Kuvan mahdollinen sisältö: 1 henkilö

Facessa on viikon mittaan kiertänyt haaste, jossa naiset laittelevat kuviaan toisten ketjuihin muistuttaen siitä, kuinka nyt jos koskaan pitäisi löytyä yhteishenkeä (perinteisen naisvaltaisen) raatelukulttuurin tilalle. 

Viisas Nainen laittaa nyt kuitenkin tähän postaukseen kuvan klaanin esiäidistä, isoäiti Martasta. Kyseessä on parikymppisen neitokaisen kihlakuva, ja pahoittelut yli kulkevasta viirutuksesta: se on peilausta paneelikatosta. Sieltä entisen kodin 32 neliön olohuoneesta, joka erinäisistä syistä vaihtui nykyiseen 62 neliön vuokrakaksioon. Mutta hei, se ei nyt ole tässä oleellisinta!

Oleellisinta on Martan elämäntarina. Aina vaikeuksien iskiessä sen muisteleminen on palauttanut asiat oikeisiin mittasuhteisiinsa. Ennen ei tosiaankaan ollut kaikki paremmin, saati helpompaa. Ei turvallisempaa, ei vaarattomampaa.

Martta syntyi aivan 1900-luvun alkuvuosina, isoon lapsikatraaseen. Vanhemmat olivat ehtineet kokea Suuret Nälkävuodetkin, mutta selvinneet. Tytär sai karjakon koulutuksen, ja itsenäisen nuoruuselämän ensimmäiset pysäyttävät vuodet Ensimmäisen Maailmansodan, Sisällissodan ja Espanjantaudin melskeissä. Suomessa Sisällissotaan kuoli n. 38 000, Espanjantautiin arviolta 25 000. Eli silloisesta väkimäärästä melkoisen korkeat prosentit. Meillähän on nyt koronaan menehtynyt alta 20 henkeä, tehohoidossakin vielä alta 100 potilasta. Noin niinkuin suhteellistamiseksi. 

Maailma asettui 20-luvun alussa, Martta löysi Ilmarin ja kihlautui. Häiden jälkeen perhe kasvoi kahdella lapsella, pojalla sekä tytöllä. Suvantovaihe päättyi, kun linja-autonkuljettajana työskennellyt Ilmari rakastui rahastajattareen. Avioerohan siitä tuli. Martta jäi yksinhuoltajaksi, eikä paljon ollut Kelaa eikä Sosiaalitoimistoa, mistä käsin luottaa kaiken järjestettävän. Ei auttanut kuin alkaa selvitä omineen.

Sitten tuli tanssilavalla vastaan toinen Ilmari, joka ilmoitti Martalle, että sinä olet minun. Kohta vietettiin taas häitä. 
Ilmari oli ehtinyt siihen mennessä jo istua miestaposta kuritushuonetuomion, kuljeskella ratatöissä ja ties mitä muuta. Kovaluontoiselle miehelle ei ajankuvan mukaisesti sopinut kattonsa alla kasvattaa toisen miehen poikaa. Martan oli luovutettava. Poika muutti. Perhe kasvoi juuri ennen sotia kahdella tyttärellä. 
Ensin juostiin kiireellä pommikoneita suojaan maakellariin, sen jälkeen taivallettiin vuositolkulla evakkotaivalta. Pois Karjalasta, takaisin sinne, ja taas pois, pitkin Suomea. Ilmari joutui rintamalle.
Pelko, hätä, epävarmuus ja kaikkinainen huoli lienevät tulleet tutuiksi nälän, vilun ja muun puutteen lisäksi, vai mitä luulette?

No, rauhan tultua alkoi jälleenrakennus. Martta ja Ilmari saivan talonpaikan maalaiskylän reunamilta. Ensin rakennettiin 2 pienen huoneen mökki mäelle, kaivettiin montun paikka pressusaunalle. Aloiteltiin viljelyhommat, samalla nousivat pieni navetta ja lopulta talo. Nuorimman tyttären ristiäiset päästiin viettämään juuri parhaiksi oman katon alla 1949.
Siinä talossa Viisas Nainen vietti 60-luvulla ensimmäiset 6 elinvuottaan, monen sattuman lopputuloksena. Elämä kun heitteli seuraaviakin sukupolvia. 

No, Ilmari ei vältellyt kovaa työtä, mutta ei myöskään sodan nähneiden miesten huveja. Kortilla uhkasi välillä mennä hevosta myöten kaikki, välillä porisi mäellä pontikkapannu toisten isäntien kanssa.
Mutta Marttaansa Ilmari rakasti viimeiseen asti. Aina siihen saakka, kun punkin puremasta tai tulehtuneesta haavasta saatu kuume vei Martan syksyllä 1959. 

Viimeisissä kuvissaan Martta näyttää samalta kuin nykyiset yli 100-vuotiaat, ellei vieläkin vanhemmalta. Kaikki koettu näkyy kasvojen syvissä uurteissa, harventuneissa harmaissa hiuksissa. Hampaaton suu ei hymyyn kaarru. 

Niin että kun taas tänään jäämme murjottamaan yksinäistä viikonloppua, koronan aiheuttamaa epävarmuutta, parisuhdeongelmia, tuntematonta tulevaisuutta, kuolemanpelkoa ja kaikkea ylipäätään ahdistamaan alkavaa, pysähtykäämme hetkeksi miettimään omien klaaniemme marttoja. Noita sitkeydesssään uskomattomia naisia.
Kysyikö heiltäkään kukaan tahdotko, jaksatko tai onko kivaa?