keskiviikko, 8. joulukuu 2021

JÄRKEÄ VAILLA

P1080136.jpg

Nyt on kuulkaa pakko avautua. Nyt ei voi pidätellä.
Aina, kun hetken verran luulee maailmassa olevan jotain järkeä tipautetaan tylysti takaisin todellisuuteen moisesta harhasta. 

Muistatteko, kun avauduin siitä, kuinka Mies ei saanut erityiskorvattavista lääkkeistään erityiskorvauksia apteekissa, vaan kaikki piti maksaa? Tänään aiheesta repesi uusi riemu. Suorastaan kattoon tunnelman nostava.
Kela nimittäin lähetti kirjeen, jossa Miestä vaadittiin tekemään "Ilmoitus muutosta Suomeen". Myös Migriin, eli Maahanmuuttovirastoon tulisi olla yhteydessä sen selvittämiseksi edellyttääkö Suomessa oleskelu oleskelulupaa. 

Vähänkö oltiin öööö, siis mitä?! Kas kun Mies ei ole koskaan muuttanut pois Suomesta, niin miten tänne nyt voi muuttaa silti takaisin??

Nähtävästi yli vuoden takainen ulkomaankomennus on sotkenut pakan pahasti. Tosin silloinkin verot maksettiin ihan kotimaahan, eikä vaihdettu osoitetta viikoksikaan. Liian vaikeaa Kelalle?

Herää kysymys mihin tarvitaan kalliita väestörekisteriohjelmia sun muita, elleivät valtion instanssit yhtään tämän paremmin pysty niitä käyttämään. Enää kuulkaa puuttuu se, että pitäisi hengissä ja Suomessa olonsa todistaa virkatodistuksella: sellaisen saamiseenhan menee monta kuukautta, kiitos uudistettujen, hienojen tietojärjestelmien. 

Vaan ei pelkoa päivän järjettömyyksien tähän jäämisestä! Töissähän Isot Pomot keksivät aina jotain todella fiksua. 
Tänään ehdoteltiin josko alkaisin hoidella toisen konttorin asioita, jo olemassa olevien omieni lisäksi siis. 
Periaatteessa olin ihan suostuvainen. Mikäs siinä, teen mitä ehdin - tosin ne kolme uutta laajaa tietojärjestelmää ovat täysin vieraita, edes nimiä ole koskaan kuullut. Ja tarpeelliset ohjelmatkin varmaan pitäisi saada - mikä tunnetusti saattaa kestää nörttien kanssa todella kauan, eli vuoden vaihteen lomituksiin tuskin taivun. 
Mitä ehdottaa Suuri Pomo? Kysyy voisiko perehdytyksen hoitaa Teamsilla. 
Jotenkin minä siinä vaiheessa saatoin pikkuisen revetä... 

Sen sijaan motoristitoverien pohdinnat ja vertailut robotti-imureista saivat minut vain pyörittelemään päätäni. Ellei jollain 500 eurolla saa kuin kännykällä säädeltävän, wifin vaatiman ufon lattioilleen pyörimään, niin eikö kannattaisi palkata siivooja sillä rahalla? Aika monta kertaa imuroisi, nurkatkin jopa. 
Kaiketi joillakin on ylimääräistä rahaa, ja loputon into räpeltää kännykkää, yötä päivää. 

Tiedättekö, nyt heitän ilmoille ennustuksen! 
Saatan tulevana yönä nähdä unta, jossa Ison Pomon ja Kelan tädin/sedän lattioilla touhuaa yli-innokas pikku ufoimuri. Siellä se pörrää iloisesti menemään, yli kissan oksennusten, koiran ripulikakkojen ja kas vain, eikös kaatunut vahingossa isännän konjakkilasi ja emännän iltaliköörin loputkin siihen parkettilattialle, voi voi sentään! Ihan kivaa aamua sitten vaan, on se hienoa kun on tuo robotti-imuri nukkuessamme siivonnut koko kodin. 

Vaaranpohjalle, Mustansuon ojan laavulle palataan vasta, jahka olen ehtinyt palautua. (Puhkumista, ähkimistä ja kiivasta kiroilua).

maanantai, 6. joulukuu 2021

ITSENÄISYYTTÄ + KYLMÄT TUULET OSA 12.

itsen%C3%A4isyysp%C3%A4iv%C3%A4%20040.jp

Talvi pakkasineen pitää viluisen atoopikon ja teho-osastotoipilaan tiukasti sisätiloissa, korona juhlijat poissa Linnasta (vaikka ei toki pääministeriä bilettämästä). 
Vaan itsenäisyys on ja pysyy. Kenellä minkäkin arvoisena, tai millä tavoin juhlittavana.

Meillä "evakkopuolikkailla" eli evakoiden jälkeläisillä on jälleen kerran pohdinnan alla se, kuinka lapsemme ovat oikeastaan ensimmäinen sukupolvi, joka ei sotien traumoja enää mukanaan kanna. Ne ovat muuttuneet korkeintaan isovanhempien puheissa vilahtaviksi, kaukaisiksi muistoiksi. Armeijan ponnin ei ole koti, uskonto ja isänmaa, vaan jotain aivan muuta: se on välttämätön paha, tai mahdollisuus hankkia lisätaitoja + tukevaa pohjaa tulevaisuuteen. Miehen molemmat lapset ja oma ainokaiseni ovat kaikki ajallaan marssineet riviin, sukupuolesta riippumatta, tältä jälkimmäiseltä ideologialta.

Kukaan meistä ei silti tahdo edes ajatella tilannetta, jossa niillä taidoilla olisi todellista käyttötarvetta. Kieltäydyin koulussa lukemasta Tuntematonta sotilasta, valistaen opettajaa, että sodassa on aina vain häviäjiä. Mielipiteeni ei ole muuttunut. 

