P1070920.jpg

Joskus havahtuu tuntemaan itsensä etuoikeutetuksi. Enemmän saaneeksi. Niin suuresti, että pikkuisen kouristaa palleasta. Jokin syyllisyyden, nolouden, epäuskon ja ties minkä sekainen tunteiden ryöppy. Epäilee, onko todella ansainnut sen kaiken, mitä tajuaa itselleen olevan.

Sunnuntai-iltana Marstion muistokonsertissa se iski. Taas kerran. Ihmismassan keskellä olo on aina hitusen hankala, epämukavakin. Irrallinen. Vaikka kuinka on mielellään lähtenyt.

Konserttiin saapuneiden keski-ikä ei ollut kovin matala. Ei tarvinnut kokea väärässä paikassa olevansa. Päinvastoin. Mutta, mutta... Jotenkin silmä poimi pariskuntien seasta enemmän naiskaksikoita, tai suurempia ryhmiä. Samaa sukupuolta olevia siis kuitenkin. Viidenkympin molemmin puolin. Huolella pukeutuneita, kauniisti itseään kohdelleita. Kammattuja sekä meikattuja. Toisissa eletty elämä näkyi enemmän, toisissa vähemmän. Koko kirjo, tiedättehän.

Viisas Nainen oli päässyt niin helpolla. Istahtanut autoon, antanut Miehen hoitaa ajamisen, narikan, sen kaiken mitä nyt tarvittiin ennenkuin takapuolen painoi Pato Areenan salin penkkiin. Konsertin keskellä saattoi vaihtaa pieniä katseita, kertoa omalla ilmeellään mitä ajatteli, lukea sen toisen kasvoja samaan tapaan. Tiesi kuinka kotimatkalla voitaisiin ruotia läpi joka ikinen esiintyjä, esitetyt kappaleet.
Jakaa kokemus viimeiseen muruseen saakka.
Avata taas kotiovi yhdessä, syödä yöpalaa. Suorittaa iltatoimet ja käydä yhdessä nukkumaan.
Herätä aamulla yhdessä.
Saisi tuntea olevansa etuoikeutettu ja nöyrästi kiitollinen voidessaan tehdä niin. Ja juuri sen ihmisen kanssa siinä.

Parisängyn toinen, tyhjä puoli on jotain äärimmäisen surullista.
Ei niin, etteikö elämä voisi olla yksin nukkuenkin hyvää ja täyteläistä sekä onnellista.
Ajatuksiin juoksi kuitenkin jatkuvasti jostain mieleen jäänyt säe siitä, kuinka toisen ihmisen iho on peitteistä lämpimin.

Kuva: Doria Grand Hotel, Milano