received_507930279860189.jpg

Oletko joskus tahtonut olla oman elämäsi Seela Sella, Lenita Airisto tai Aira Samulin? Ajatellut kuten Leena Uotila tai Kirsi Hytönen, ettet mahdu muottiin? Et vastaa niitä ahtaita, näkymättömiä rajoja, joiden sisään sinut yritetään ikäsi, sukupuolesi tai tekojesi takia survoa? Tuskastuttavatko oletukset siitä, mitä missäkin kohtaa elämää pitäisi olla?

Ei huolta, et takuulla ole ainoa.
Jokainen meistä on omalla tavallaan erilainen kuin muut, ja hyvä niin. Maailma olisi paljon tylsempi paikka ilman erilaisuutta.

Ja ikä, sehän on vain numeroita - joita ei jatkuvasti tarvitse ajatella. 

Muiden mielipiteet taas, miksi välittäisit niistä? Itsepä elämäsi elät. Juuri sellaisena, millaiseksi sen teet.

Viisas Nainen elää elämänsä parhaita vuosia. Tai ainakin siltä tuntuu. Vaikka kroppa rapistuisi, päässä asuu vielä kaikki menneiden vuosien tuoma viisaus ja lapsen uteliaisuus uusien asioiden edessä (kunhan ne eivät koske tietotekniikkaa). Osansa tähän tunteeseen tietysti on Miehellä, totta kai. Kun kokee olevansa hyväksytty, arvostettu ja rakastettu juuri sellaisena kuin on, se kummasti pönkittää tyytyväisyyttä. Päivä päivältä varmempi tehneensä oikean valinnan. Joka aamu yhtä nöyrän kiitollinen siitä, kuinka tuon tuossa sitten kuitenkin lopulta sain. 

Mies puolestaan on taas matkannut Koronamaahan, mikä vain on pakko hyväksyä. Erossa vietetyssä ajassa on se hyvä puoli, ettei se koskaan kestä loputtomiin. Kuin myös se aika, joka sitten yhdessä vietetään, ollaan tiukasti toisillemme läsnä, eikä vain paikalla samassa osoitteessa. Niissä kahdessa asiassa on suuri ero. Samassa sängyssä voi nukkua kaksi puolisalaa, huomaamatta, vieraaksi käynyttäkin. 

Ehkä Kaarinalle ja Pertille onkin käynyt juuri niin? Vuodet ovat soljuneet eteenpäin tasaisena arjen virtana. Huomion on vienyt kaikki se muu: lapset, työ, koti. On unohdettu olla muutakin kuin äiti ja isä?

KESÄTARINA OSA 8.

Kello tuntui matelevan jokaisen minuutin hitaasti. Kaarinaa ahdisti. Perjantain olisi pitänyt olla se viikon paras päivä, kahta vapaata edeltävä viimeinen ponnistus. Tänään kuitenkaan mikään ei ollut kuten ennen. Lastensuojelun työntekijät tulisivat muutaman tunnin kuluttua, hän hädin tuskin ehtisi kotiin. Siivoamisesta saattoi vain uneksia, kiitos ylimääräisenä tulleen pitkän vuoron. Hammasta purren Kaarina oli suostunut paikkaamaan Elisabethin äkillistä tärkeää menoa, tietenkin. Eihän siinä kaikkien kuullen voinut käydä paukauttamaan totuutta. Eivätkä ne koskaan mitään ehdotuksia olleet, moiset. Ainoastaan kauniisiin kääreisiin paketoituja käskyjä. Kaikki tiesivät kenestä ei ollut sanomaan vastaankaan.

Pertistäkään ei ollut kuulunut mitään sen yhden lyhyen tekstiviestin jälkeen. Iltaisin unta turhaan odottaessaan, sängyssä hikisiksi muuttuvissa lakanoissa pyöriessään Kaarina oli käynyt läpi kaikki mahdolliset vaihtoehtonsa, kaikki pelkonsa. Kuinka Pertti ei tulisi. Jäisi katkolle, tai vielä pahempaa: oli ehkä jo poistunut sieltä omille teilleen. Ryyppäämään. Mieli kehitteli valmiiksi valheen toisensa perään, työmatkoista, äkillisestä ylityöstä, auton hajoamisesta. Lapset tajuaisivat kyllä pysyä samassa tarinassa.

Onneksi se huoli osoittautui turhaksi, sen Kaarina tajusi heti eteiseen astuttuaan. Pertin kengät olivat omalla paikallaan naulakon alla, työmatkatakki siinä yläpuolella hengarissa. Keittiössä tuoksui kahvi. Olisi ollut niin paljon puhumista, purettavaa huolta sekä hätää. Vilkaisu kelloon kertoi kaikkien sanomattomien sanojen joutuvan odottamaan. Sosiaalitoimistosta tultaisiin hetkellä millä hyvänsä.