Vaaranpohjalla Juholan kartanon salissa on perinteisesti juhlistettu itsenäisyyttä milloin minkäkin presidentin johdolla. Vaan tänä vuonna kaikki on vähän toisin sielläkin, eikä ilman pientä hammasten kiristelyä selvitä. Eli kokeillaanpa vetäistä kunnon pitkä erikoisjuhlajakso, työviikosta tulee kuitenkin ehkä taas liian uuvuttava luovuutta iltaisin ajatellen.

KYLMÄT TUULET OSA 12. ITSENÄISYYTTÄ KORVEN KÄTKÖISSÄ

Otto hiersi takapuoltaan parempaan asentoon virka-auton, tuttavallisemmin mustan maijan, repsikan penkillä. Tympi. Katse seurasi laiskasti ohi vilahtelevia maisemia Kiven ajellessa kohti Vaaranpohjan keskustaa. Syksy oli jotenkin mennä hurahtanut, lokakuu muuttunut marraskuuksi, sitten kääntynyt jo joulukuun puolelle. Mielessä häivähti aavistus katumusta. Hitto, kohta hänestä tulisi Kiven kaltainen jatkuva meinailija vaan. Josko sittenkin olisi pitänyt jäädä kaupunkiin, suurempiin ympyröihin, joissa tapahtui aina ja kaiken aikaa jotain? Näin Itsenäisyyspäivänä, tai edeltävinä öinä ainakin. 
Kaupungin ajatteleminen toi heti ikävästi mieleen edellisillä pitkillä vapailla suoritetut pari yöelämään tehtyä iskua. Ennen sai olla varma saannistaan, riitti kunhan valikoi sopivan saaliin, piiritti, kaatoi ja katosi aamun tullen. Nyt ei ollut käynyt verkkoihin minkäänlaista kelvollista kinkkua, kapakoissa vallitsi puolityhjä ankeus. 

Samapa tuo siis, vaikka pysytteli Vaaranpohjalla, Otto huokaisi tien noustessa mäen jälkeen Vaaranpohjaa halkovalle valtaväylälle. Yhtä vähän täällä naisia näytti olevan, vaan kas miten juuri osuivat nekin pari suojatietä ylittämään heidän tullessaan! Tahallaan varmaan, mistä näistä tiesi... Kiitosta nyökäten kehtasivat vielä katsoa suoraan kohti, hymyillä jopa. Toisella oli melko kelvolliset kasvot, mutta mahaa kuin elefantilla. Hah, jollain sentään näköjään alkukesästä käynyt flaksi - ja alkaisi kohta 18 vuoden elatusvelvollisuusvankeus. 
-Se on tuo Natalia kuulemma vallan pätevä hammaslääkäri,  Kivi katsoi asiakseen selittää kysymättäkin.  -Se sinun edeltäjäs, se Steenperi meinaan, sitä piiritti suorastaan kiihkeesti. Vaan turhaan.
-No joku sille kumminkin pamppua näköjään antoi,  Otto äsähti. Kiven hyväntuulisuus kesti horjumattomana. Eikö mokoma idiootti vielä nauraa hörähtänyt hänen toteamukselleen kuin paremmallekin vitsille.
-Jaa meinaat kun se on tuolleen pieniin päin? Vauva syntyy kuulemma ennen joulua, ja helppohan ne on 9 kuukautta Virvelibaarin vappujuhlista laskea. Tiiät sen Lumperin ison, uuden bussikuskin, Kaarlon? Steenperi meinas housunsa repiä Kaarlon auton seistessä yötä myöten Natalian nurkilla. 
Kolleegan vuolas selvitys pudotti Oton kärryiltä, taas kerran. Siis hetkinen, eikö kyseinen Kaarlo pyörinyt vanhalla kansakoululla, tatuointistudion isotukkaisen naisen kanssa? Kivi hörähti taas nauruun.
-Ei kato, Kaarlo on kuin se siltainsinööri Jaatinen, meinaan kelpaa useammalle naiselle. Ensin se pökkäsi Natalian siunattuun tilaan, sitten siirtyi Eedlan luokse vasta. Vaan ei siitä mitään semmosta draamaa tullut, kuulemma. Väittäävät, että Natalia on nykyään vähän niinkun saman katon alla uuden terveyskeskuslääkärin kanssa. Siis tuon toisen naisen, meinaan.
Otto aukaisi jo suunsa karjaistakseen, ettei nyt enää yhtään meinaamista, kun katse tavoitti kirkon kiviaidan varjoissa epäilyttävästi kyykkivän tumman hahmon. Uskomatonta kyllä Kivi pyöräytti U-käännöksen apteekin pihassa yhtään vastaan pullikoimatta. Poliisit hyppäsivät autosta varustevöitään nostellen, kirkkomaalle johtavaa porttia varovasti lähestyen. 
Kiven valmiusasentoon nousseet hartiat lysähtivät rennoiksi heidän päästyään ohueen lumeen tallautuneelle polulle.
-Jaa, sehän on vaan Simasuun Teutori. Meidän uusi kanttori, meinaan. 

