Milloin ihminen on jo liian vanha, väsähtänyt, turvallisuushakuinen tai vain liian jämähtänyt myllertääkseen elämänsä? Juu tiedän, ikä on vain numeroita, mutta elämänkokemus ei.

Tai toisaalta, siis juuri sopivan ikäinen ymmärtääkseen ettei kyse välttämättä ole mistään järkevästä vaan sukelluksesta altaan matalampaan päähän. Vatsa edellä ja suu auki. Noloa, varsinkin jos joku näkee.

Ihan normaali, järkeväkin, voi yhtenä , ihan tavallisena päivänä havahtua outoon tunteeseen. Tuntea lämpimästi, mutta analysoida viileästi että on kai tullut luettua ja katsoa liikaa hömppää. Puhumattakaan helteestä, ajoittain puuduttavista rutiineista ja vasta kaukana häämöttävästä lomasta.

Sitä huvittuu, sillä lailla puolilempeän säälivästi. Onhan  jo oppinut, jollei muuta niin armollisuutta. Itselleenkin. Mielikuvitus, no sitähän riittää.

Kunnes ottaa kännykän käteensä ja selaa viestit. Istahtaa hetkeksi ja lukee uudelleen.

Vuosikausia on tavattu silloin tällöin, puhuttu aina suoraan ja kiertelemättä. Kipeistäkin asioista. Eroista, kuolemasta, jaksamisesta ja jonnin joutavista. Harrastettu yhdessä ja isommalla porukalla.

Hyvä kaveri, mutta parempi vielä jonkun muun.

Ja taas vaiheessa kun elämä koettelee. Tavalla jonka ymmärrän täysin. Sitähän se vain on, tunnetta että kerrankin joku ymmärtää minua täysin. Puolesta sanasta, ja sanoittakin. Joku jolle jo huokaus kertoo tarpeeksi, ja silti uskaltaa nauraa itkusta huolimatta.

Oikeastaan aika vähän, siinä mittakaavassa josta arkena puhutaan. Jostain syystä silti liikaa painaa sitä roskiskuvakettakaan.

Yksi ystäväni sanoisi että voi perse, toinen nauraisi, ja luottotytär vain totesi ettei mikään ikä suojaa hölmöilyltä. Noin yleispätevästi vaan.

Jaa mitäkö meinaan? Ottaa kaikki tarjotut vastaan. Siis ylityövuorot, tietty. Minähän en satuihin usko.

-Vierailevan Viisaan Naisen teksti