartalla. Tuossa! Tämän täytyi olla Noidanniemi, joten tuon metsän takaa löytyisi tie. Pienistä mustista neliöistä ei tiennyt olivatko ne asuttuja taloja vaiko muita rakennuksia, mutta tie saisi riittää alkuun. 
-Me selviämme tästä kyllä, minä haen apua,  hän totesi yrittäen pitää äänensä vakaana. Uskottavana. Leah tyytyi nyökkäämään. 

Kompassista suuntaa ottaen Hilla sukelsi sateen sekaan. Kaatuneiden puiden takia alkumatka piti kiertää rantaa pitkin. Sen jälkeen kulku muuttui helpommaksi: leveän puron reunapusikot olivat säästyneet myrskyn tuhoilta paremmin, ja veden rajassa kiemurteli riistan tallaama polun tapainen. Karkeasti arvioiden matkaa tulisi reilut 4 kilometriä lähimpään kartan osoittamaan mustaan neliöön. Varmistaakseen, ettei vahingossa kiertäisi kuitenkin takaisin omille jäljilleen Hilla pysähtyi aina polun haarautuessa tai hukkuessa kokonaan kietaisemaan jätepussirullasta repäistyn pätkän merkiksi oksistoon. Erkki-eno oli opettanut sen hänelle heti ensimmäisinä viikkoina Ilvesvaaralla, suolla karpalossa. Marjojen perässä pyöriessään menetti herkästi suuntavaistonsa, unohti mistä kohden metsää oli aukealle puikahtanut. Värillisten muovisuikaleiden varassa osasi  takaisin.

Salli ei tuntunut tarvitsevan moisia varmistuksia. Se kipitti eteenpäin pää päättäväisesti pystyssä, silloin tällöin hetkeksi paikoilleen jähmettyen höristeli korviaan. Koira oli kieltäytynyt jäämästä Leahin ja Jacobin luo, ja tavallaan Hilla oli asiasta iloinen. Tuntui paljon paremmalta kun ei tarvinnut rämpiä ties mitä eläimiä kuhisevassa, sateesta hämärässä metsässä yksin. Samassa Salli vilkaisi ylös haukahtaen pienesti, kuin kannustaakseen jaksamaan vielä vähän.
Minä hätäännyn sitten vasta, kun ollaan löydetty pois täältä, Hilla toisti itselleen. En nyt, enkä minuutin päästä. Minä lupasin, että me selviämme, että sen lupauksen minä pidän. Vaatii se kuinka paljon tahansa.

Neljän kilometrin matkaan meni liki kaksi tuntia, mutta lopulta tie oli siinä. Putkahti esiin pusikosta arvaamattomasti, melkein kaataen hänet naamalleen ojaan. Huohottaen Hilla kumartui rapsuttamaan Sallia. Kädet vapisivat, mehutetran pillin muovi ei tahtonut revetä. Parin suullisen jälkeen olo alkoi tasaantua. Nyt piti enää päättää oikealle, vaiko vasemmalle. Ahaa, Sallin mielestä siis vasemmalle. No, ainakin kapea soratie vaikutti ajetulta, lisäksi se kohosi ylämäkeen: hyvällä onnella riittävän korkealle kännykän signaalin tavoittaa lähin masto. Sadekin oli jossain välissä muuttunut  liki olemattomaksi tihkuksi.

Oi miten hyvältä tasainen hiekka tuntuikaan tossujen alla! Hiljalleen Hilla alkoi tajuta selkää pitkin valuvan hien, kuumottavat kasvonsa ja haalean harmaaksi kirkastuneen, enää repalaisten pilvien peittämän taivaan. Yritti taas vapisuttaa. Ollakseen ajattelematta kuinka kauan lisää pitäisi pystyä kävelemään Hilla kaivoi kännykän esiin, ja pyörähteli  kätensä mahdollisimman ylös nostaen ympäri. 
-Ei täällä tuollaiset toimi.
Kirkaisten HIlla pudotti puhelimen. Maailma pimeni. 

sunnuntai, 6. kesäkuu 2021

ÄLÄ SUUTELE SAMMAKKOA + ANNO DOMINI OSA 41.