Kylältä pois, kohti Ilvesvaaraa ja Jänönkäpäläjärven rantaa kiertävää reittiä suunnatessa, Otosta tuntui kuin otsasuonet ratkeaisivat pakosta ennen työvuoron loppua. Vai Simasuun Teutori! Ei helvetti näitä täällä maalla! Aidan kupeesta noussut, pienikokoinen mies oli arvokkaasti ravistellut lumet pitkän nahkatakkinsa helmoista, esittäytynyt kanttori Theodor Simanssooniksi, ja tiedustellut mitä kohteliaimmin kuinka voisi olla avuksi virkavallan edustajille omassa, vähäisessä persoonassaan. Toki hän oli paikkakunnalla vielä hyvin tuore, mutta parhaansa mukaan perehtynyt nimenomaan tähän vanhaan osaan hautausmaata. Suorastaan kiehtovia tarinoita, suorastaan oivallista materiaalia esseille historiallisten henkilöiden elämänkerroista. 
Mitäpä siihen sitten lisäämään... Äijä itsekin oli kuin suoraan jostain menneisyydestä, tai stadin juppibaareista. Baskerin ja tuuheiden kulmakarvojen alta, mustakehyksisten pyöreiden lasien takaa tuijottava pistävä katse toi mieleen jotain vähemmän suomalaista, kuten omituinen sukunimikin. Mikä lie, kirgiisi. Pitäisi tehdä haku, varmuuden vuoksi. 

Ilvesvaaran rinteet hohtivat paikoin valkoisina, paikoin kalliot piirtyivät esiin harmaan eri sävyissä, puut kurkottelivat latvojaan kohti talvisen sinistä taivasta. Valo ei enää näihin aikoihin noussut korkealle, vaan paistoi matalalta koko ajan. Seutu palautti ikävästi mieleen sitkeästi kadoksissa pysyttelevän pontikkatehtaan. Hemmetin Hämäläinen, mihin hittoon se oli tällä kertaa onnistunut piilottamaan pannunsa? Jokunen metsäläntti oli tullut jo haravoitua läpi, turhaan. Kunhan kunnon hanki sataisi, saisi tehtailija kokea karun yllätyksen. Paksussa lumessa jälkien peittely kävi huonommin.

Sinä päivänä se, joka sai kokea yllätyksiä, oli kuitenkin Otto itse. Silmäkulmassa, harvan puuston seassa, vilahti jotain. Ja taas! Kivi körötteli jo sellaista mateluvauhtia, ettei tarvinnut edes hidastamaan ärjäistä. Tuolla, tuolla sivussa! Nyt kuului jo moottorin ääniäkin. Epäusko iski mieleen. Lunta oli... mitä? Muutama senttikö? Eivät kai edes nämä idiootit täällä kelkkakautta näin ohuelta pinnalta aloitelleet? Eivät ainakaan selvinpäin takuulla. Ajatus parin rattijuopon narauttamisesta piristi heti kummasti. 
Kunnes Kivi taas pilasi kaiken.
-Jaa meinaatko nuo vai? Eiköhän ne lie olleet menossa Mustansuon ojalle. Juholan Itsenäisyyspäivän juhlat on siellä tänä vuonna, metsästysseuran laavulla. Vaikka en minä sillä, voidaan me koukata vilkasemassa. Meinaan, että tuolta kohta pitäis päästä autolla ihan, kääntyy semmonen parempi tukkitie. 

Mistä Kivi kaiken oikein urkki tietoonsa, Otto ehti ihmetellä maijan keinahdellessa kuusikon läpi syvemmälle korven sisään. Kai sillä oli joku päänsisäinen vastaanotin, tai savumerkkien lähettäjät. Nyt näkyi ainakin matalammaksi käyvän pusikon takaa selvää savua. Harmaa patsas kohosi suoraan tyynessä ilmassa. 
Auton pysähtyessä aukean laitaan piti ähkäistä. Keulan ohi suhahti sivuvaunumoottoripyörien letka maastopukuisten kuljettajien ohjaamana. Joulukuussa?! Keskellä ei mitään?! Hulluja nämä olivat. Ei epäilystäkään. 
Kiven tyyneyttä moinen ei pystynyt hetkauttamaan. Työpari lampsi kiireettä vehkeitään laavun viereen parkkeeraavan karavaanin luokse. Otto laski tyrmistyneenä neljä Uralia, ja eikö vain yhden kypärän alta paljastunut nimenomaan se tatuointistudion nainen, toisen paljon mainostettu naisenvaihtaja-Kaarlo. Kaksi muutakin miestä vaikuttivat hämärästi tutuilta, joskin puolet kasvoista peittävien kommandopipojen alta oli paha sanoa mitään varmaan. 
-Tultiin vilkasemaan minkälaiset juhlat täällä on pystyssä tänä vuonna,  Kivi kailotti laavun oviaukon liki kokonaan peittämien kuusenkarahkoiden läpi peremmälle tunkien. Oton ei auttanut muu kuin mennä perässä.

Mutterimaisen, ison laavun sisällä paloi tuli savut sieppaavan huuvan alla. Näytti olevan metsästysseuralla viimeisen päälle pelit sekä vehkeet. Peräpenkillä, polvi toisen päälle reteästi heitettynä, karvalakki päässä näytti istuvan itse isäntä, Juhola.
-Kas, ihan korkea-arvoisia vieraitahan nyt pukkaa. Istumaan, istumaan. Tulikos pojille pakit matkaan? Siellä on kattilassa hirvisoppaa. Kaffeet saadaan kohta, jahka pannu kuumenee.
Kivi, tuo ääliö, lässäytti takamuksensa tietysti heti penkkiin. Kuunteli silmä tapittaen, pää kallellaan kartanon patruunan selontekoa. 
-Ne tuli kattokaas käytettyä loppuun, vanhan ajan presidentit, niin päätettiin lopettaa se perinne. Tuumittiin, jotta soon sama, vaikka kirjoitetaan sotahistoria samoin tein uusiksi. Talvisota loppuukin just tänään. Eihän ne veli venäläisetkään tahallaan, vaan käskystä. 
Kuksa uhkasi läikähtää pahasti Juholan viittoessa sanojensa vakuudeksi oviaukolle, josta pujahtivat täsmälleen oikeaan saapumisensa ajoittavat moottoripyöräilijät. Yhä maastopuvuissa, mutta päässään ihmeelliset, huopaiset piippalakit. Oton piti nipistää silmät kiinni pariksi sekunniksi uskoakseen näkemänsä todeksi. Ei helvetti, oli niissä sirppi sekä vasara. 
-Trastuit tavarits!  heläytti ensimmäisenä Juholaa kättelemään kurkottava pitkätukka, rinnuksille saakka ulottuva parta väpättäen. 

