keskiviikko, 11. joulukuu 2019

JOULURUIKUTUKSET

Kuvan mahdollinen sisältö: pöytä ja sisätila

Valittaminen vääristä/huonoista/järkyttävistä joululahjoista alkaa jo hyvissä ajoin ennen joulua keskustelupalstoilla, lehtien gallupeissa ja kahvipöytäkeskusteluissa. Kilpaa joululahjojen ostostressin kanssa. Kun pitää, on pakko - ihan sama huvittaako tai onko varaa. Semmoinen on maan tapa, että ostaa pitää. Ja antaa, vaikka vastoin lahjan saajan tahtoa.

Miksi, kysyy Viisas Nainen. 
Hän, joka sai suurimmat kiksit autoradiota kuunnellessaan. Juontaja kertoi ostavansa puolisolleen lahjakortin, ja saavansa samanlaisen. Näin kumpikin saa mieleisensä lahjan. 
Viisaalle Naiselle logiikka ei oikein auennut. Siis minä annan sinulle satasen, ja sinä minulle = molemmat olemme saaneet LAHJAN. 
Eikö ole ihan sama asia, jos kumpikin tuhlaa suoraan sen oman satasensa?

On pakko siivota, on pakko hamstrata ruokaa enemmän kuin pieni kylä söisi. On pakko vaihtaa jouluverhot, on pakko koristella asunto. On pakko matkustaa sukulaisiin. 

Ei ole. Kotisohva on mitä mainioin paikka. On asunto ympärillä koristeltu jouluun tai ei.

Joskus on kuulkaa tärkeintä lahjoa itseään, ja varsinkin asioilla, jotka auttavat jaksamaan sekä voimaan paremmin.
Nouskaa kapinaan, antakaa muiden välillä olla paniikissa. Pistäkää ne muut tekemään kaikki hommat.

Ja muistakaa pari oleellista juttua koko sirkuksesta. 
1.) Joulu ei ole jokaiselle pelkkää iloa ja autuutta. Monelle se on yksinäisyyttä, köyhyyttä ja surua pois nukkuneista.

2.) Pitäkää suu supussa, tuli paketeistanne mitä tahansa. Miettikää, kumpi teille sen pettymyksen aiheutti: se toinen, joka ei osannutkaan lukea ajatuksianne lahjatoiveiden suhteen ja/tai ei kyennyt toteuttamaan niitä täsmälleen oikein - vaiko te itse epärealististen toiveidenne kanssa.

3.) Mitä ihmeen väliä kuka saa ja mitä, aina joku saa kuitenkin jotain enemmän kuin toinen, ei sen kannata antaa maailmaansa kaataa eikä mieltään katkeroittaa.

KUVA: Viisaan Naisen joulupanostukset 2018, piparkakkutalo lahja entiseltä työtoverilta 

maanantai, 9. joulukuu 2019

TISSITÄDIT TELKKARISSA

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.

Tänä vuonna ei saatu otsikoihin yhtään Linnan juhlien jatkoilla kännissä rähissyttä. 
Sen sijaan Suomi kohisi rinnan eli tuttavallisemmin tissin vilauttelusta. 

Tyttösillä oli ihan hyvä pointti siinä, miten moni tärkeämpi asia vaietaan samantien unohduksiin, mutta tisseistä täräytellään otsikoita innolla. Siis onko tärkeysjärjestys järjellinen? 

Sen sijaan se, miten samaiset nuoret naiset jo kesällä antoivat haastatteluja aiheesta sai Viisaan Naisen kuohahtamaan. Siis mitä, haluavatko nämä tylleröt todellakin saattaa koko maailman tilaan, jossa rintojen paljastelua pidetään tuiki tavallisena, ketään hetkauttamattomana tapahtumana?

Ei helvetti! Kyllä Viisas Nainen ainakin tahtoo synnyttää ihan kunnon reaktioita vastakkaisessa sukupuolessa silloin, kun aarteensa paljastaa! Jokaisella naisella on syytä olla ylpeä rinnoistaan, ovat ne millaiset tahansa, ja on niitä sitten yksi tai kaksi. 
Samoin kaikkien naisten kumppaneilla sukupuoleen katsomatta on oikeus tästä tilanteesta saada nautinnollisia väristyksiä, iloa sekä riemua.

Viisaan Naisen pitkällä elämänkokemuksella myös miehet ovat asiasta tätä mieltä. 

Toisaalta ehkä nämä tissejään paljastelevat tylleröt eivät tosiaankaan halua muotojensa herättävän kenessäkään minkäänlaisia värinöitä? Ehkä he jopa pyrkivät siihen, ettei tuota iloa suotaisi kenellekään enää.
No, jos tähän suuntaan maailmaa viedään, niin turha ihmetellä laskevaa syntyvyyttä. 
Saati kaikilla netin keskustelupalstoilla seksittömiä liittojaan itkeviä naisia (ja miehiä).

Jo vain, Viisas Nainen pitää tissinsä piilossa julkisilla paikoilla ja nauttii toivottavasti hamaan vanhuuteen saakka siitä riemusta, mitä niiden paljastelusta kahden kesken seuraa. 