P1100936.jpg

Muistatteko satuja, joissa sammakko muuttuu prinssiksi neidon suudelmasta? Nykynaisista moni tosin tuntee paremmin päivitetyn version, jossa illan prinssi on aamuun mennessä salaperäisesti muuttunut sammakoksi. 
Aihe tuli Viisaan Naisen mieleen, kun facebookin kommenttikenttään tärähti omasta mielestään komean jenkkimiehen yhteydenotto. Viisasta Naista ylistettiin kauniiksi sekä ihanaksi, suorastaan enkelten päälliköksi (mikä se sitten lieneekään...). Valitettavasti aikaisempi herran kaveripyyntö oli jotenkin salaperäisesti mennyt ns perseelleen, joten josko nyt täältä hänet pyytäisin ystäväisekseni. 

Joopa joo, poista-näppäintähän siinä tuli painettua. Joku roti sentään liioittelussakin, ja googlekääntäjä ei ehkä ole paras mahdollinen kaikessa. Joku huijariparka teki turhaa työtä. Serafia-täti ja Mies buuasivat. Olisi kuulemma nyt sentään kannattanut vähän vedätellä! Esittää kiinnostunutta, innostua yhteisen tulevaisuuden maalailusta - mutta voi voi sentään, kun yllättäviä menoja pukkaa! Että jos laittaisit sieltä maailmalta pari tonnia autoremonttiin, niin pääsisin sinne lentokentälle vastaan jne.
No, ei nyt ollut tällaisen huvin tarvettakaan. Se siis siitä prinssistä.

Vaan pistihän se ajattelemaan taas kerran, miten herkästi huijattava ihminen onkaan rakkauden kaipuussaan. 

Siitä taas päästään kätevästi kesähäihin, joita maailman avartuessa ja rajoitusten löystyessä alkaa pukata. Kuinkahan monet niistäkin juhlista pohjaavat ensisijaisesti haaveeseen prinsessajuhlista? Naimisiin mennään vaikka velkarahalla, eikä missään tapauksessa ilman suureellisia juhlia - se sulhanen on siinä näytelmässä pelkkä sivuosan esittäjä. Häälahjojen, osamaksuerien ja muun omaisuuden lisäksi erotessa puolitetaan vielä ne häistä jääneet velatkin pahimmassa tapauksessa. 

Jos siis yhtään epäilyttää, perukaa häät. Tehkää kuten Viisas Nainen viime kesänä: hommatkaa hääkuvat albumiin ilman papin aamenta tai maistaarissa käyntiä. 

 

20200629_201507.jpg

Tämä 60-luvun versio ei mene edes pois muodista. Kukatkaan eivät lakastu, morsiuskimppua voi muokata loputtomiin.

 

P1090290.jpg

Ilvesvaaran varjoissa joka tapauksessa ollaan kuitenkin suunnittelemassa vasta kihlajaisia (vietetäänköhän niitäkään enää muuten kovin usein entiseen malliin?). Tulevan morsiamen huolettomana alkanut purjehduspäivähän alkoi viime jaksossa saada tummempia sävyjä Ison Jänön ylle kohoavien ukkospilvien kanssa samaan tahtiin.

ANNO DOMINI OSA 41. HAAKSIRIKKOISET

Katamariini keinui jo selkeästi terävämmillä aalloilla. Mitenkään hirveän isoja ne eivät vielä olleet, mutta Hilla otti vaistomaisesti tiukan otteen Sallista. Puristi pienen koiran syliinsä turvaan Leahin survoessa kaikkea irrallista säilytyslaatikoihin. Sokkapultit napsahtelivat kiinni yksi toisensa jälkeen Jacobin tähyillessä vuoroin mustansinistä pilvimassaa, vuoroin rantaa. Pilvet tuntuivat ottavan vauhtia lisää sekunti sekunnilta, katamariini suorastaan matelevan. 
-Minä en pelkää eniten salamaa,  Jacob selitti , -Sen osuma on prosentuaalisesti melko sattumanvaraista. Helteen jälkeen voi tulla syöksyvirtaus. Sellainen voi olla hyvin raju näillä alueilla. Ilvesvaaralla on paljon sen jättämiä tuhoja. Kaikki hakkuuaukeat eivät johdu metsäkaupoista.
Hilla kuunteli tarkkaavaisesti Jacobin selostusta syöksyvirtauksista: ukkospilvistä syöksyi alaspäin voimakkaasti kylmää ilmaa, ja maanpintaan tai vedenpintaan osuessaan se kääntyi vaakasuoraksi. Äkkipysäyksellä, vauhdin hiljentymättä. Se lakaisi kuin suuritehoinen luuta kaiken kohdalle osuvan. 