Olihan siitä sotkusta selko otettava, Otto ajatteli alistuneesti seuratessaan kuinka nuhruiseen lumipukuun muiden "suomalaisten" lailla verhoutunut, aiemmin syksyllä yllätetty hanhenmetsästäjä kaateli rennolla ranteella tervetulojuomaa vihollisen peltimukeihin. Näytti sekin valitettavasti olevan ihan laillista tavaraa, kolmen tähden jaloviinaa. Markkeerasi kuulemma leikattua konjakkia, suhahti lähimpänä istuva äijänköriläs, iältään takuulla lähempänä jo hautaa kuin eläkkeelle pääsyn päivää. Samaa vauhtia äijä raportoi porukan perustaneen leirinsä edellisenä iltana: yö oli mennyt makoisasti vanhoja sissiaikoja muistellen puolijoukkueteltassa. Saunottukin oli kenttäsaunassa, pulahdettu päälle jokeen. Ihan siinä pakosta nuortui, mielen valtasi isänmaallinen aatos. 
Otto tunsi kuinka otsasuonia alkoi kiristää. 
-Jaahas, ja kukahan se sitten on tämän joukko-osaston komentava upseeri? Jos saisin puhutella. 
Piippalakit polottivat keskenään ties mitä kieltä, lumipukuisten porukka kääntyi katsomaan virnistelevää Juholaa.
-Älä meitä yhtään tuolleen syyttävästi katso. Me ollaan pelkkiä rivimiehiä. Minä oon korpraali, Pakkanen alikessu. Lahtimaan Erkkikin vaan kersantti, niinkun tuo Taavila, vaikka ne onkin kovempia jätkiä, Immolan rajajääkäreitä. Kaarlokin on, mutta soon tänään vihulainen. 
-Kyllä se meitin komentava upseeri juu taitaa olla luutnantti Mäkelä. Seisookin näemmä juur siinä sivullas,  
Taavilaksi kutsuttu vanha veteraani päätti pohdiskelun nokisen, suuren kuparipannun päästäessä kiehumisesta kertovan vihellyksen läpästään. Porukka nousi kuin napista painettuna tekemään asentoa, ja vetämään kättä lippaan. 
-Lepo vaan,  helähti jostain Oton olkapään takaa. Äkkiä oli yhtä aikaa kuuma sekä kylmä. Ei voinut olla totta!
Ja oli silti. Laavussa seisoi jotenkin äänettömästi paikalle itsensä taikoneena kotihoidon punatukkainen, pippurinen Pipsa. Se Kiven hyväperseiseksi huokailema. Tällä kertaa lumipuvussa sekä varsin sotilaallisessa ryhdissä. 

lauantai, 4. joulukuu 2021

HARMAATA + KYLMÄT TUULET OSA 11.

joulu%20097.jpg

Harmaimmissakin päivissä on sentään hieman valonkajoa. 
Elämässä onneksi menee kirkkaammin. Kiitos Itsenäisyyspäivän saa lojua kiireettä kotona useamman vuorokauden.

Seikkailut Terveydenhuollon Ihmemaassa jatkuvat. Perjantaina eli eilen kipitettiin läpi hyytävän viiman laboratorioon, ja toisaalle pään magneettikuviin. (Samassa taajamassahan näitä ei voinut hoitaa). Eikä ilman verenpaineen nousua, tietty.
Sillä ai että! Eikö vain Miehelle tulleessa kutsukirjeessä iloisesti vinkattu monen sentin nettilinkkiä: täältä voit lukea kuvausohjeet.
Minä menin ihan MITVIT PRKLE! vikatilaan oitis naputeltuani litannian - todetakseni tiedonsaannin tyssäävän pankkitunnuksien vaatimukseen. Siis miten esim. anoppini mihinkään nettiin mitään tutkimaan menee? Ikinä siellä ole surffaillut. 
Jos kerran tuherretaan paperikirje, samalla vaivalla siihen voisi pari riviä ohjetta nykäistä - tätä vauhtia päivystyksen ovellakin pitää varmaan kohta kirjautua nettipankkitunnuksilla tai kännykkäsovelluksella vähintään? Sehän karsisi kivasti jonottajista osan pois. Saman tien voitaisiin osa toimenpiteistä laittaa tee-se-itse-katso-video-netistä listalle. Ei tarvitsisi etäyhteyttäkään tohtoriin suotta. 

Koska nykyään suunnilleen jo puolet työpäivistäni kulutan digikelkasta pudonneiden ohjeistamiseen, ja nettiviidakossa heti sen laidalla eksyneisiin, protestoin suureen ääneen. Kehityksen vauhti jättää yhä useamman yhteiskunnan ulkopuolelle. Ikään katsomatta. Valitettavasti päättäjät eivät tätä tahdo uskoa, eivätkä älykännykästään riippuvaisetkaan. 
No, odottakaas... Vielä tulee sekin päivä, jolloin se kirottu kapineenne pimenee äkkiarvaamatta... 

Mutta Vaaranpohjallahan pimeni viimeeksi vain kirkkoherra Haukkalan peräkammariin. Miehellä on paljon visioita Juholan perinteisten Itsenäisyyspäiväjuhlien varalle, vaan sitä ennen koittaa kekrijuhjien jälkeinen aamu yllätyksineen. Talvihan tekee vasta tuloaan Ilvesvaaran rinteille - sillä kuten muistamme, siellä kaikki on aina paremmin kuin todellisuudessa.

