pertunmarkkinat17%20073.jpg

Ihmisestä jää kuollessaan jälkeen aina jotain. Toisista enemmän, toisista vähemmän. On muistoja, on muistomerkkejä, on suuriakin saavutuksia.
Ja sitten on ääni.

Tänään Viisas Nainen on rantautunut Kymenlaaksoon. Illalla on Harri Marstion muistokonsertti. Tuotto syöpäjärjestölle.

Näissä tunnelmissa jäi pakostakin pohtimaan käsitettä tuntemisesta. Kuinka me emme koskaan voi sanoa todella tuntevamme toista ihmistä. Edes 58 vuotta sitkeästi aviossa ollut pariskunta ei voi jokaista ajatusta tietää toisiltaan. Hyvä niin. Yhdessä kuljetut kilometrit ja eletyt hetket piirtyvät muistiin erilaisina kummallakin.

Näin ollen on kyseenalaista voiko Viisas Nainen sanoa tunteneensa Harria, vaikka vuosikymmenten mittaan tavattiin moneen kertaan. Sekä keikoilla, että keikkojen ulkopuolella. Pariin otteeseen kotikulmat olivat samat. Silloin esimerkiksi kun Kallio oli vielä Kallio ja kaikki pyörivät samoilla nurkilla. Ei eritelty ns kuuluisuuksia eikä tavallista kansaa, mahduttiin hyvin samoihin ruokakaupan kassajonoihin ja baaritiskien kulmille.

Viime vuosina kansalaisopistot ovat alkaneet mainostaa elämänkerran kirjoittamisen kursseja. Nykyään jokaisesta voi tulla kirjailija omakustanteiden kautta. Saat kuinka pienen painoksen tahansa. Lapsille tai lapsenlapsille jää valmis, ehjä tarina.
Paitsi ettei yksikään elämänkerta kerro ihan jokaista muistoa. Kukaan ei osaa eikä tahdo maalailla sanoiksi jokaista hetkeään. Rehellisyys on raaka laji - ja kannattaako se edes?
Tekstissään voi jättää jälkipolville juuri sellaisen kuvan kuin parhaaksi näkee.
Sitä paitsi vaikka itse et "muistaisi", joku muu muistaa kyllä puolestasi.

Lähteneetkään eivät unohdu niin kauan, kuin me muistamme heidät.
Niin kauan kuin meillä on tarinoita, joita heistä kertoa.