Äkkiä pilvimassa järven päällä tuntui putoavan alemmas, melkein sulautuvan vedenpintaan horisontissa. Leah sulki hetkeksi silmänsä. Hänen avatessaan ne ilmeessä oli uudenlaista päättäväisyyttä.
-Älä murehdi Hilla, me selviämme tästä. Katso, ehdimme kyllä tuohon niemeen. Hätätilassa uimme. Katamariini saa mennä, se löytyy.
Seuratessaan Leahin sormea Hilla huomasi aallonharjojen lomitse pilkahtelevan tummemman kaistan. Maata! Ei mitään elokuvien valkoista, tasaista hiekkarantaa, vaan rikkonaista kivikkoa, mutta maata kuitenkin. Salli vingahti, kuin ymmärtäen miten totisessa paikassa oltiin.

Jälkeenpäin Hilla ei osannut sanoa kuinka kaikki oikein tapahtui. Mieleen tuli vain joku tyhmä, nopeutettuna nähty filmin pätkä, jossa kamera heilahteli hallitsemattomasti kuvaten milloin mitäkin. Joka tapauksessa yhtenä hetkenä hän vielä seisoi katamariinin keulassa Salli toisessa kainalossaan, reppu toisessa. Toisessa otoksessa taivas ja vesi muuttivat paikkaa, järvivesi tunki suuhun, jostain kauempaa kuului Leahin huuto, aalloista pilkahti jotain oranssia: Sallin ponnekkaasti eteenpäin pinnistelevä hahmo. Kolmantena välähdyksenä hän kompuroi yskien kivikossa, ajatellen irrallisesti kuinka tyhmää oli ollut huolehtia yhdestä repusta. Kuitenkaan sormet eivät suostuneet irrottamaan otettaan siihen liitetystä köydestä. 

Seuraavat minuutit kestivät ikuisuuden. Hilla makasi mahallaan kivenlohkareen takana, siihen painautuneena, pää käsien alla ja reppu vatsansa alla. Ympärillä vinkui, rasahteli ja kilahteli. Päässä pyöri suunnaton huoli Jacobista sekä Leahista, Salli-koirasta puhumattakaan. Rannan lähestyessä häntä oli vannotettu keskittymään turvaan pääsyynsä, Leah ja Jacob pärjäisivät kyllä.
Helvetti on irti, Hilla ajatteli, tältä sellaisen täytyy tuntua. Tämä ei lopu ikinä, me kuolemme tänne kaikki.

Kunnes äkkiä jäljelle jäi pelkkä epätodellinen, täydellinen hiljaisuus. 

torstai, 3. kesäkuu 2021

TAISTELUVÄSYMYSTÄ + ANNO DOMINI OSA 40.

P1100858.jpg

Poikkeuksellisen vuoden saldo alkaa näkyä. Monella kahvilalla ja ravintolalla on taisteluväsymys tulvinut yli äyräiden, kassasta raavittu viimeisetkin pölyt pohjilta. Tukia tai ei, tuntuu varmasti melko turhalta edes yrittää jatkaa sinnittelyä rajoitusten sekä olemattomien asiakasmäärien kanssa - ja pahinta lienee jatkuva epätietoisuus siitä, onko parempaa tulossakaan enää, ja jos, niin koska. Niihin kysymyksiin kun ei vastausta löydy keneltäkään. 

Kukaan ei liene miettinyt sitäkään, koska Viisas Nainen pitää lakisääteisistä kesälomistaan vielä puuttuvan viikon. Siis sen, joka täytyisi virallisella kesälomakaudella viettää. Vaan siitä viis, tästäkin vähästä on nautittu. Nukuttu pois pahin väsymys, pienesti ja varovaisesti tavattu sukulaisia. Agentti 010 ei tunnetusti tingi tyylistään, joten Serafia-tädin kanssa juotiin aamukahvit ulkona tänään. Astetta paremmin kuin normiarkena, tietty. Aina on syytä juhlaan. 
 

P1100934.jpg

Nyt samassa sisarussarjassa puolet lapsuudestaan kasvanut Serafia-täti on saateltu junaan. Seuraava tulija lienee Mies, jonka työviikko tulee iltasella täyteen. Yhteistä aikaa jää 3 päivää. Ehkä saadaan jo ulkosaunakin siivottua, kasvimaa kuokittua plus kaikenlaista muuta, to do -listalle laitettua. 
Osa viikkoa erillään asumista voi suositella kaikille. Se jättää omaa aikaa tehdä omia asioitaan. Elää lomalaisena oman sisäisen kellonsa mukaan (joka tosin heittää melko hienoisesti yhteisestä, aamu saapuu aikaisin). Kaikkein ruhtinaallisinta tässä on ollut herääminen ilman sitä raivostuttavaa pimpelipomherätysääntä.... 