KYLMÄT TUULET OSA 11.  AH AAMUN ANKEUTTA, KIRKKOHERRAN KANKEUTTA

Keittiön siistimiseen oli mennyt vielä vajaan tunnin verran juhlavieraiden lähdettyä. Tarjoilusta huolehtineet naiset olivat katsoneet epäluuloisesti alta kulmien miestä tämän vakuutellessa, että selviäisi kyllä tiskeistä. Siinähän ne kultareunakahvikupit huuhtaisisi kuivumaan astianpesukoneen pyöriessä. Uni ei kuitenkaan saapuisi aikoihin, ei tämmöisen päivän jälkeen. Työhommiakin tehtävänä, sähköposteja laiteltavana... Mitä kirkkoherraan taas tuli, hän huolehtisi aamusella uusia voimia yön verran keränneen sielunpaimenen saarnastuoliin kymmeneksi.
Katsellessaan pimeyteen katoavien auton perävalojen jättämään tyhjyyteen miestä jopa hieman nauratti, rinnassa kaihertavasta kaipuusta huolimatta. Kirkkoherra epäilemättä vetäisisi ilmeenkään värähtämättä seuraavan päivän saarnansa suoraan niin sanotusti hatusta, ja täydestä menisi. 

Mutta kaipuu... Jäämättä pohtimaan enempiä mies harppoi yläkertaan, kahmaisi laatikosta luonnoslehtiön sekä kaukalosta hiilenpätkän. Käsi alkoi kuin itsestään vedellä tyhjälle pinnalle hahmotelmaa kynttilänvalossa juhlapöydän päässä istuvasta naisesta. Muistaakseen Kaarinan piirteet hänen ei tarvinnut enää edes vilkaista kesäisiä valokuvia. Tänä vuonna Vaaranpohjan Meijerin hyvän joulun toivotusten myötä maailma kiirisivät hänenkin terveisensä. 

Jostain syystä kirkkoherra pysytteli aamusella paljon edellisiltaista hljaisempana. Hörpättyään käsi aavistuksen täristen mukillisen kahvia ja puoli lasia tuoremehua särkylääkkeen kera vieras käväisi pikaisesti suihkussa siistiytymässä. Sen jälkeen ajeltiin yhtä puhumattomissa tunnelmissa syysharmaiden maalaismaisemien läpi Vaaranpohjalle. 
-Käy nyt sentään urkuja kokeilemassa pitkästä aikaa, kun tänne saakka jouduit,  vaisu kyytiläinen ehdotti auton pysähtyessä kiviaidan laitamille. 
Hetken emmittyään mies lampsi edeltä hätäisesti harppovan kirkkoherran perässä. Yöpakkasen jäljiltä sora rapisi kengänpohjien alla, vanhoja hautakiviä peitti siellä täällä hentoinen kuura, samoin nurmikoita. Kohta olisi talvi. Näin korkealla ensilumi saattoi sataa jo koska tahansa. Raskaan pääoven rautakahva tuntui paljaaseen käteen polttavan kylmältä, saranat päästivät seinistä takaisin kaikuvan narahduksen. 

Vasta portaat ylös parvelle kiivettyään mies tajusi vilkaista ihmetellen rannekelloaan. Lähtö oli jäänyt vähän täpärälle, joten kohta ensimmäiset sanaa janoavat jo saapuisivat vakiopaikoilleen. Kanttoria sen sijaan ei näkynyt vielä missään, huolestuttavaa kyllä. Peltonenhan tunnettiin täsmällisyydestään, jopa vitsiksi saakka. Oli kyseessä häät tai hautajaiset, ensimmäisenä paikalla seistä pönötti yleensä juuri nimenomaan Peltosen roikkuvaan mustaan pukuun puettu pitkä, laiha hahmo kuin variksenpelätin peltoaukealla.
No, ehkä polkupyörästä puhkesi rengas tai moposta katkesi käynnistyspoljin, mies ajatteli hajamielisesti asetellen itsensä urkujakkaralle. Joutaisihan hän odotellessa verrytellä vähiä taitojaan omaksi ilokseen. Josko kokeilisi ihan suntion tauluun laittamaa ensimmäistä virttä, nuoteistahan tuon ehkä osaisi.

Alhaalla alkoivat ensimmäiset penkkirivit täyttyä. Kirkkoherrakin pyörähti sakastin ovella, loi nyökytteleviä tervehdyskatseita seurakuntalaisiinsa, ja selvästi mietteliäämpiä ylös kohti parvea. Mies tunsi kuinka pahat aavistukset työntyivät esiin. Nyt ei kaikki totisesti ollut kohdallaan.
Eikä ollutkaan. Täsmälleen kirkonkellojen kumean soinnin kanssa yhtä aikaa Peltonen rymisteli paikalle, mutta millaisena! Otsalla komeili valkea sidetaitos, joka korosti toista silmää ympäröivää mustaa varjoa. Päällystakki roikkui nuhruisen villapaidan päällä hartioilla. Mies ehti hädin tuskin avata suunsa kysymykseen, kun kanttori heilautti esiin kyynärpäästä sormenpäihin saakka ulottuvan kipsin.
-Mopon peijakas heitti päältään iltasella naapurista tullessa. Mikä lie risu ketjun väliin mennyt. Koko yön piti päivystyksessä jonottaa, väkisin karkasin, kun sentään sunnuntai, enkä ikinä ole töitäni tekemättä jättänyt. Anna mennä vaan, minä käännän sivua ja laulan. 

