Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.

Ai miksi en pidä talvesta? Karuja kokemuksia aiheesta. Otetaanpa Talviklassikko - Survival game suomalaisittain. Vaikka nyt uudessa elämässä lumityöt olikin tehty ulko-ovelle saakka valmiiksi, ja vastoin uhoa sieltä korvesta sitten kuitenkin lähdettiin...

Naisissa ja autoissa on ainakin yksi yhteinen piirre: vähän vanhempi kestää nöyremmin huonoa huoltoa ja kovaa ajoa, vaikka tuoreita, uusia vuosimalleja onkin kieltämättä mukava koeajaa.
Tämä asiasta uskomattoman määrän omakohtaista kokemusta hankkineen rekkakuskin toteamus tuli väkisin mieleen aikaisin keskiviikkoaamuna, kun käynnistelin vaivatta omaa autoa yli 20 asteen pakkasessa, ja painajaismaisessa viimassa.

Pääsin ajelemaan kotia kohti jo auringonpaisteessa, mukavan kuivalla tiellä. Seuraava lähtö tiedossa vasta liki vuorokauden päästä. Tyytyväisenä suunnittelin miten pistän kahvit tippumaan, uunit lämpiämään, ja luen Hesarin kaikessa rauhassa. Sitten ei kun hakemaan poika jäähallilta harjoituksista, kokkailemaan yhdessä gourmetmenuu, illalla saunaan, kenties jopa tölkki kaljaa. Hitot pakkasesta, eihän tätä arktisuutta voi kuitenkaan kestää enää kuin korkeintaan pari kuukautta!

Keittiön hanasta lirisi täsmälleen kupillinen. Epäuskoisena nitkutin joka raanaa, sama juttu. Ei helvetti, miten tässä nyt näin kävi? On kunnan vesijohtoverkon hyvät paineet, sähköpiuhat sekä talossa sisääntulon kohdilla, että ulkorakennuksen pumppuhuoneessa. Piti ihan vähäksi aikaa pysähtyä vetämään henkeä. Taisin polttaa 2 tupakkaakin peräkkäin hellan luukulla. Janooni korkkasin vierasvarana kuljeskelleen siiderin.

Vaan pakko oli lopulta kiskoa haalarit niskaan, ja lähteä takaisin ulos tekemään tulia ulkosaunalle. Pojalle sain sentään hommattua siinä sivussa kyydin hallilta kotiin. Pyysin tuomaan pari litraa juomavettä, että edes hampaat saataisiin pestyä. Gourmetmenuu vaihtui nakkimunakkaaseen kertakäyttölautaselta.

Pumppu inahti kerran. Jäässä sekin paska. Ei kun raivaamaan rojuja kaivonkannelta, se sentään saunan eteisessä, sisällä. Tuli rätisi kiukaan alla, minä koukin vettä ämpäriin ja kirosin. Kolmannella koukkauksella lastissa kellui hiirenraato. Tuli mieleen jättää kesken koko homma, antaa olla. Sitten nousi sisu. Ja saatana, kahta päivää en samoissa kalsareissa kulje, enkä paskaisena nukkumaan mene! Kylmästi pistin merkille, että raato näytti liki tuoreelta, karvatkin tallessa. Viskasin lastin ulos, tarkistin taskulampulla ettei enempiä yllätyksiä ollut tulossa, ja jatkoin padan täyttämistä.

Saunan lämmetessä kannoin vessavedet taloon. Näillä ilmoilla ja tässä iässä en ala enää pihalla ähisemässä pyllistellä, se on varma. Kyllä minä ymmärrän, miksi näissä oloissa ei kaupungissa koko ikänsä viettänyt viihdy. Pojan ollessa pieni putket olivat jäässä parhaimmillaan 6 viikkoa peräkkäin, mutta silloin lämmitti rakkaus. Voitti kaikki pakkaset. Kaipaanhan minäkin joskus Helsingin aikojen helppoutta näin talvisin. Kerrostalossa tarkeni, kapakka joka kulmalla, ikkunan alla liki ympäri vuorokauden kolisemassa ratikka ja bussit valmiina viemään joka suuntaan. –Ja takapihalla narkkarit ruiskuineen, kulmalla lauma viinakaupan aukeamista odottavia pultsareita.

Ei, ei ikinä enää takaisin sinne. Maksoi mitä maksoi, korvessani kestän.

Keskiyön paikkeilla, rapulla saunan jälkeen tähtitaivaan alla jäähdytellessäni, putket taas sulana, mieli tasaantui kummasti. Ajattelin, että juuri tämän saman takiahan se pääkaupunkiseutu tyhjenee joka siunattu perjantai. Ja niiden onnettomien on ajettava satoja kilometriä päästäkseenauttimaan kesämökkielämästä pariksi päiväksi – minä saan elää arkeni siinä. Sihautin kaljatölkin auki. Elämä maistui makealta.