20191215_212114.jpg

Jos me näinä vaikeina aikoina jotakin tarvitsemme, niin lohtua - toivon ja uskon lisäksi. 
Viisaalla Naisella on tunnetusti omat syynsä lohdun tarpeelle: Mies on taas 2 karanteeniviikon jälkeen suunnannut työn ääreen Koronamaahan. Erosta tulee aina yhtä pitkä kuin yhdessä olosta. Kuukausi ehtii vaihtua toiseen paluiden välillä.

Ja mikäpä viihdyttäisi pitkinä, hiljaisina iltoina ellei kirja! Kirjaston virkailija oli asetellut tarjolle SusuPetalin Sairaalapäiväkirjan. Runoja pidetään suotta vaikeina ymmärtää. Tässä ne eivät sitä ole. Sitä paitsi aina voi katsella kuvia, ellei tekstiin pääse sisään. Tähän voi palata useampana iltana, ajatella miten monesti riittää, kunhan muistaa hengittää. Jo sillä pääsee pitkälle. 

 

20200930_180706.jpg

SusuPetalin Vanhat poikaystävät taas on Se Kirja, jota Viisas Nainen voisi suositella naistenlehdissä erojaan tilittäville naisille. Niille, joiden mielestä kaikki oli hyvin, kunnes äijä vain otti ja lähti. Tai sitten ei ollut mikään hyvin, mutta ei vain itse saanut lähdettyä. 
Monesti tulee miettineensä mikä sellaisten haastatteluiden antamisessa on perimmäisenä tarkoituksena. Toimivatko nekin lohdukkeina? Kun saa kertoa vain oman näkemyksensä asioista, korostaa toisen petollisuutta, vuodattaa omaa tuskaansa? Sen miehen versiohan voisi olla paljon raadollisempi, syitä molemmissa? Vai onko niiden toivottu olevan omalla tavallaan lohdukkeita saman kokeneille? Varsinkin, jos tarinalla on onnellinen loppu: uusi, uljas elämä koitti ilman sitä saamarin äijää. 

Niin tai näin, murheellista miten usein kaksi samaa elämää jakavaa elävät sitä täysin erilaisena. Vailla kyvykkyyttä ymmärtää toista, näkemättä tai kuulematta toisen pahaa oloa sekä yksinäisyyttä. Sillä toden totta, koskaan ei ole yhtä yksin kuin jäädessään yksin parisuhteen sisällä. Uskokaa pois, Viisas Nainen tietää mistä puhuu - tälläkin kertaa. 

Yksi käytetyimmistä lohdukkeista taitaa olla ruoka, jossain muodossaan. Ellei tahdo olonsa muuttuvan vaakalukemista vielä lohduttomammaksi, kannattaa kuitenkin pysähtyä hetkeksi pohtimaan mitä syö. Suklaalevyn koti olkoon kaupassa, samoin sipsipussin. Venäläinen keittiö nimittäin on varsinainen lohdukkeiden aarreaitta! 

Viisaan Naisen luottolohdukkeena Top 10 listalla syrnikit keikkuvat kärkisijoilla. Mikä parasta, niiden kanssa ei paljon tartte tuherrella. 
Vielä kun laittaa sen Miehen vihaaman pöytäliinan sekä kattaa kauniisti, niin daa! Harasoo! 
Itseään kannattaa aina hemmotella. Vaikka pienestikin. 

20200930_180900.jpg

VAKAVA ASIA - OSA 5.

