20200824_200926.jpg

Täydellisyyden tavoittelu ja epäonnistumisen pelko ovat meille monelle tuttu kaksikko. Sellainen parivaljakko, joka estää ryhtymästä moneen mukavaan puuhaan. Kun jo ennalta on tietävinään, miten huonosti kuitenkin käy.
Se on valitettavaa. Harva meistä on täydellinen missään, ja vielä harvemmin sellaista edes odotetaan meiltä.

Viisaan Naisen mielestä miehen paikka on keittiössä, ja Mies onneksi on samaa mieltä. Kokkauksesta 80 % tapahtuu tällä jaolla. Leipomisen kanssa mennään päinvastoin. Koska vuosi on runsassatoinen, Viisas Nainen pisteli omenoita uuteen uskoon, eli sarlotkaan. 
Ja kuten kuvasta näette, surematta yhtään muistuttaako lopputulos keittokirjan kuvaa. (Millainen se taas on, sen voitte tutkia hankkimalla tämän Borssia ja sarlotkaa, jossa on myös silmänruokaa reseptien lisäksi).
Hyvää oli silti. 
Noin ylipäätään leipomisen rasittavuus muodostuu pakosta noudattaa reseptejä tarkasti. Luovuus kostautuu. 

Luovuuden merkityksestä puhutaan paljon. Maailma tarvitsee innovaatioita, tavallinen arkikin kekseliäisyyttä. 
Suurimmalla osalla työpaikoista yksittäisen työntekijän omilla aivoillaan ajattelua tosin pyritään suitsimaan mahdollisimman paljon. Viisas Nainenkin on nyt ollut ns julkisen sektorin palkkalistoilla riittävän kauan tämän oppiakseen. Ihan sama onko se tuottavuuden kannalta tehokkainta. Pyhä Byrokratia ja pykälät sanelevat kaiken, olkoot miten jäykkiä, hitaita tai järjettömiä tahansa. 
Välillä ei työmaalla tiedä ovatko katkelmat päivitettyjä versioista Vonnegutia vai Kafkaa.

Onneksi välillä pääsee metsään. Tai vähintään pihalle. Naapuruston bileetkin ovat rauhoittuneet. Ehkä seuraavaan korvausten tulopäivään saakka, vähintään. 

Miehen vapaat lähestyvät taas loppuaan, arki on tasaista ja rauhallista, muulta maailmalta sulkeutunutta karanteenielämää vielä muutaman vuorokauden. Korona on tuolla jossain, ei meillä. Pysykööt seinien ulkopuolella lähtöhetkeen saakka. Sen jälkeen mennään taas sen mukaan miten maailma mataa.

Pertin ja Kaarinankin elämä kulkee eteenpäin. Päivän kerrallaan. Viisaalta Naiselta on udeltu kuinka tarina tulee päättymään.
Mahdotonta tietää!  
Jotain uutta sentään tiedämme jo tänään. 

KESÄTARINA OSA 7.

Kaarina palasi takaisin todellisuuteen, hitaasti kuin jostain kaukaa. Havahtuen siihen, miten Irma oli ohjannut hänet sermin taakse istumaan, ottanut itse palveltavakseen toimistoon tulleen ensimmäisen asiakkaan. Nolotti. Luomien alla kirveli. 
Ulko-oven sulkeuduttua kuului pelkkää näppäimistön rapinaa. Sitten sekin vaimeni, hiljaisuudesta alkoi erottua kauempaa toimistosta kantauvia vaimeita ääniä. Irmakaan ei ensin sanonut mitään istahtaessaan vastakkaiselle tuolille. Puisti vain päätään hämmentyneen oloisena.
-Anteeksi,  Kaarina vinkaisi, sydän pelästyksestä villiin laukkaan lähtien. Kohta kaikki tietäisivät...pitäisivät hulluna. Alkaisivat sipistä ja supista. - Minä en yhtään tiedä mikä minuun meni. Nukuin viime yönä huonosti, ja verenpaineet ja.....
-Niin niin,  Irma nyökytteli. Oli ainakin uskovinaan, että kyllä tämä tästä ja jatkettaisiin vaan töitä normaalisti. Palasi kuitenkin hetken kuluttua takaisin asiakaspalvelutiskille kertakäyttömukin kanssa. Laskettuaan sen Kaarinan eteen asetti viereen pienen, vihreän pillerin. 

Loppupäivä meni jotenkin. Kaarina ei uskaltanut kysyä minkä pillerin oli ottanut, mutta ainakin se tuntui helpottavan oloa vähän. Tai juuri riittävästi, että uskalsi tauoilla vilkaista puhelinta. Pertille ei uskaltanut soittaa, hermostuisi vielä. Eikä Pomollekaan. Illalla kotona sitten, silloin olisi jo pakko. Niiden lastensuojelun ihmisten vierailun takia. Pitäisi pyytää Perttiä tulemaan kotiin, eihän siellä katkolla kai loputtomiin tarvinnut olla. Varsinkaan ensimmäisellä kerralla.