Hädin tuskin hän ehti käydä vessassa, luoda pikaisen silmäyksen jurona lattiaa tuijottavaan, kalpeaan Perttiin ennenkuin ovikello jo soi. Lasten huoneista kuului tuskin rasaustakaan. Istuivat varmaan kuulokkeet korvilla, mielenosoituksellisesti piilossa, vaikka hyvin tiesivät. Tai ehkä juuri siksi.
Kaarina pingoitti kasvoilleen hymyn, ja vastahakoiset sormensa kääntämään oven lukkoa.

Ei hän tiennyt mitä oli odottanut. Mitään sketsien kukkahattutätejä eteisestä olohuoneeseen siirtyvä naiskaksikko ei kuitenkaan ollut. Kadulla vastaan tullessaan tuskin olisivat muista mitenkään erottuneet. Tavallisia, keski-ikäisiä, vähän värittömän sekä väsyneen oloisia, ammattikohteliaita. Kävivät suoraan asiaan pahoitellen, kuinka valitettavasti nyt koronan takia Jessen tapaus hieman roikkui. Yleensä näihin alaikäisten ongelmiin pureuduttiin mahdollisimman nopeasti, mutta kun maailman tilanne, etätyökäsky ja niin edelleen. 

Pertti tajusi onneksi heti ensimmäisestä vihjeestä lähteä patistelemaan Jesseä esiin. Tai kaikkihan sieltä saapuivat, vanhimmat samanlainen juro ilme kasvoille jähmettyneenä, jalkojaan laahaten. Katseet täynnä uhmakkuutta. Jani-Petteri puolestaan yritti selvästi pysytellä niin huomaamattomana kuin mahdollista, ressukka. 

Kaarina oli oikestaan arvannut miten siinä kävisi. Jessestä ei irtoaisi murahduksia enempää. He Pertin kanssa kilvan yrittäisivät vakuutella pitävänsä pojasta parempaa huolta. Keskustelevansa nykyään asioista tarkemmin. Sossutädit nyökyttelivät, teeskentelivät uskovansa. Luettelivat kuinka edettäisiin, missä Jessen pitäisi käydä, miten kauan tilannetta jälkihoidettaisiin.

Ja sitten, juuri kun Kaarina uskalsi varovasti toivoa heidän selviävän heikoilta jäiltä takaisin rantakallioille, Essi räjäytti koko paskan hänen silmilleen. Tytön vaitonaisuus muuttui ensin hymähdyksiksi, niistä pilkallisiksi naurahduksiksi, jotka iskivät Jesseen tökkivän tikun lailla. Lapsista oikein näki miten ne tahallaan ärsyttivät toisiaan, sanoittakin. 
Kunnes Essi ei enää tyytynyt pysymään vaiti.
-Voi vittu mitä paskaa te väännätte! Ootteko te kaikki ihan sokeita? Ettekö te tajuu, että Jesse on ihan kusessa? Sehän yrittää ragena pitää palettia kasassa, kun kukaan ei kuuntele, ei halua kuulla mikä sillä on! No okei, mä kerron teille, kun ei se ite saa suutaan kerran auki! Jesse ei isikulta halua mihinkään rakennuspuolelle amikseen, eikä äitipieni lukioon hankkimaan sitä sun haikailemaan valkolakkia! Se tahtoo tulla isona muotimaailman huipuksi, meikata ja stailata ja kammata makeita mallimimmejä jossain Suomen ulkopuolella. Jesse haluaa amikseen kampaajalinjalle, eikä miksikään paskaseksi duunariksi! Sehän tekee jo nyt pätkiä nettiin, sillä on enemmän meikkejä kuin mulla tai yhdelläkään meidän luokan likoista.

Huoneeseen laskeutuneen, tyrmistyneen hiljaisuuden rikkoi Jessen raivokas kiljahdus, kun poika yritti syöksyä siskonsa kimppuun. Onneksi Jani-Petterin pieni, nopea jalka luikahti jostain nojatuolin takaa juuri sopivasti kamppaukseen, jollaisesta jalkapallokentillä olisi oltu ylpeitä.
-Saatanan juoruämmä! Ite hommasit ittesi paksuksi sille mutakuonolle, laitoitko jo hakupaperit johonkin teiniäitiohjelmaankin, häh? 
Sanottavansa huudettuaan, ylös lattialta kömmittyään Jesse katosi juosten omaan huoneeseensa. Oven raivokas kiinni paiskaus kertoi omaa kieltään. 
Kaarina puristi kätensä tiukasti yhteen, uskalsi tuskin hengittää. Pyörrytti. Varovainen vilkaisu kertoi Pertin muuttuneen entistä kalpeammaksi. Se tuijotti katse lasittuneena jotain muilta näkymätöntä pistettä seinässä. 

-Tuota tuota...  toinen kukkahattutädeistä rikkoi viimein pitkäksi venähtäneen äänettömyyden hiukan epävarmalla, vaisulla äänellään.  -Meidän on varmaan tarpeen tavata vielä uudelleen. Tässä tuntuu nyt olevan kaikenlaista....