Syksyllä töissä alettiin laittaa merkille väsymykseni. Eräänä aamuna kahvihuoneessa siitä jopa huomautettiin täysin suoraan. Toisen osaston keski-ikäinen, naisille ällöttävän lipevästi käyttäytyvä Yrjönen kääntyi tarkastelemaan riutuneita kasvojani. Alkoi arvuutella mistä mustat silmänaluseni mahtoivat johtua. Olinko alkanut juosta naisissa, ryypätä, vaiko peräti molempia. Tietenkään en aikonut paljastaa taloyhtiöni holtittomaksi nyrjähtämään päässyttä menoa ulkopuolisille, mutta jotenkin kaikki vain purkautui yhtenä ryöppynä ulos suustani. Kerroin suoraan millaista irstailua naapurin makuuhuoneessa taas oli viikonloppu vietetty, korvatulpistakaan ei ollut enää apua. Ei mitään vaikutusta, vaikka kuinka hakkasin seinään samaa tahtia Radutien sängynpäädyn kanssa. Pöytään laskeutui hiljaisuus, jonka rikkoi lähettitytön halveksiva tuhahdus.
-Käy Kauko kuule ottamassa patterit pois rouvan dildosta, jos et tuon vertaa kestä. Tekisi sinullekin hyvää joskus elää, eikä vain kytätä muiden tekemisiä!
Sinä samana iltana se sitten tapahtui. Tätä lokakuun loppupuolen pimeyttä lisäsi pilvinen sää. Sataa tihuutti pikkuisen, mutta en tosiaankaan ole koskaan antanut sellaisen häiritä. Pikkuasiat eivät saa estää ihmistä ulkoilemasta, kunnossa pysyminen vaatii aina ponnisteluja, toisinaan on vain siedettävä epämukavuutta. On oltava pitkäjänteinen ja järjestelmällinen.
Rypistin otsaani, yritin löytää oikeita sanoja kuvailemaan kuinka sinäkin iltana palasin lenkiltä metsäsaarekkeen läpi kulkevaa polkua. Sitä, joka haarautuu Salesta tulevan polun kanssa, ja päättyy roskakatoksen kulmalle. Muistin miten viikonloppuna kasvamistaan kasvanut ärtymys naapureiden metelöinnistä ei suostunut väistymään, liikunta ei auttanut. Saatoin tuntea miten raivo yhä nousi rinnassani ja siitä ylöspäin, kun kaartaessani sammuneen lyhtytolpan alle näin maassa konttaavan hahmon. Kuinka monta kertaa olin ehtinyt siitä lyhtytolpastakin kaupungille valittaa, mutta ei, luuletteko, että ketään kiinnosti korjaamiseen asti?
Urmas Radutista on paha erehtyä. Niin iso mies, epämääräisesti pukeutuva. Meidän kulmilla muut ovat siistejä ihmisiä. Eivät sikailevia elukoita. Sillä mikä muu on maanantai-iltana ympärikännissä pitkin pihaa konttaava mies, ellei eläin?
Tietenkään mieleeni ei tullut auttaa. Ettäkö olisin liannut käteni sellaiseen saastaan? Totta kai Radut pyysi sitä, tai ainakin mongersi jotain sen suuntaista. Minä en ole väkivaltainen yksilö. En ole koskaan ollut. Joku minussa vain naksahti sillä hetkellä. Seisoin paikoilleni jähmettyneenä, seurasin kuinka se iljettävä olio kontaten hamuili muovikassista ympäriinsä levinneitä oluttölkkejään. Yksi oli vierinyt aivan roudan asvalttiin kovertaman kuopan reunalle, ja Radut rojahti mahalleen kurkottaessaan toisella kädellään liian kauas. Silloin se tapahtui. Tilaisuuteni tuli.
Minut täytti jäinen päättäväisyys. Näin enää sotkuisten hiusten peittämän pään alhaalla vieressäni. Ei tarvittu kuin pieni liike, muutama kymmenen senttiä. Laskin lenkkitossuni Radutin takaraivolle ja survaisin kaikin voimin. Minä olin kuulkaa valittanut kaupungille siitä routamontustakin jo monta kertaa, se oli niin syvä ja iso, että olisi voinut rikkoa auton pahasti. Täynnä vettähän se näytti pelkältä lätäköltä.
Nyt se kuoppa rikkoi vain minun kauan jatkuneen painajaiseni. Te ette voi edes kuvitella millainen rauha ihmisen sieluun voikaan laskeutua. Miten vahvaksi sillä hetkellä tunsin itseni. Vahvemmaksi kuin koskaan ennen elämässäni. Minä olin mies. Hallitsin tilanteen. Sain viimeisen sanan, eikä aina vain se helvetin vittuileva Radut!
Viimeiset sanat tulevat suustani melkein huutamalla. Komisario pöydän toisella puolella on jotenkin hämmentyneen näköinen. Katseessa häivähtää jotain sääliä muistuttavaa, mutta eihän se voi niin olla. Mitä syytä kenelläkään on sääliä minua?
Nainen luettelee nauhalle virka-arvonsa, kellonajan, ja kysyy ymmärsikö oikein, tunnustinko minä siis juuri tappaneeni naapurini Urmas Radutin hukuttamalla hänet pihan routakuoppaan.
Nyökkään pontevasti, yhä täynnä uhman sekaista voitokkuutta. Samaa, jota silloin parkkipaikan laidalla sätkimisensä lopettavaa, mahallaan makaavaa miestä katsoessani koin. Sillä tiedättekö, koskaan aikaisemmin en ole tuntenut itseäni yhtä kevyeksi. En yhtä vapaaksi kaikesta.