Kaarinan pärjääminen käväisi Pertin mielessä aina toisinaan. Enimmäkseen ajatukset vain sinkoilivat irrallisina pitkin kallon sisuksia, muodostumatta miksikään järkeväksi. Tai jos hetken tunsi saavansa jotain kasaan, se oli jo seuraavassa hetkessä pyyhkiytynyt pois kuin tuulen mukana lentävä, loppukesän keltainen koivunlehti. Yksi niistä, mitä he Jorkin kanssa haravoivat laiskasti epämääräisiin kasoihin. Kohta päästäisiin iltapalalle.

Ensimmäinen yö katkon märällä puolella oli ollut yhtä painajaista. Ne olivat sielläkin heti työntäneet alkometrin suuhun. Sanoneet, että jos ensin vähän laskettaisiin promillemäärää lähemmäs nollaa. Katsottaisiin aamulla tilannetta. Siihen aamuun vaan oli ollut matkaa kuin maapallon toiselle puolelle. Kännin kääntyessä krapulaksi alkoi pukata hikeä, mikään asento ei tuonut rauhaisaa unta, minuutit matelivat. Puhelimenkin olivat ottaneet pois. Ottaisivat joka yöksi.

Aamulla täristi ihan helvetisti. Jokainen solu huusi korjaussarjaa, edes yhtä keskikaljapulloa kuten kotona. Sillä pääsi niin kevyesti alkuun, pahimmasta yli. Sai syötyä. Nyt ei tahtonut maistua. Jotain pillereitä ne armosta antoivat lopulta. Puhuivat päiväohjelmasta, pyysivät juttelemaan kahden kesken hoitajan kanssa. Kehoittivat keskittymään eteenpäin menemiseen, juomisen syiden pohtimiseen, raitistumiseen.

Nyt oltiin jo sentään keskiviikossa. Pomon käskyn mukaan pitäisi lusia perjantaihin. Vähintään. Sairaslomalapulla, palkallisesti: niin sanoivat säännötkin, ettei lääkärin allekirjoituksella varustetussa paperissa ollut väliä minkä paikan leima siitä löytyi. Jorkki nämä hänelle myös oli selvittänyt. Kehunut, kuinka hyvässä paikassa oltiin. Toisilta katkoilta sai käydä päivisin vaikka tupakan ostossa, mutta tiesihän tuon, miten silloin herkästi kävi. Takaisin tullessasi puhalsit pikkuisen, eikä ovi enää auennut sillä erää. 

Pertin mielipiteet paikasta kyllä poikkesivat Jorkin tyytyväisyydestä. Hitto, mikä keskitysleiri! Mihinkään et liikahtanut, pihalle korkeintaan haravahommiin vartijain kera. Hiljaisuus tuli kymmeneltä, puhelimet kerättiin jo sitä ennen pois. Kuudelta sait viimein armon nousta keittelemään kahvia, aamupalaa vasta pari tuntia myöhemmin. Ja helvetti, mitä piikalikkoja heistä yritettiin tehdä! Iltapalan jälkeen komennettiin keittiövuoroon. Täyttämään astianpesukonetta, pyyhkimään pöytiä ja ties mitä akkojen hommia. Kaarina se kotonakin keittiön hoiti, ei hän. 

Hoitajan silmissä oli ollut selvää huvittuneisuutta, kun se sattui kuulemaan hänen jupinansa. Tyttö, tai mikä nainen se nyt lie, ei niiden iästä nykyään osannut sanoa, oli kysynyt eikö Pertti tosiaan kotona koskaan auttanut vaimoaan kotitöissä? Että eikö parisuhde voisi paljon paremmin, jos vastuita vähän tasattaisiin.
Pertiltä pääsi tuskainen ähkäisy kännykän alkaessa täristä verkkareiden taskussa. Kaarina varmaan soittaisi. Kysyisi joko kadutti, joko pakotti järki päätä, joko muuttuisi suunta ryyppäämisessä.

Onneksi piippasi vain tekstiviestiä. Sen uskalsi lukea. Varovasti.
Sossusta tulevat perjantaina klo 17 Jessen takia. Mitä minä niille sanon kun vanhempien pitäis olla ja sinä oot siellä?
Pertin piti lukea viesti kahteen kertaan, ennenkuin sanat tavoittivat ymmärryksen. Hajanaiset ajatukset syöksyilivät kallon sivustasta toiselle, poukkoilivat kunnes löysivät jonkun järjestyksen.
Minä tuun siihen mennessä  
Kännykkään takaisin taskuun laittaessaan Pertti tajusi, että olisihan siihen jotain muutakin voinut laittaa. Vaikka kaipauksesta. Anteeksipyytelyjä ei kuitenkaan, siihen ei mieli taipunut. Vielä ainakaan. Eikä niitä kaipauksen sanoja niin kauheasti oltu viimeisten vuosien aikana lirkuteltu, niin paskaako nytkään. Jaksanut tuollaisia taivutella, akkojen juttuja. Ja vapaaehtoisestihan hän täällä katkolla oli, saisi lähteä koska tahtoi. Pomon kanssa kyllä puhuttiin viikosta. Ehkä sille kelpaisi, kunhan tosiaan siihen perjantaiaamuun saakka kestäisi.