P1070872.jpg

Ressu kysyy tuoreehkossa laulussaan jos tää on viimeinen päivä. Viimeisen päivän pelkoa onkin havaittavissa yhä lisääntyvissä määrin koronaviruksen takia ympäri maailmaa, jopa täällä Suomessa.
Viisaan Naisen töitä ei voi tehdä etänä kotoa, ja harva pystyy 6-10 kuukaudeksi kuitenkaan linnoittautumaan erakoksi mihinkään korpeen, näennäisesti turvaan. Miehen työmatkalennot on peruttu huhtikuulta, joten ilmassa leijuu monta kysymysmerkkiä tulevaisuuden suhteen. Närästää ja kirvelee: kun kaikki kerrankin olisi hyvin ja sujuisi, niin miksi piti käydä näin? Epäreilua!

No, monella on pahemmin. Ja tulee olemaan.

P1070901.jpg

Täältähän se yhä lähemmäs on ryöminyt, Milanosta, jota ihaltakoon nyt vain näiden kesän matkan kuvien myötä.

Samalla kannattaa ehkä ajatella Ressun kysymystä: mitä jos tänään todellakin olisi viimeinen päivä? Tai ainakin lähellä sitä. Olisiko kukaan meistä valmistautunut? Tahtoisiko edes olla?
Kylmästi ajatellenhan mikään mitä kuoleman jälkeen tapahtuu ei ole enää meidän murheemme. Joku muu huolehtii, joku muu suree. Se, millainen mielikuva meistä jälkeemme jääneiden tavaroiden, päiväkirjojen ja muun myötä muodostuu ei ole enää tärkeää meille. Jokaisella on joka tapauksessa omat muistonsa, yhteiset hetket, vapaus valita mitä tahtoo säästää. Millaisena meidät muistaa.

P1070898.jpg

Mutta kun viimeiset hetket lähestyvät mitä me itse toivoisimme voivamme muistella? Mikä muistoista nousee pintaan? Mikä tuntuu arvokkaimmalta?
Paisuuko rinta ylpeydestä maineen, mammonan ja julkisuuden johdosta? Lämmittääkö pankkitilin paksu saldo?
Vai ovatko arvokkaimmat ne pienet, ehjät hetket, kun sai levollisena nukahtaa toisen ihmisen ihon lämpöön? Ajatellen, että tässä minulla on kaikki mitä maailmassa tarvitsen.
Miettikääpä sitä.
-Ja muistakaa pestä kädet kunnolla.