Jumalanpalveluksen päättyessä hiki valui jo pitkin selkää, eikä vain kostuttanut kainaloita. Jotenkin sinne päin ne virret olivat nuoteista apua anoen uruista irronneet, vaan Peltosen ääni onneksi oli lupauksen mukaisesti kaikunut yhtä kantavana kuin ennenkin. Kirkon tyhjennettyä kokoonnuttiin sakastin puolelle pohtimaan kinkkistä tilannetta. Kirkkoherra kiitteli pulasta pelastanutta miestä, ylisti suurta pomoaan korkeudessa siitä, kuinka sallimus olikaan johdattanut hänet iltasella uupumaan juuri Haukkalan peräkamariin. Päiviteltiin Peltosen petollisesti pettänyttä, vanhaa uskollista Tunturi mopoa, ja siirryttiin pohtimaan tulevia. 
-Kalenterissa on kolmet hautajaiset ja kahdet häät tässä kuussa. Adventtiakin pukkaa päälle kohta, ja joulusta nyt ei selvitä ykskätisellä soittajalla mitenkään. 
Mies puisti päätään päättäväisesti. Ei, hän ei moiseen urakkaan ryhtyisi. Ei mitenkään. Joku enemmän ammattilainen urkujen taakse piti löytää ja nopeasti.
-Nopeasti ja nopeaasti,  Peltonen mutisi kaivellen takin taskuista särkylääkepakkausta esiin. Taisivat haista vanhalle viinalle yhtä paljon molemmat, sekä kanttori, että kirkkoherra, mutta mikäpä hän oli ketään tuomitsemaan, mies mietti. Kirkkoherra raapi päätään, raplasi kännykkäänsä otsa kurtussa, ja katseli välillä jonnekin katon rajaan kuin apua sieltä ylempää anoen. Lopulta Peltosen ilme kirkastui.
-Theodor! Theodor Shimanssoo! Minä soitan Theodorille heti tänään! En ole ikinä miestä tavannut, mutta olemme netissä käyneet antoisia keskusteluja kirkkomusiikin nykytilasta ja eri kirkkojen urkujen ominaisuuksista. Satun tietämään, ettei Theodor ole tällä hetkellä kiinnitettynä minnekään. Asunto tietysti tarvitaan, ja kirkkoneuvoston päätös pitäisi...
Kirkkoherra viittasi kädellään Peltosta vaikenemaan. Tässä ei nyt ollut aikaa alkaa kutsumaan koolle mitään kirkkoneuvostoa eikä kyselemään lupia keneltäkään. Peltonen värväisi tämän oudon nimisen urkuvirtuoosinsa, ja seurakunta hommaisi siivoojan heti maanantaina tyhjillään olevaan pappilan päätykaksioon.

tiistai, 30. marraskuu 2021

PITKÄ PIMEYS - KYLMÄT TUULET OSA 10.

kantri%20010.jpg

Pitkän pimeän keskellä ei paljon silmää tekisi mieli avata. Tai ei ainakaan ulko-ovea.
Vaan pakko. Työ kutsuu. 
Talvea on hankala rakastaa. Ainakaan vielä joulukuussa, auringon piileskellessä näkymättömissä. Jos se keskellä päivää hetken helliikin, niin vain muita - minut on teljetty ikkunattomaan maailmaan niiden vähien tuntien ajaksi. 

Jouluvaloja ripustellaan yhä kiihtyvään tahtiin ikkunoihin, puihin sekä pensaisiin. Monet ovat varsin kauniita - toiset räikeydessään tyrmääviä. Kukin makunsa mukaan, mutta joku tolkku touhussa kannattaisi pitää mukana. 
Tänä vuonna marketeissa ryysiminen joka tapauksessa kannattaisi jättää vähemmälle, kiitos koronakäyrien suunnan.

Samaiset käyrät ovat synnyttäneet keskustelua koronapassin vaatimisesta työpaikoillakin. Vastustajien huuto kohoaa kovana.
Unohdetaan se seikka, että työnantajalla on velvollisuus huolehtia työntekijöidensä turvallisuudesta. Jos katsotaan rokottamattomien olevan uhka, vaihtoehdot jäävät vähiin. 

Vietettyäni teho-osastolla aikaa suosittelisin kyllä jokaista tekemään kaikkensa välttyäkseen joutumasta sinne. 

Pelko on monisyinen asia, kuin kaleidoskooppi. Elämäkin on yllättävyyttä täynnä, ja puskista voi toki pompata eteen mitä tahansa, koska tahansa. Muutakin kuin korona. Sehän on tässä marraskuun aikana nähty. Nyt, kun arki alkaa tasaantua, uskaltaa jo hengitellä kevyemmin. Kuinka vaikeista paikoista me vielä katsomme toisiamme kysyttiin jossain runossa muinoin. Jotenkin se palanen palautui mieleen teho-osastolla tajutonta Miestä katsellessa, epätietoisena tulevaisuudesta.
En osaa edes kuvitella miten katkeralta jostakin läheisensä vastaavassa tilanteessa menettäneestä tuntuu ajatella meitä, joille kävi paremmin. 
Kaikkein vähiten uskallan kuvitella millaisia ristiriitaisia tunteita kokevat he, jotka saivat teho-osastolta kotiin melkein vieraan ihmisen, toisten avun varaan lopuksi ikää jäävän. 

Vaaranpohjalla onneksi elellään vailla huolia, kekri- eli köyrijuhlat Haukkalan salissa ovat kestäneet näiden tosielämän käänteiden takia jo niin kauan, että lienee korkea aika palata sinne. Ei ehkä aivan täydessä terässä vielä kirjallisesti eikä juonellisesti mennä, mutta mennään kuitenkin. Meidät evakoiden lapset onneksi aivopestään jo heti pienestä saakka uskomaan, ettei muuta suuntaa kuin eteenpäin ole olemassakaan. Tyhjästä aloitetaan uudelleen niin monta kertaa kuin tarvis on. 

