Työpaikalla vaihtuu väki. Kaksi lähtee, yksi tulee. Ei helppo yhtälö, tasapaino horjuu pakostakin aina tuossa tilanteessa.
Tällä kertaa lähtijät ovat mieluisia kaikille muille, myös itse työmaalla viihtyneet. Elämällä vain on tapana tehdä omat koukeronsa, ja viedä mennessään taas eteenpäin.
Välillä on aina tavoittanut jonkun katsomasta poispäin, silmäkulmista kosteutta hipaisten.

Helpompaa olisi, jos lähtijät olisivat epämieluisia. Sitten vain huokaistaisiin syvään helpotuksesta.
-Vaikka nimenomaan niin ei kuuluisi tehdä. Mitä inhottavampi ihminen, mitä hankalampia tilanteita ennen lähtöä, niin sitä suuremmalla syyllä soisi esimiesten ottavan asian puheeksi jääneiden kanssa.
On nimittäin paljon sellaisia työpaikkoja, joista savustetaan ulos kaikki ”jengiin” sopimattomat. Sellaisia, joissa kuvitellaan, ettei tartte tulla toimeen kuin Kivojen ja Mukavien kanssa – muita saa kohdella niin vittumaisesta, että älyävät ennen pitkää hakeutua muualle.
Ja kierre jatkuu, koska sitä ei katkaista. Ei vielä silloinkaan, kun jo älytään ihmetellä miksei meille hae kukaan?

On toisenlaisia lähtökahvittelujakin. Toisella tavalla lopullisia.
Niitä kutsutaan hautajaisiksi.
Hautajaisilla tiedät takuuvarmasti kuinka seuraavaa kohtaamista ei enää tule. Ei koskaan.

Vanhan, sairaan ihmisen kuolema on helpompaa hyväksyä kuin nuoren tai äkillisesti lähtevän. Siihen on ollut aikaa valmistautua.
Niin vähän kuin siitä lohtua onkin.

Viisaalle Naiselle on muinoin sanottu, että jälkeen jääneiden suru on itsekkyyttä.
On niin turhaa itkeä sitä mitä ei enää ole eikä tule, kun tärkeämpää olisi iloita kaikesta siitä mitä yhdessä saatiin.
Joka tapauksessa yhteisten hetkien muistoista voi saada lohtua. Se on varmaa.