KUVA: Taideruukin näyttelystä useampi vuosi takaperin (valitettavasti en muista enää taiteilijan nimeä, respect kuitenkin)

Tissin vilauttelija Sandra Marins Iltalehti 7.12.2019

 

sunnuntai, 8. joulukuu 2019

KOHTAAMISIA

kKuvan mahdollinen sisältö: tuli ja ulkoilma

Laavulle sattui toinenkin kulkija. Toivoteltiin Itsenäisyyspäivät, alettiin kynsitulia puuhastella. Se vuoli syttytikut, minä revin koivuhalosta tuohet. Aikoi jäädä yöksi.

Hämärtyi hiljalleen. Pysähdyttiin hetkeen. Puhuttiin metsästä, satavuotiaasta ympärillä. Kirjanpainajan tuhoista alempana, Luston museon ja luonnon tärkeydestä. Maailman turhasta kiireestä. Työn henkisestä raskaudesta. Hondista ja japanilaisista, 70-luvun unelmista. Kerroin kuinka niillä seuduin sähköyhtiön miehillä muinoin moottoripyörät: Lustollahan tuon näkee miten Harrikoissa suksi, sivuvaunu sekä perässä reki. Isä minulle niistä yhden neuvon antoi: talvella älä tallukoita käytä – niistä läpi tuuli Douglasin kyydissä metsätyönjohtajaksi opiskellessa.
Tuli reumakuumekin, jäivät ne opinnot. Rakkaus metsään pysyi kuolemaan saakka.

Pimeys nieli puun kerrallaan kun lähdin. Suon reunassa joutsenen huuto ainoa ääni.
Toisen ihmisen voi tuntea kohdanneensa, vaikka jo selkänsä kääntäessä kasvot unohtaisi.

Iltateen aikaan tulivat linjoille, kaksi miestä. Toinen jostain pohjoisesta, puhelimen täydeltä omaa erinomaisuuttaan. Luetteli kuin työhakemukseen bisneksiä sekä luottamustoimia, tiesi jo näkemättä millainen olisin. Ei paljon kuuntelemaan jäänyt, sanoin mitä tahansa.
Toinen, elämän mittaan jo monesti samoihin risteyksiin ennenkin osunut, vain kaksi lausetta kirjoitti.
Mitä kuuluu? Onko kaikki hyvin?
Sen minä otin.

torstai, 5. joulukuu 2019

MAAILMAN KAUNEIN LAUSE

Kuvan mahdollinen sisältö: taivas, pilvi, puu, kasvi, ulkoilma, luonto ja vesi

Kaamosväsymys vie energiat suorittaa mitään, joten tällä kertaa tarina eräästä Itsenäisyyspäivän aatosta. 
Joko totta tai tarua, tai jotain siltä väliltä.

Oikeastaan piti pysähtyä vain pankkiautomaatille. Pistää tekstiviestiä tienpäältä perään, että sori, ajoinkin ohi etuajassa, jätetään toiseen kertaan kahvilla käynti. Vaan niin oli sekin, edellä aikataulustaan. Ääni täynnä iloa soitti, kertoi tunnistaneensa jo takin selkämyksestä. Että jos hetken malttaisin alaovella odottaa, käväisisi enää pikaisesti kaupassa.

Kävelin kadulta pihan puolelle. Keli oli jotain räntäsateen ja pikkupakkasen puolivälistä. Sellainen, ettei varsinaisesti voinut edes palelemiseen vedota. Poltin tupakan. Satoi hiljalleen lunta, puolen kämmenen kokoisia hiutaleita tuulettomalta puolen päivän taivaalta. Katsoin kelloa, kaivoin askia esiin uudestaan, kun se äkkiä olikin siinä. Kaarsi muovikassia roikottaen esiin kulman takaa kasvot arassa hymyssä. Vilkaisi ympärilleen kerran, sitten toisen. Ei, ei autoa mihinkään kadunvarteen saa jättää, aja tänne vaan.

Tottelin. Tiesin, ettei se periksi antaisi kuitenkaan.

Vielä hississä sanoin silti, että turhaan huolehdit. Pysäköintimittarit rikki, lappuliisakaan tuskin sakottamassa, ja kahvillehan meidän vaan mennä piti. Kuka täälläkään sentään keskellä päivää ikkunoita, tai mitään muutakaan rikkomaan, edes Itsenäisyyspäivän kunniaksi. Se hymähti, aukaisi oven, ja katosi laittamaan keitintä päälle. Oli ostanut pullaakin puolikkaan pitkon. Ja pipareita, niitä jouluisen ruskeita, siirappisia.

Illalla mentiin pubiin. Ottamaan muutama, sen ehdotuksesta. Kai se jo tiesi, etten minäkään tahtonut enää matkaa jatkaa. En koskaan missään muualla itseäni yhtä levolliseksi sekä ehjäksi tuntenut, vaikka en koskaan jäämään kyennytkään. Vain toisinaan tulemaan, silloinkin joka kerran saman ikävän jälkeeni jättämään.