KYLMÄT TUULET OSA 10.  YÖN SYLIIN

Jossain muualla saliin olisi laskeutunut oitis kiusaantunut, silti vähän vahingoniloisen uteliaisuuden maustama hiljaisuus. Kaikkien katseet olisivat kohdistuneet pistävinä Kaarloon, ja toki myös jokunen paheksuvana tökerösti kysymyksensä töräyttäneeseen. Sivistynyttä näyttelevissä piireissä ei yksinkertaisesti udeltu keneltäkään panemisista. Korkeintaan loppuillasta, humalasta samein silmin kahdenkesken tai pienemmässä porukassa. Mies tunsi kuinka huonot muistot yrittivät tunkea esiin. Se sotku, jota pakoon hän tavallaan oli Vaaranpohjalle muuttanut.

Haukkalan salissa Huldan tokaisua tuskin noteerattiin. Kaarlonkin silmissä häivähti selvä huvittuneisuus ison miehen kumartuessa alemmas, katsomaan pyörätuolissa istuvaa Huldaa kasvoihin.
-Jaa, kait sen niinkin voi sanoa. Ja jos minä oikein muistan, niin etkös se ollut sinäkin nuorempana vallan vikkelä likka niitä aittas ovensaranoita aukomaan? Taisit pistellä reikiä monen pojan sydämeen rakkautes ruusunoksilla.
Huldalta pääsi ihastunut kiherrys. Tottahan toki, oikein Kaarlo muisti! Ai ai, niitä aikoja sentään...

Mies jätti toiset muistelemaan rauhassa menneiden vuosikymmenten asioita. Eteisessä, kesken matkaa keittiöön, oli pakko poiketa kuistille. Katsella ulos syystalven pimeyteen, lyhtyjen valossa piirtyvään puutarhaan. Rinnassa ailahti kipeä kaipaus. Kaarinan olisi pitänyt olla täällä tänään. Hän pystyi melkein kuvittelemaan naisen jokaisen ilmeen, helisevän naurun, kohti vieressä istuvaa vanhusta kuuntelemaan taipuneen pään asennonkin. Sen, kuinka he yhdessä seisoisivat kuistilla vilkuttamassa viimeisille bussiin nousijoille. 
Piti pyyhkäistä kirveleviä silmiä kämmensyrjällä, ennen kuin jatkoi matkaa.

Kahvipöytään katettiin kirjava kokoelma toinen toistaan ruusukuvioisempaa sekä kullatumpaa kuppia. Talon varastoista sellaista määrää ei yksinkertaisesti ollut löytynyt, mutta Eedlan kirpputorilta kyllä. Täytekakkuakin leikattiin ties kuinka vanhalla ja ties kenen perintölapiolla. Kastettiin vehnästä sekaan, huokailtiin tyytyväisinä. Kirkkoherran kasvot punoittivat jo muustakin kuin salin lämpötilasta. Kynttilöiden hitusen lepattavat liekit värjäsivät ohuet konjakkisiivut lasien pohjilla meripihkan täyteläiseksi. 
Ajattelematta sen enempiä mies istuutui pianon ääreen, alkoi soittaa Vihreitä niittyjä. 

Juhlien lopuksi jouduttiin bussiin onneksi kantamaan vain Hulda. Muut könysivät yhteen ääneen kiitellen omin jaloin, tosin pienen avustamisen turvin. Kirkkoherra kuorsasi tyytyväisenä salin peräkammarissa, vaan joutihan tuo siellä maata. Ehtisi hän sielunpaimenen laumalleen saarnaamaan viedä, jahka aamu koittaisi. 
-On se kyllä...  salin pöydästä viimeisiä astioita pois korjailevat naiset puistelivat päitään.  -Ihan on eri maata kuin meidän vanha rovasti. Haudassaan kääntyis, kun näkis. 
-Taitaisi kääntyä tämänkin talon edellinen isäntä,  
mies naurahti siirtäen keskustelun kätevästi toiseen aiheeseen. Haukkalan historiasta löytyi kuulemma kaikenlaista, osa pikkuisen valonarkaa jopa. Kieltolain aikaan moni markka kilahteli kirstuihin vähän pimeämmistä puuhista, eikä sota-aika säästänyt maalaispitäjiäkään menetyksiltä. Niiltä ajoilta pohjasivat sekä Haukkalan talon rakentaminen, että lopulta tyhjilleen jääminen suvun viimeisen edustajan kuoltua. 
Jotenkin kaikki tarinat tuntuivat jossain kohtaa kiertyvän Juholan kartanoon, vähintään sivuavan sitä. Aina Kaarlon asuttamasta Lepistön torpasta Jänönkäpäläjärven rantojen muihin mökkeihin. 
Juhlavieraiden puheissa oli moneen kertaan vilahdellut Lahtimaan Voitto, murheellisesti nuoren morsiamensa menettänyt mies. Kuka oli nuorena tehnyt Voiton kanssa tukkisavottaa, kuka kaivanut ojaa. Hulda oli huokaillen muistellut häitä, joissa se oli sitten tapahtunut: Voiton kaunis Eedla karannut vieraan miehen matkaan. 
-Kyllä minä sen heti näin. Silleen kun ne toisiaan katsoivat, pyörivät valssia lavan nurkasta nurkkaan sokeina kuin Kantolan pässi kiimassaan. Arvasin ettei hyvä seuraa. Kaikille sanoin, ettei se Eedla missään järven pohjassa ole: toisen miehen matkassa se menee. Ja menikin. Voitto sitä suri lopun ikää, tyttö sentään kasvatettiin kartanon vanhan isännän toimesta. Vaan kaitpa se levoton veri lie silläkin raasulla, missä lie nykyään. 