Vaan eihän Serafian lähijunaan pistäminen toki ongelmitta sujunut. Sillä oi! VR:n paljon mainostama palvelu ei kata lipunmyyntiä junissa. Lippu pitäisi ostaa ennalta R-kioskista - harmi vain näillä main ei moista ihmettä ole nähty vuosikausiin. Tädin kännykkä reistasi, joten sen varaan ei uskaltanut jättää. Aseman lippuautomaatti on yhtä muinainen muisto kuin dinosaurukset. Totesimme yhdessä, että varmaankin tarkoitus on karsia matkustajista pois nimenomaan tämmöiset satunnaiset kulkijat, jotka saattaisivat jopa mieltyä raiteilla matkustamiseen! Kun asiat tehdään riittävän vaikeiksi, niin kylläpähän tajuavat körötellä bussilla tai omalla autolla. Nyt sillä omalla autolla ajettiin sentään vain muutaman kymmenen kilometrin päähän - sinne R-kioskin taajamaan. 
Ai että vitutti. Eikä lohduttanut yhtään junan ajoissa tulemisen ihmekään. 

Mutta hei! Kaarlon tarinaa on tänään seurattu jo 40. jakson verran! Sillä aikaa kun Kaarlo pohdiskelee yllättävää isäksi tuloaan kaivetaanpa esille vähän vanhemmat, tutut sankarit: Hilla ja Baarmannit + Salli-koira. 

ANNO DOMINI OSA 40. MYRSKYN ALLA

Autuaan tietämättömänä tulevien appivanhempiensa kireistä tunnelmista Hilla veti tennarit jalkaan, heitti repun olkapäälle ja kiirehti puolijuoksua ulos. Aurinko paistoi liki pilvettömältä taivaalta, lämpömittaria hipoi hellerajaa, tuuli tuskin lainkaan. Oi, suorastaan täydellinen päivä pienelle purjehdukselle! Baarmannit olivat alkuviikosta kutsuneet hänet kokeilemaan katamariinin kyytiä järvelle. Voitaisiin purjehtia vaikka Isolle Jänölle saakka: Jacob oli kuulemma viritellyt katamariinilauttansa perään sähkömoottorin tueksi sekä varavirraksi bensakäyttöisen "virkaveljen". Takuuvarmasti ei siis jäätäisi vetten päälle paikoilleen kellumaan, vaikka innostuttaisiin kauemmaskin. 

Jannea ajatus edessä olevasta purjehduspäivästä ei jostain syystä tuntunut miellyttävän. Volvoa Baarmanin pihassa kääntäessään se kurtisti otsaansa, tiiraili ylös taivaalle ja puisti päätään.
-Vähän liian hyvä ilma ollakseen totta. Hemmetin painostavaa. Ettei vaan tulisi kuitenkin sade.
-Ilonpilaaja,  Hilla nauroi kumartuen suikkaamaan suukon sulhasensa poskelle.  -Taidat olla vaan kateellinen, kun et itse ehdi mukaan. 
Jotain varovaisuudesta mutisten Janne virnisti. Sillä tavalla juuri niin söpösti, kuin vain osasi. Hillan sydänalaa kouraisi odotuksen tuntu. Juhannuksena mentäisiin kihloihin. Kukapa olisi uskonut! Ei ainakaan hän itse vastahakoisesti syksyllä Ilvesvaaralle Erkki-enon luokse tullessaan. 

Katamariini irtosi rannasta kevyesti Jacobin peräsintä käyttelevää kättä totellen. Pelastusliivien solkia kiinni näpräten Hilla seurasi kuinka Salli asetteli pienen koiranruumiinsa tanakasti tähystysasemiin, sekin omissa liiveissään. Tuskin he niitä liivejä täällä tarvitsisivat, mutta aina kannatti olla tarkka, Leah muistutti. Eväskorit oli aseteltu sivustoilla penkkeinä toimiviin säilytyslaatikoihin. Kunhan päästäisiin Ison Jänön puolelle, voitaisiin katsella jokin sopivan kaunis poukama, johon rantauduttaisiin syömään. Joku sopiva oli jo valmiiksi katsottuna, katamariinilla pääsi mataliinkin vesiin vaivatta, kiitos tasaisen pohjan.

