20190103_110211.jpg

Sairaanhoitajat saavat julkisuudessa paljon myötätuntoa, ja työtä arvostetaan. Palkkaneuvotteluiden aikana näyttäisi aina olevan hieman nihkeämpää: rahaa ei ole.
Hoitajamitoitukset ovat hyvä asia, mutta veronkorotukset eivät.
Satoja miljoonia maksavat tietojärjestelmämuutokset, kuten nyt tulossa Etelä-Suomeen oleva Apotti, vain vilahtavat otsikoissa. Kukaan ei kyseenalaista sijoituksen järjellisyyttä, tai jos kyseenalaistaakin, vaiennetaan nopeasti. Koko systeemiä sudeksi ja raakileeksi haukkuvan lääkärin mielipide toki julkaistiin, mutta siihen eivät toimittajatkaan sen enempiä puuttuneet. Tietokone on nykyajan Pyhä Lehmä. Ihan sama, onko mummolle varaa tarjota vuorokaudessa ainoastaan yksi vaippa, kunhan tilastot ja raportointi kehittyvät.

Kaikkein vähiten sairaanhoitajien ja muun terveydenhoitohenkilöstön kohdalla puhutaan siitä, mistä työn raskaus muodostuu. Vuorotyö tunnustetaan, omaisia ei ole vara arvostella. Saati potilaita kutsua hankaliksi.
Hoitovirhesyytteitä kyllä sopii tehtailla. Syyttäkin. Riittää, jos kokee saaneensa jotenkin tylyä kohtelua. Ja huom., nimenomaan riittää jos näin kokee, oli todellisuus sivusta katsojan mielestä mitä tahansa.

Potilaat eivät enää ole potilaita, vaan Asiakkaita. Hoidostaan hyvinkin tietoisia, kiitos googlen selaamisen. Siinä ei paljon paina lääkärin vuosikymmenten kokemus, saati koulutus.
Alkoholisteja sekä ties minkä aineiden käyttäjiä putkahtelee hoitoputkeen yhä enemmän ja enemmän. Ihmisiä siinä, missä muutkin. Vaan entä kun päässä sekoittaa ties mitkä aineet, ja harhat saavat hyppelemään pitkin seiniä?
Hoitaja hymyilee ja on ystävällinen. Ei pala loppuun, ei uuvu, ei väsy, ei varsinkaan vittuunnu.

Kaikkein raskaimpia ovat Viisaan Naisen kuuleman ja näkemän mukaan kuitenkin Hirviöomaiset. He, jotka vaativat vaikka kurkku suorana huutaen kaikkea mahdollista, ja jopa mahdotonta. Nyt just eikä vasta kohta! Ja minä tiedän kyllä, kukaan muu ei mitään.
Jälkeenpäin sitten kyllä voidaan syytellä hoitanutta tahoa omistakin jääräpäisistä ratkaisuista.

Priorisoinnista puhutaan paljon. Pitäisi puhua vielä enemmän. Onko tosiaan järkeä raahata tutkimuksesta toiseen, saati pahimmillaan leikattavaksi esimerkiksi yli 90-vuotiasta Alzheimer-potilasta pelkästään siksi, että omaiset näin vaativat? Kyllä meidän mummon pitää saada hoitoa!
Ajatellaanko siinä tosiaankin sitä mummoa, vaiko vain mennään piiloon omia, kuoleman ajattelemisen aiheuttavia pelkoja? Pelätään syyllisyyden tunteita, jotka saattavat iskeä jälkeenpäin.

Joka tapauksessa kun seuraavan kerran kohtaatte jonkinlaisen hoitoalan ammattilaisen ajatelkaa pikkuisen. Valittaa kannattaa, mikäli kokee sen aiheelliseksi, mutta epävarmuutensa voi tuoda esiin ihan kohteliaastikin. Ambulanssi tulee takuuvarmasti heti kun ehtii, hätäkeskushan sen kiireellisyyden päättää. Päivystyksen henkilökunta taistelee äärirajoilla riittämättömien resurssien kanssa. Osaston hoitajat on kahlehdittu Pyhän Byrokratian vaatimuksiin.
Kaikkialla säästetään ja kiristetään työtahtia.

Ennen kaikkea miettikääpä ennen suun avaamista miltä itsestänne tuntuisi, jos roolit vaihdettaisiin - miten itse haluaisitte itseänne kohdeltavan työpaikallanne, ja vieläpä paskapalkalla.