P1070911.jpg

Vanhan sanonnan mukaan huipulla tuulee. Nykyaikana muutoksen tuulilta eivät säästy edes kuninkaalliset. Ei sellaista parveketta, josta enää entisten aikojen huolettomalla tyylillä rahvaalle vilkutella. 
Eikä sellaisia Juulioita, joiden parvekkeen alla Romeot laulaisivat. Jos joku vielä valomerkin jälkeen yrittäisikin, niin naapurit herkästi soittaisivat poliisille.

Palataanpa kuitenkin hetkeksi vielä ammattiyhdistysliikkeeseen sekä sen ansiokkaasti ajamaan irtisanomissuojaan. Viisas Nainen on monen muun tavoin aprikoinut, olisiko ns työväenaate aikansa elänyt, fokukset liitoilla luisumassa väärään suuntaan. Ehkä nuorison haluttomuus kuulua mihinkään liittoon juontaa juurensa vanhaan "toverit, huomenna saamme kiväärit henkeen"? Vai ajetaanko monen mielestä aivan vääriä asioita? 
Onko rakennettu häkki, jonka sisällä ei enää olekaan kapitalistiriistäjä, vaan ammattiyhdistysliike itse?

20190907_113811.jpg

On nimittäin niin, että kuluneen vuoden aikana olemme lehdistä saaneet lukea parista melko järjettömästä tapauksesta. Ensimmäisessä koeajalla ollut henkilö lähti kesken kaiken perehdyttämistilaisuudesta, eikä seuraavan kuukauden aikana edes kyennyt töihin. No, ei kuulostanut työnantajan kannalta hyvältä, joten se oli siinä siltä osin. Jonkun on tehtävä työtkin, eikä tyhjästä ole vara maksaa. Virherekry, ja koeajallahan on laillista piirtää piste.
Vaan eipä ollutkaan! Vastoin kaikkea oikeustajua työnantaja tuomittiin korvauksiin. 
Viisas Nainen kysyy menikö nyt ihan aikuisten oikeasti reilusti? Ollaanko jo vedetty liian pitkälle työntekijän oikeudet? Haluaako tällaista kokenut työnantaja palkata enää ketään? Onko edes varaa?

Toisessa tapauksessa työntekijä veteli sääntöjä suoriksi minkä kerkesi. Piutpaut piittasi puhutteluista, jatkoi tyynesti firman maineen mustaamista sekä töiden tyrimistä. Rikkoi tietoisesti ohjeita ja sääntöjä.
Taas suurin konna oli työnantaja. 

Missä vaiheessa unohtui totuus, että työntekijällä on velvollisuuksiakin, eikä vain oikeuksia? 
Voittaako nykyään aina se, jonka lakimiehellä laukkaa runoratsu Pegasos parhaiten? 
Pitäisikö välillä kuunnella Tuomari Nurmiota, joka muistuttaa tylystä totuudesta: jokainen joutuu myymään itseään, päätään, käsiään tai persettään.

Eli kun työnantaja ostaa palkkaa maksamalla työntekijältä tietyn panoksen työtä, se olisi syytä myös suorittaa. Sovittujen sääntöjen mukaisesti. Vitutti tai ei.

P1070879.jpg

Aina töissä ei ole tietenkään helppoa. Ei toki. Toisen taivas voi olla toisen helvetti. 
Nyt kun kaikki ovat iltapäivälehdistä päässeet aiemmissa päivityksissä mainittuun Jere Nyströmiin tutustumaan, voinemme hetkeksi jättää Kesätarinan nuorison huolet syrjään, ja tarkastella Kaarinan työpaikkaa. -Sitä, jossa törmätään tällä kertaa naisvaltaisten alojen kirjoittamattomiin, ahdistaviin sääntöihin.

KESÄTARINA OSA 10. 

Uuden työntekijän tulosta oli kiertänyt huhuja jo kauan, heti siitä saakka, kun kaikki olivat palanneet etätöistä konttorille. Mitään tarkkaa ei toki tiedetty. "Johtajattarelle" kun tunnetusti tuotti nautintoa pantata asioita. Jos jonkun kohdalle kaavailtiin vaikkapa työnkuvan muutoksia, niin asianomainen takuuvarmasti kuuli siitä itse viimeisenä. Kai se oli joku kieroutunut versio vanhasta "hajoita ja hallitse" tekniikasta, tai vain veemäistä luonnetta. Paha sanoa. Edes tarkkaa aloituspäivää ei näin ollen julkaistu ennalta. Sittenpä näette ja niin edelleen.