Purjehtiminen oli ihanan rentouttavaa. Veneessähän nyt yksinkertaisesti ei voinut tehdä oikein mitään, saattoi vain laiskasti lekotellen seurailla ohi lipuvia maisemia. Kaarien päälle viritelty katoskangas piti liian paahteen poissa. Kaikki oli Hillasta suorastaan täydellistä! Uteliaana hän tarkasteli Jänönkäpäläjärven ja Ison Jänön erottavan, kapean salmen rantoja mökkeineen. Tietenkään niin lähelle vettä ei saanut enää nykyisin rakentaa, mutta vanhoista asumuksista oli kunnostettu suoranaisia kesäparatiiseja monesta. Tuollakin tuollaiset veteen asti ulottuvat kiviraput, tuolla kukkivat rinteet... Jokunen laiturillaan puuhastelija nosti laiskasti kättään tervehdykseen. 

Viimeinen talo ennen Isoa Jänöä poikkesi muista alkuperäiseltä näyttävine rakennuksineen. Ei mitään kesäkeittiöitä, lasitettuja terasseja tai ponttoonilaituria. Pihalla seisova vanhemmanpuoleiselta vaikuttava mies huusi jotain huitoen käsiään, mutta yllättäen virinnyt tuulenpuuska vei sanat mennessään. Salli taisi olla ainoa joka ne kuuli, koska haukahti vastaukseksi saaden kaikki nauramaan makeasti.

He olivat edenneet pitkin Isoa Jänöä jo jonkin matkaa, sähkömoottori jouduttaisiin vaihtamaan paluumatkalle aivan varmasti. Varsinkin, kun tuulenpuuskat alkoivat iskeä vinosti vastaan, veden pinta muuttua rikkomattoman sileästä aaltoilevaksi. Jacob tiiraili niska kenossa taivaalle, siellä ei kyllä edelleenkään lipunut kuin pieniä pumpulihattaroita. Samassa Leahilta pääsi pelästynyt huudahdus.
-Katsokaa tuonne! 
Hillan hengitys salpaantui. Salaa heiltä jokaiselta kauempana sijaitsevan rannan päälle oli noussut mustansininen pilvimassa. Se suorastaan vyöryi silmissä puidenlatvojen yli, kohoten yhä korkeammalle, yhä kiihtyvään vauhtiin. Jacob ähkäisi survaisten peräsimestä katamariini keulan kohti vielä kaukana olevaa, omanpuoleista mannerta.
-Ukkonen! Meidän täytyy yrittää rantautua ennenkuin se ehtii päälle. 

lauantai, 29. toukokuu 2021

ANNO DOMINI OSA 39. - MUUTOKSEN TUULET

kaarlo4.jpg

Korvasienet antavat odottaa itseään, saaliit jäävät varsin vähäisiksi harpottuihin askeliin verrattuna. Parin tunnin metsälenkki hyvässä säästä tekee kuitenkin ihmeitä tietotekniikan rasittamille "työaivoille" - ja saatiinpa siinä tallustellessa Miehen kanssa aikaan jonkinlainen kompromissi tarinamme etenemisen suhteenkin tehtyä. 
Eli kun nyt on ulkoiltu, syöty, otettu päiväunet ja juotu heräämiskahvit, käyty ulkona uudelleen ja pyykkikone pyörii, on oivallinen aika siirtyä osoitteeseen Jänönkäpäläjärventie 839, Vaaranpohja. 

