kKuvan mahdollinen sisältö: tuli ja ulkoilma

Laavulle sattui toinenkin kulkija. Toivoteltiin Itsenäisyyspäivät, alettiin kynsitulia puuhastella. Se vuoli syttytikut, minä revin koivuhalosta tuohet. Aikoi jäädä yöksi.

Hämärtyi hiljalleen. Pysähdyttiin hetkeen. Puhuttiin metsästä, satavuotiaasta ympärillä. Kirjanpainajan tuhoista alempana, Luston museon ja luonnon tärkeydestä. Maailman turhasta kiireestä. Työn henkisestä raskaudesta. Hondista ja japanilaisista, 70-luvun unelmista. Kerroin kuinka niillä seuduin sähköyhtiön miehillä muinoin moottoripyörät: Lustollahan tuon näkee miten Harrikoissa suksi, sivuvaunu sekä perässä reki. Isä minulle niistä yhden neuvon antoi: talvella älä tallukoita käytä – niistä läpi tuuli Douglasin kyydissä metsätyönjohtajaksi opiskellessa.
Tuli reumakuumekin, jäivät ne opinnot. Rakkaus metsään pysyi kuolemaan saakka.

Pimeys nieli puun kerrallaan kun lähdin. Suon reunassa joutsenen huuto ainoa ääni.
Toisen ihmisen voi tuntea kohdanneensa, vaikka jo selkänsä kääntäessä kasvot unohtaisi.

Iltateen aikaan tulivat linjoille, kaksi miestä. Toinen jostain pohjoisesta, puhelimen täydeltä omaa erinomaisuuttaan. Luetteli kuin työhakemukseen bisneksiä sekä luottamustoimia, tiesi jo näkemättä millainen olisin. Ei paljon kuuntelemaan jäänyt, sanoin mitä tahansa.
Toinen, elämän mittaan jo monesti samoihin risteyksiin ennenkin osunut, vain kaksi lausetta kirjoitti.
Mitä kuuluu? Onko kaikki hyvin?
Sen minä otin.