Tänään kahvihuoneeseen oli kuitenkin aamusta marssinut Johtajattaren perässä se uusi ihminen. Kaarina havainnoi paikaltaan peränurkasta kuinka naisten katseet rekisteröivät armottomalla tarkkuudella joka ikisen pienimmänkin seikan saapujasta. Olisiko tulija kanalauman kuningattarelle uhka, alistuisiko nokittavaksi, osaisiko sulautua joukkoon, tekeytyä sopivan näkymättömäksi, hajuttomaksi ja kuulumattomaksi, kumartaisiko nöyrästi kauemmin olleita. Aloitettaisiinko ulos savustaminen, vai hyväksyttäisiinkö.

-No niin tytöt, Marketta aloittaa meillä nyt sitten tänään,  Johtajatar lirkutti tekoystävällisesti. Marketaksi esitelty, suunnilleen nelikymppiseltä näyttävä nainen nyökytteli tasapuolisesti joka suuntaan. Otti neuvotusti kaapista mukin, kaatoi itselleen kahvia ja istuutui.
Ensimmäisenä toipui Lisbeth. Tietenkin. Kanalauman kruunaamaton kuningatar oli itseoikeutettu avaamaan keskustelun, ei kukaan muu. Marketta vastaili näennäisen kiltisti kysymyksiin edellisestä työpaikastaan, koulutuksestaan ja kertoi vasta muuttaneensa kaupunkiin miehen työn perässä. Lapset opiskelivat muualla, joten mikäpä pidätteli entisissä kuvioissa enää. Utelut miehensä työnantajasta sekä ammatista Marketta sivuutti sujuvasti parilla ympäripyöreällä sanalla, joiden epämääräisyys sai Lisbethin heti nyrpistämään pientä, räikeästi punattua suutaan tyytymättömästi. Kaarinan rinnassa sykähti varovainen ilo. Marketta taisikin osata käsitellä Lisbethin kaltaisia.

Ja vielä parempaa seurasi! Tutustuttamispuhe eteni kahvipöydän runsaisiin antimiin. Vuolaasti Lisbeth kertoi kuinka meillä täällä on tapana jokaisen leipoa vuorollaan tarjottavat, ja Marketalle osuisi nyt heti seuraava viikko. Heti maanantaina, kun silloin niin mukavasti ehti viikonloppuna leipoa ja niin edelleen. Kaarinan teki mieli irvistää itsekseen. Ei tosiaan tullut kyseeseen mitään -30 % hillopitkoa tuoda, vähintään leipomosta piti viinereitä tai tuoreita munkkeja hakea, joku taso sentään! Monesti pisti kiristelemään sekä hampaita, että ruokabudjettia sen järjettömyyden takia, vaan minkäs voit. Lisbethin sana oli laki.
Paitsi Marketella. Nainen loi rauhallisen katseensa suoraan Lisbethiin ja kauniisti hymyillen kertoi, ettei kyllä moiseen alkaisi. Hän kun ei ollut keittiössä viihtyvää sorttia, vielä vähemmän leipovaa. Jokainen sai toki tehdä kuten tykkäsi, mutta kaloreita kertyi muutenkin. Eli kiitos vaan, hänet voisi jättää kokonaan ulos tuommoisesta ringistä. 

Huoneeseen laskeutui järkyttynyt hiljaisuus. Mitä ihmettä, uskalsiko uusi tulokas ryhtyä heti vastustamaan totuttuja tapoja? Joku toipui mutisemaan miten omista kiireistään huolimatta leipoi aina vuorollaan, pitihän työkavereiden takia joustaa, hyvänen aika! Muut ynähtelivät kannatustaan sanojalle.
Marketta ei ollut kuulevinaan. Nousi, kiitti kahvista ja ilmoitti suuntaavansa tutustumaan työpisteeseensä. Töihinhän tänne olikin oikeastaan tultu, eikö vain?
Hetkeksi Marketan silmät tavoittivat Kaarinan omat. Jotenkin se muutaman sekunnin mittainen hetki sai Kaarinan vihdoin rohkaistumaan. Laitettuaan mukinsa astianpesukoneeseen hänkin hymyili pöydän ääressä istujille. Pitkästä aikaa aidosti.
-Nyt kun laitatte sitä leivontalistaa uusiksi, niin voitte samalla jättää siitä pois minunkin nimeni. Jokainen voi tuoda omat pullansa ja kakkunsa tästä lähtien, jos sellaisia kaipaa painoaan kasvattamaan.

Käytävällä teki mieli nauraa oikein ääneen. Tuntui pitkästä aikaa kevyeltä, melkein mukavalta olla töissä. 

kuvat Milano, syksy 2019 kun maailmalla sai vielä matkustella vailla huolta ja murhetta