ANNO DOMINI OSA 39.  MUUTOKSEN TUULET 

Poliisien mentyä Kaarlo käänsi huomionsa sätkää kääntävään Hämäläiseen.
-Sitä minä vaan ihmettelen, että minne sinä ne suolauttas vakaimet ehdit tyrkätä. Ja meinaatko ettei Steenperi nuuski nenä maassa kuin vainukoira: mitäs jos se löytää tehtaalta jotain. Taitais kuule olla paree vaan hyljätä ne hommat tykkänään.
Hämäläinen tuhahti tökäten sätkän suuhun. Likaiset kourat taputtelivat taskuja, kunnes löysivät tulitikkuaskin. Vasta sauhut vetäistyään se virnisti, katsoi siristetyin silmin torpan takana aukeavaa metsää.
-Jaa ne ilmastointiputken pätkät vai? Tipautin Kantolan tontin kulmalle. Kalella on kato siinä semmonen romukasa passelisti matkan varrella, kaikenlaista auton jouto-osaa, pellinpalaa sun muuta. Siinä minä oon niitä muutenkin säilytellyt, se on Kale reilu mies, vanha kunnon kotipolttoisen suuri ystävä. Vaikka vittuileehan tuo joskus, ettei muka venäläistä votkaa mikään voita, mutta se nyt leuhkii niillä Venäjän jutuillaan muutenkin, tituleeraa itteään vientirakentajaksi. Liekkö puoletkaan totta. Äläkä sinä Kaarlo Steenperiä sure, jos uuden tehtaan laittelen, niin sinä et siitä mitään tietämään tule, eikä kyllä tule Steenperikään. Minä nämä korvet tunnen, osaan yhden pannun piilottaa löytymättömiin. 
Niine hyvineen Håmäläinen sylkeä roiskautti heinikkoon, kohenteli housujaan ylemmäs ja yösijasta kiitellen lähti löntystämään omille teilleen. Kaarlo ei käynyt pidättelemään, saati kyselemään eikö toinen kahville jäisikään. Kunhan rakenteli kesäheittiön hellaan kynsitulet, kasvatteli liekin hiljalleen. Haki kylmäkuopasta aamiaistarpeet valmiiksi veden kiehumista odotellessaan. Pari lautasellista kaurapuuroa, vajaa litra kahvia, muutama paistettu kananmuna leivän päälle. Kyllä niillä passaisi päivää aloitella. Täydellä mahalla jaksaisi ajatella paremmin elämää eteenpäin. Ellei nyt pidemmälle, niin askareitten aloitteluun asti ainakin.

Äkkiä Kaarlon otsa veti syviin kurttuihin. Naiset... Jo hänelle oli niistä riesan lykännyt. Ja millaisen! Annabellan muisteleminen, saati  paikalliselle virkavallalle menettäminen, ei sydänalassa kirpaissut. Siinäpän saisi Steenperi vielä huomata paskaa haukanneensa. Tai mistäpä tuonkaan tiesi... Saattaisivathan ne olla toisilleen vallan sopiva pari. Hyvässä lykyssä häipyisi Steenperi koko paikkakunnalta Annabellan röyhelömekon helmojen hulmuamisen lumoamana kuin rotat Hammelmanista Pillipiiparin perässä. Mistä lie tullut sekin lapsuuden satu mieleen? Nataliasta varmaan. Tulossa olevasta vauvasta. 

Pelkkä Natalian vatsassa versovan uuden elämän pohtiminen väänsi Kaarlon sisuskaluja, nostatti tuskanhien. Pelotti ihan perkeleesti. Siitä oli niin tolkuttoman kauan kun hän varovasti moisia toiveita perheen perustamisesta oli elätellyt. Yksi kokonainen ihmisikä. Ja nytkö se sitten tällä tavalla yllättäen, parista haparoivasta yöstä, lähtisi uuteen suuntaan, hänen loppu elämänsä? Jossain aivojen poimuissa tuikahteli kuitenkin pienten, kirkkaiden tähtien tavoin kimpoilevia ilonpilkahduksiakin. Oma lapsi... Jonain kesäaamuna he saattaisivat istua tässä näin kahdestaan, pienet sormet hänen suurella kämmenellään. Hän näyttäisi taivaalla liitävän tuulihaukan, opettaisi kuuntelemaan laulurastasta, erottamaan ruohosipulin piipat heinästä. Päivällä mentäisiin yhdessä kalaan. Soudettaisiin Jänönkäpäläjärvelle, lapsi seuraisi silmä tarkkana, jännityksestä melkein täristen kohon pomppimista liki olemattomilla aalloilla. Illalla lämmitettäisiin sauna, ähistäisiin hartiat kyyryssä rinnakkain löylyn alla. Talvella tiirailtaisiin niskat kyyryssä tähtiä, pakkaslumi narskuisi....