Mies olisi osannut vastata pohdintaan, Kaarlo vielä paremmin. Silti he olivat molemmat pysytelleet vaiti. 
Mies siksi, ettei asia oikeastaan kuulunut hänelle. Kaarlo kai hienotunteisuuttaan, tai ehkä siksi, että heistä molemmista tuntui yhtä mahdottomalta ajatella tuntemaansa Eedlaa samaksi nuoreksi tytöksi, josta Haukkalan salissa puhuttiin. 
Heidän Eedlansa oli iätön ja ajaton, jostain täysin toisesta maailmasta.

torstai, 25. marraskuu 2021

SE MUSTEMPI MARRASKUU

20211104_190117.jpg

Ihmisiä voidaan onneksi korjata, toisin kuin sirpaleiksi menneitä astioita. 
Toisaalta toipuminen vie aina aikaa, pikaliimalla homman hoitaisi hetkessä. 

Marraskuu tuntuu tänä vuonna jopa normaalia mustemmalta, raskaammalta. Jokaisen onnekkaan, uuden päivän mukana kulkee varjona pieni pelko. Jospa yhä käy jotain, entä jos tapahtuu käänne huonompaan, entä jos... Pahentunut koronatilanne tuskin kenenkään ajatuksia keventää, saati kirkastaa. Meille tartunta tietäisi nyt suorastaan katastrofia. 
Töihin on silti mentävä. Olemme kyllä olleet onnekkaita sikälikin, että jokaisena päivänä Miestä ei ole tarvinnut jättää yksin. 

Tulevien kontrollien suhteen on saanut vääntää verenpaineet tapissa. Keskussairaalassa hyvin osuutensa hoitaneet ovat huolehtineet jatkoista kotipaikkakunnalle erinomaisesti. Sen sijaan kotiutusosaston puuhissa vallitsee sama kaaos kuin paikan päällä taannoin. Lähete oli kyllä tehty, mutta kukaan ei ollut vaivautunut toimittamaan sitä eteenpäin. 
Toisaalta eipä sieltä ohjeistettu muutenkaan edes mihin ottaa ongelmatilanteissa yhteyttä. Nyt odotellaan mielenkiinnolla muistaako kukaan lähetellä kutsukirjeitä vastaanotoille.

Vielä joitakin vuosia takaperin yli 90-vuotias, monisairas syöpähoidoista kieltäytyjä passitettiin oitis keskustelemaan psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Nykykäytännöistä en tiedä, ainakaan kuolemaa kurkistaneelle ei tarjota minkäänlaista henkistä tukea. Ei sairaalassa, eikä sairaalan jälkeen. Entä jos jäätkin yksin ahdistavien ajatustesi kanssa? Senkä takia niitä pillereitä pöhnään asti niin innolla tyrkytetään: vaimentamaan kaikki aivotoiminta? 
Ikä tuo sikäli kestokykyä, että toisen satunnaiset jupinat osaa päästää toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Kuulee vain olennaiset. 


Koomisiakin käänteitä toki tulee eteen. Kuten vaikkapa HUS Teho-osaston tekstiviesti Miehelle tänään. Siinä pyydettiin kertomaan kokemuksia hoitojaksosta toiminnan kehittämiseksi. Mutta mutta... Kuten Mies totesi: ei pysty, ei kykene, kun ei koko visiitistä mitään muista (anestesiakoomassa pidetyt harvemmin tarkkailevat ympäristöään, ja herättelyn onnistuttua tulikin jo siirto omaan keskussairaalaan puolipöhnässä). 

Toisekseen kodissamme on tapahtunut Suuri Muutos. Televisio on kaivettu esiin, jopa käynnistetty yli 2 vuoden tauon jälkeen. Eduskunnan kyselytuntia ei nauramatta katsele. Siinä salissa vähemmän maalaisjärki tuntuu vallitsevan. 

Kriisitilanteet haastavat aina myös parisuhdetta. Sitä tuntee halua ristiä käsivarret suunnilleen kainaloihin saakka saadessaan kahlata näitä aikoja läpi Miehen kanssa. Ihmisen, jonka kanssa voidaan tarpoa suossa rinnakkain, toinen toistamme tukien. 
Alan entistä paremmin ymmärtää miksi ohjeistus ulkomaankomennukselle kuului "pidätte huolta toisistanne, itsestänne ja rintamalinjan suorana". Jos uuvutat itsesi, kuka sinut pelastaa? Sitä kannattaa välillä pysähtyä pohtimaan. 

Katsellessa sohvalla pötköttelevää Miestä arki vaikuttaa uskomattoman tavalliselta. Välillä miettii näkikö vain pahaa unta.
Sitten tulee iltasuihkuun menon aika ja vaatteiden riisumisen myötä todellisuus. Laihtunut, mustelmainen keho elvytyksestä rintakehälle jääneine palovammoineen. 
Niistä kyllä on pelkästään kiitollinen. Sain sattumalta jopa tilaisuuden lähettää kiitokset ambulanssipojille - jotka hekin joutuivat tilanteeseen kesken siirtoajon, mutta suorittivat tehtävänsä kuin kunnon sankarit konsanaan. 

Miettii tässä toki sitäkin kuinka pitäisi taas kerrata hätäensiapu. Kokeilla muistaako deffan käyttöä, onko edelleen täydellisen surkea nieluputken survomisessa ja niin edelleen...

Vaaranpohjalle tekisi hyvää mennä, vaan tänään ei jaksa. Sairasloman aikana kertyneet rästityöt on pitänyt hoitaa normihommien ohessa, eikä keskittymiskyky taida olla muutenkaan huipussaan.