Kuvan mahdollinen sisältö: taivas, pilvi, puu, kasvi, ulkoilma, luonto ja vesi

Kaamosväsymys vie energiat suorittaa mitään, joten tällä kertaa tarina eräästä Itsenäisyyspäivän aatosta. 
Joko totta tai tarua, tai jotain siltä väliltä.

Oikeastaan piti pysähtyä vain pankkiautomaatille. Pistää tekstiviestiä tienpäältä perään, että sori, ajoinkin ohi etuajassa, jätetään toiseen kertaan kahvilla käynti. Vaan niin oli sekin, edellä aikataulustaan. Ääni täynnä iloa soitti, kertoi tunnistaneensa jo takin selkämyksestä. Että jos hetken malttaisin alaovella odottaa, käväisisi enää pikaisesti kaupassa.

Kävelin kadulta pihan puolelle. Keli oli jotain räntäsateen ja pikkupakkasen puolivälistä. Sellainen, ettei varsinaisesti voinut edes palelemiseen vedota. Poltin tupakan. Satoi hiljalleen lunta, puolen kämmenen kokoisia hiutaleita tuulettomalta puolen päivän taivaalta. Katsoin kelloa, kaivoin askia esiin uudestaan, kun se äkkiä olikin siinä. Kaarsi muovikassia roikottaen esiin kulman takaa kasvot arassa hymyssä. Vilkaisi ympärilleen kerran, sitten toisen. Ei, ei autoa mihinkään kadunvarteen saa jättää, aja tänne vaan.

Tottelin. Tiesin, ettei se periksi antaisi kuitenkaan.

Vielä hississä sanoin silti, että turhaan huolehdit. Pysäköintimittarit rikki, lappuliisakaan tuskin sakottamassa, ja kahvillehan meidän vaan mennä piti. Kuka täälläkään sentään keskellä päivää ikkunoita, tai mitään muutakaan rikkomaan, edes Itsenäisyyspäivän kunniaksi. Se hymähti, aukaisi oven, ja katosi laittamaan keitintä päälle. Oli ostanut pullaakin puolikkaan pitkon. Ja pipareita, niitä jouluisen ruskeita, siirappisia.

Illalla mentiin pubiin. Ottamaan muutama, sen ehdotuksesta. Kai se jo tiesi, etten minäkään tahtonut enää matkaa jatkaa. En koskaan missään muualla itseäni yhtä levolliseksi sekä ehjäksi tuntenut, vaikka en koskaan jäämään kyennytkään. Vain toisinaan tulemaan, silloinkin joka kerran saman ikävän jälkeeni jättämään.

Tupakkapuolella oli täyttä. Toisessa päässä pari pöydällistä pikkujouluriemuisia naisia, toisessa ympyrän täydeltä epäluuloisesti mulkoilevia puolituttuja kuskeja emäntineen. Jäätiin yhteisestä sopimuksesta puoliväliin. Siihen, missä ennestään istui vain lasiinsa tuijotteleva vanhempi mies. Ei valitettavasti lainkaan niin hiljainen kuin toivottiin. Viidessä minuutissa se oli kertonut olevansa kaupungin viimeinen kommunisti. Päättänyt eläkkeelle jääntinsä kunniaksi tarjota ensimmäisille seuraan liittyjille vaikka koko illan – ja samassa jo tiskillä tilaamassakin meille, uusille ystävilleen.

-Teistä ei varmaan kumpikaan koskaan Neuvostoliitossa käynyt,  totesi ylevästi. Varpunen vilkaisi minua, suu totisena vasten puolilleen juotua kaljalasia, reunan yläpuolella silmät naurua täynnä. Minä maistoin baaritytön tuomaa uutta juomaa, potkaisin Amareton pehmeys kielellä Varpusta varoittavasti nilkkaan. Silmäkulmiin kohosi jo selvät naurunrypyt, kun se pöydän alla salaa sormillaan kämmentäni etsi.

-Ollaan me siellä joskus poikettu,  kumpikin, tunnusti lopultaViimeinen kommunisti innostui pistämään lauluksi soljuvalla venäjällä, kyselemään kuinka hyvin kieltä ymmärrettiin. Njet harasoo, todettiin yhteen ääneen: vain vähän välttämättömiä muinoin osattiin, nekin pahasti unohduksissa, ja ei, ei enää yhtään lasillista kiitos, oltiin tässä jo oikeastaan puoliksi kotiin lähdössä.

Viimeinen kommunisti taipui pakon edessä. Ennen kuin erottaisiin, kysyisi meiltä kuitenkin vielä yhden kysymyksen: tiesimmekö, mikä oli maailman kaunein lause?

Ei, se ei ollut suinkaan se, jota kaikesta päätellen ajattelimme, vaan seuraava. Ja sitten tulikin taas todella kaunista venäjää rivi. Onneksi Viimeinen kommunisti varmennuksen vuoksi suomensi: minä ajattelen sinun sydämesi on kaunis.

Ei, minä en osaa lausua sitä vieraalla kielellä vieläkään. En valitettavasti enää edes miten menee, puolet korkeintaan.

Nyt on taas Itsenäisyyspäivä tuloillaan. Tuijotan jäähallin julkisivun puolikasta tuulilasin läpi, Radio Sputnikissa laulaa alakuloinen naisen ääni kak holotna, kak holotna… Siitäkin tarinasta korkeintaan puolet ymmärrän.

Vaihdan istuma-asentoa, että seinä edessä näkyy paremmin kokonaan. Olen aina ollut huono tyytymään pelkkiin puolikkaisiin.