Kiroten Kaarlo kurotti nappaamaan haaveillessa pöydän reunan yli valumaan alkanutta lautasta. Pitäisi perkele sekin hutera tekele parempaan tasapainoon kiilata. Talvipakkasiin mennessä täytyisi löytää uusi asumuskin kyliltä, Vaaranpohjasta. Tännehän se olisi jäätävä, asetuttava asumaan. Kunhan Taipale saisi hoideltua avioeron valmiiksi asti uskaltaisi ostaa vaikka pienen kaksion. Tuskin ne Vaaranpohjalla paljon maksoivat. Mersun myynnistä saaduista rahoista löytyi kuitti, kukaan ei pääsisi mitään vilunkipeliä epäilemään. Töitä tietysti pitäisi jostain... Tai hoitelisi sitten sitä lasta alkuun. Hikikarpalot kihosivat otsalle numeroita ynnäillessä. Syntymäpäivä oli mennä hurahtanut vasta vajaa viikko takaperin. Viisikymmentäneljä... Reilu kymmenen vuotta työikää jäljellä, eikä sairauksia rasitteena, mutta vanha äijä hän joka tapauksessa olisi jo lasta kouluun saatellessa. 
Toisaalta eikö se ollut Niinistökin ollut seitsenkymppinen, kun Jennin kanssa lisääntyi? Joopa joo, kyllä tavallisen duunarin passasi tasa-arvon maassa presidentistä mallia ottaa.

Niinistöstä Kaarlon ajatukset kulkeutuivat Ranskan presidenttiin, joku Macroni vai mikä lie, mutta jos Saulilla oli itseään paljon nuorempi vaimo, niin sillä fransmannilla puolestaan jokusen parikymmentä vuotta vanhempi taas. Että jos siltä kantilta alkoi asioita katsoa ei voinut välttyä muistelemasta Eedlaa. Kun Kaarlo rehellisesti tutkiskeli sisintään hänen oli pakko myöntää kaipuunsa kohdistuvan vanhan koulun suuntaan. Teki mieli nostaa persus penkistä samalla sekunnilla, lähteä tunteitaan tunnustamaan. Vaan mitenkä sen tatuoidun, inva-Erkkolalla sarvipääkypärässä ajelevan pitkätukan kanssa kilpaa kävisi? Tämmöinen tavallinen mies. Ei mitenkään. 
Parempi unohtaa, kaikki. Ottaa kuokka vanhan torpan seinustalta, ja alkaa mullata perunavakoja. Hiekkainen rinne aurinkoon päin työnsi terhakkaa, tummanvihreää alkua kilpaa rikkaruohojen kanssa.

Samaan aikaan Juholan kartanolla käytiin kiivasta vääntöä isäntäparin kesken. Kaarinan poskilla helottivat kiivastumisesta kertovat punaiset läikät, Johanneksen ohimolla tykytti suoni kireällä. 
-Tässä talossa on aina pidetty kunnon kihlajaiset, ja pidetään vaimo tälläkin kertaa! Soon meidän ainoa poika sentään! Ja tykkäät sinä ajatuksesta tahi et, niin Hillan suku kutsutaan kanssa! Kaikki - ja se tarkoittaa Eedlaakin. Eevasta puhumattakaan. Jos sinä et pitoja pistä pystyyn minä palkkaan kylältä ämmät laittamaan. Ihan sama onko juhannus vai joulu, rahalla saa.
Kaarina tuhahti halveksivasti, nakkasi niskojaan. Hyvä ettei polkenut jalkaa.
-Kyllä minä itse yhdet kihlajaiset laitan ilman sun ämmiäskin. Ja saa, rahalla saa. Senhän sinä tiedät, paremmin kuin moni muu. Vaan tiedän sitä jotain minäkin! Tiedän kuinka häntä sojollaan, kiimasta sokeana kirmasit pitkin metsiä sen Eevan perässä kaiket kesät! Kumosit varmaan joka mättäälle, vaikka niin kävit meillä minua kosiskelemassa. Ties mitä teit Helsingissä opiskeluaikoinais, niistä minä en edes välitä puolta sanaa kuulla. En kestä ajatellakaan. Vaan meillä se nainen ei yötä ole, olkoot kuinka Hillan äiti tahansa. Ja Eedla... mitenkä me nyt senkin läsnäolo selitetään? Koko kylä kohta juoruaa.
Juhola puristi kättä nyrkkiin, silmätkin kiinni hetkeksi. Veti syvään henkeä. Tyynnytteli vaimoaan lupaamalla järjestää Eevalle yösijan Erkin luota. Mitä taas kylän juoruilijoihin tuli, niin eiköhän Kaarinan pelko ollut melko turhaa. Nuorisoa kiinnostivat nykyään vain somejulkkikset sun muut tyhjäpäät, eivät ne vanhoista jutuista paljon perustaneet. Eedla puolestaan tuskin välittäisi, vaikka väitettäisiin noita-akaksi. Se nainen jos kuka osasi puolensa pitää.

perjantai, 28. toukokuu 2021

OI TAIKAPATA KERRO

IMG_20210525_173143%20%282%29.jpg

Ennen miehen saamiseksi tehtiin mitä ihmeellisimpiä taikoja. Juhannuksena enimmäkseen. 
Yleensä piti ihan itse nähdä vaivaa, tälläytyä parhaimpiinsa ja lähteä tyrkylle kylille tai tanssilavoille. 
Nykyään mennään nettiin. 
Julkkikset sitten pääsevät jopa lehtien palstoille parin tarvettaan mainostamaan. 