Tupakkapuolella oli täyttä. Toisessa päässä pari pöydällistä pikkujouluriemuisia naisia, toisessa ympyrän täydeltä epäluuloisesti mulkoilevia puolituttuja kuskeja emäntineen. Jäätiin yhteisestä sopimuksesta puoliväliin. Siihen, missä ennestään istui vain lasiinsa tuijotteleva vanhempi mies. Ei valitettavasti lainkaan niin hiljainen kuin toivottiin. Viidessä minuutissa se oli kertonut olevansa kaupungin viimeinen kommunisti. Päättänyt eläkkeelle jääntinsä kunniaksi tarjota ensimmäisille seuraan liittyjille vaikka koko illan – ja samassa jo tiskillä tilaamassakin meille, uusille ystävilleen.

-Teistä ei varmaan kumpikaan koskaan Neuvostoliitossa käynyt,  totesi ylevästi. Varpunen vilkaisi minua, suu totisena vasten puolilleen juotua kaljalasia, reunan yläpuolella silmät naurua täynnä. Minä maistoin baaritytön tuomaa uutta juomaa, potkaisin Amareton pehmeys kielellä Varpusta varoittavasti nilkkaan. Silmäkulmiin kohosi jo selvät naurunrypyt, kun se pöydän alla salaa sormillaan kämmentäni etsi.

-Ollaan me siellä joskus poikettu,  kumpikin, tunnusti lopultaViimeinen kommunisti innostui pistämään lauluksi soljuvalla venäjällä, kyselemään kuinka hyvin kieltä ymmärrettiin. Njet harasoo, todettiin yhteen ääneen: vain vähän välttämättömiä muinoin osattiin, nekin pahasti unohduksissa, ja ei, ei enää yhtään lasillista kiitos, oltiin tässä jo oikeastaan puoliksi kotiin lähdössä.

Viimeinen kommunisti taipui pakon edessä. Ennen kuin erottaisiin, kysyisi meiltä kuitenkin vielä yhden kysymyksen: tiesimmekö, mikä oli maailman kaunein lause?

Ei, se ei ollut suinkaan se, jota kaikesta päätellen ajattelimme, vaan seuraava. Ja sitten tulikin taas todella kaunista venäjää rivi. Onneksi Viimeinen kommunisti varmennuksen vuoksi suomensi: minä ajattelen sinun sydämesi on kaunis.

Ei, minä en osaa lausua sitä vieraalla kielellä vieläkään. En valitettavasti enää edes miten menee, puolet korkeintaan.

Nyt on taas Itsenäisyyspäivä tuloillaan. Tuijotan jäähallin julkisivun puolikasta tuulilasin läpi, Radio Sputnikissa laulaa alakuloinen naisen ääni kak holotna, kak holotna… Siitäkin tarinasta korkeintaan puolet ymmärrän.

Vaihdan istuma-asentoa, että seinä edessä näkyy paremmin kokonaan. Olen aina ollut huono tyytymään pelkkiin puolikkaisiin.

tiistai, 3. joulukuu 2019

PITKÄ PIMEÄ VUODENAIKA

 

KaikkKuvan mahdollinen sisältö: yö, tuli, pöytä ja sisätila

Kaikki eivät jaksa innostua joulusta. Eivätkä varsinkaan keskitalven loputtomasta pimeydestä.
Kylmyydestä puhumattakaan.

Viisas Nainen kuuluu kaamosväsymyksen vaivaamiin. Eikä tosiaankaan pystyisi minkään joulun riivaaman kanssa sen takia asumaan. Siinä olisi toisella hampaat lattialla hyvin äkkiä, jos alkaisi tulla to do -listaa siitä, mitä HÄN jouluksi tahtoo. Kun aina ennenkin, ja jo kotona...

Ihan paras on Marttojen neuvo siitä, että ellet aio viettää jouluasi kaapissa, älä suotta niitä siivoile. Normaali kotihan on sitä paitsi jatkuvasti jonkin asteisessa siisteystilassa, ei sitä varta vasten tartte enää yötä myöten otsasuonet pullistellen kuurata. 

Ja joululahjat, nehän tuottavat kuitenkin ihan liian usein pelkkää pahaa mieltä. Joko saajalle, tai sitten ostajalle - viimeistään Visa-laskun saapumisen myötä.

Viran puolesta Viisas Nainen valitettavasti tietää mitä kaikkea muutakin murhetta pitkät pyhät voivat tuoda moneen kotiin. Viinalla sekä ilman. Sukupuoleen katsomatta. 
Pahinta, että siinä menossa kärsivät aina eniten syyttömät eli lapset.

Mutta nauttikaa te, jotka jaksatte, viitsitte ja tahdotte! Muistakaa kuitenkin vanha totuus: mitä enemmän toivot, sitä enemmän petyt. 
Eli ihan avoimin mielin, ilman stressiä ja kompromisseja tehden. Ei siellä kaikissa sukulaisissa just jouluna tartte ravata, mummo ilahtuu vielä tammikuussakin vierailusta. Puoliso saattaa arvostaa eniten yhteistä aikaa kiireisen arjen jälkeen. Elämässä suurimpia ovat monesti juuri ne pienet asiat.