P1080332.jpg

Ihminen on perusolemukseltaan melko laiskuuteen taipuvainen olento. Ns luterilainen työmoraali on kuitenkin iskostettu syvään selkäytimeen saakka, joten jotain pitäisi aina tehdä. Kuluuhan aikakin toki mukavammin niin. Selkeä ristiriita siis.

Mies lähti alkuviikosta ulkomaan komennukselle, Ilman sen suurempaa draamaa, kummankaan taholta. Mikäs hätä minulla täällä, kotonani, lohdutteli Viisas Nainen lähtijää.

Kaikenlaista tekemistä toki olisikin, näin vapaapäivän ratoksi. Vaan kas, kun se itsensä vauhtiin ja puuhaan potkiminen on niin ihmeen vaikeaa! Kummasti on tottunut, että jonkun muun kanssa pohtii päivän ohjelmaa. Lähdetään ja puuhataan yhdessä. Toinen sanoo koska mennään. Eikä se sohvalla laiskana makaaminenkaan niin suurelta synniltä kahdestaan tunnu, tietty.

Muuttosiivous on yhä kesken, siitä entisestä elämästä tähän uuteen. Eilinen menikin taas siinä kätevästi. Omakotitaloon kun linnoittautui 30 vuotta, ja varusti lopun iän erakkoelämää varten, niin tavarassa piisaa. Liian kanssa. Rivitalokaksioon ei mitenkään voi sitä kaikkea rojua suoraan kärrätä. Lajitella pitäisi, rankalla ja rennolla ranteella.

Samoin se "entisessä elämässä" piipahtaminen sai pohtimaan miten paljon nämä kaksi elämänmuotoa toisistaan eroavatkaan. Vanhassa, isossa talossa on aina puuhaa. Enemmän kuin ehditkään. Joku nurkka rempallaan jatkuvasti, pihalla voisi ryömiä ja raivata loputtomiin. Rivitalossa tekemistä pitää keksimällä keksiä.

Ja loppujen lopuksi kaikessa on kuitenkin kyse vain rytmin löytämisestä, varmaankin? Siitä, miten asiat tekee tietyssä järjestyksessä. Luo itselleen rutiinit.
Nyt Viisas Nainen kyllä kaipaisi kovasti sellaista rutiinia, jolla saisi vauhtia laiskaan solurakenteeseensa. Ettei kävisi kuten yleensä käy: vasta sunnuntain kääntyessä iltaan alkaa tuskitella mitä kaikkea olisikaan voinut tehdä, ja miten ei vaan saanut aikaiseksi.

Kuulostaako tutulta?