Carita Mattilan listaa toivemiehestä on peukutettu sekä buuatte. Naureskeltukin. Miksi? Eikö jokainen saa rehellisesti kertoa mitä tahtoo mahdolliselta ihmissuhteelta? -Tai mitä ei missään tapauksessa tahdo. Reilu meininki. 

Reilua meininkiä sen sijaan ei kyllä Viisaan Naisen mielestä ollut pikkumissukoiden toiminta. Siis se, että vingutaan ulos jonkun julkkiksen kanssa, josta ei olla yhtään kiinnostuneita - mutta joka tarjoaa hyvät bileet, ja/tai pääsylipun piireihin. Lieneekö vallalla kuvitelma, ettei miehillä ole aivoja laisinkaan, ja riittää, kunhan on tarpeeksi isot tissit sekä valkaistu hymy? Toiveissa julkisuutta ja rikas puoliso?

Viisas Nainen ei ole oikein koskaan osannut listata mitään toivemiehen kriteereitä. Kunhan ei ole Setämies vaaleanharmaissa pehmiskengissä, tai pullea, risupartainen nörtti. Miehen pitää kuulostaa sekä näyttää MIEHELTÄ. Piipittäjiä kukaan jaksa kuunnella. Hartiat leveät, lanteet kapeat, housuntakamuksissa muutakin kuin tyhjää, ja kinttuja pitkälti. Ja ennen kaikkea muuta isot aivot, sisäsiisti ja itse itsensä elättävä. Sellainen, jolle ei kauppareissuilla kasva kaljalaatikko käteen kiinni. Muuten ihan sama mitä tekee työkseen tai paljonko on pankkitilillä. 

Jep, ihan sama miten hienot listat, me kaikki tiedämme, ettei se noin yksinkertaista ole. Pitää olla myös sitä kuuluisaa kemiaa. Kaksi suorastaan loistavaa tai paperilla toisilleen täydellistä eivät todellisuudessa tule lainkaan toimeen keskenään. Arki koostuu pienistä asioista, ja kun niissä mennään samaa tahtia hyvä tulee. 

Julkisuus sivusi Viisasta Naista hienoisesti tällä viikolla. Parin valokuvaussession tuotokset päätyivät paikallislehden kesänumeroon. Seuraavat ripustetaan näytille ensiviikolla - joka ihanaa kyllä on lomaa. Töissä onkin ollut sellaista sirkusta, ettei vapaa koita hetkeäkään liian aikaisin. Muuten lähinnä naurattaa pienesti, eikä takuulla tartte nimikirjoituksen pyytelijöitä, saati paparatseja puskissa pelätä. Pääasia, kun settejä tehdessä oli suorastaan riemastuttavaa. 

Kaarlon tulevaisuudesta ja Ilvesvaaran, Jänönkäpäläjärven sekä Vaaranpohjan taajaman asioista ollaan nyt valitettavasti Miehen kanssa eri mieltä. Vaihtoehdoista arvotaan parasta varmaan vielä huomenna metsässäkin korvasieniä toiveikkaasti tähyillessämme. Siihen asti jokainen voi veikkailla tuleeko Kaarlosta ja Nataliasta kuitenkin pari, saako Stenberg tavoittelemansa työpaikan onnellisen kaukana Vaaranpohjalta ja karauttaako Annabellan kanssa käsi kädessä kohti auringonlaskua sekä suurta tulevaisuutta, kuinka Juholassa kohta juhlitaan vai juhlitaanko, ja perustaako Hämäläinen kokemistaan vastoinkäymisistä huolimatta vielä uuden pontikkatehtaan. 
Ja kas, eikö vain taivaanrannasta kohoa uhkaavan tummia myrskypilviä Jänönkäpäläjärven rannoille varsin pahalla hetkellä Baarmannien ja Hillan kannalta! Kuka pelastaa heidät tuholta? Urhea Salli-koirako, vai proosallisemmin ammattisankari?