20201020_190826.jpg

Rakkautta on aina yritetty mitata sekä määritellä monin tavoin. Naistenlehdet ovat täynnä testejä siitä, millainen on hyvä suhde. Naurettavaa sikäli, ettei parisuhteen toimivuutta lopulta voi määritellä kukaan muu kuin ne sen muodostavat kaksi ihmistä. 

Näinä aikoina rakkauden mitta-asteikkoon on tullut yksi asia lisää: korona. Sen vuoksi yllä olevan  kuvan epämääräinen musta kapine on kangasmaski - tyylistähän ei koskaan ole välttämätöntä tinkiä. TamSilkin maski ei ehkä ole kaikille mieluisin, mutta on se ainakin todentotta vaaleansinistä kertakäyttösuojainta neutraalimpi.

Mutta siis... Kuka muistaa vielä Esko Kiesin? Audilta potkut saaneen johtajan?  Tuntuuko nykymittarein jo vähän ylimitoitetulta reagoinnilta/kuinka kävisi nykyään?
https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/talous/esko-kiesi-ja-johdattelevat-kysymykset-nain-naiset-miehista-ja-autoista/

Kohuhan nousi, kun Esko uskalsi rehellisesti sanoa kuinka asiat ovat. Naiset eivät kaikki ole samanlaisia, kuten eivät autotkaan. Mainio vertaus Viisaan Naisen mielestä! Jos voisit, valitsisit itsekin takuulla metsäurille eri auton kuin Saksan moottoriteille. Elämän varrella toiveet puolison ominaisuuksista muuttavat sijoituksiaan listalla.
Samoin suomalainen(kin) nainen tietää kyllä kuinka paljon koron korkeus muuttaa koko kropan asentoa. Korkkarit jalassa pitää ryhtinsä suorempana, herättelee uusia lihaksia lenkkareiden jälkeen. 
Ne pieruverkkarit kannattaa joskus vaihtaa pikkumustaan, ja pitää ruokatreffit oman keittiönpöydän ääressä. Sekin on rakkautta - sekä itseä, että sitä toista kohtaan. Olkoot korkoa sitten sentti tai kymmenen. 

 

20200806_174542.jpg

Onko sitten pelkästään naisen tehtävä hoivata, helliä ja haluta miestä, sen vastauksen tiedämme kaikki. -Molemminpuolinen velvollisuushan se on. Eikä oikeastaan lainkaan velvollisuus, vaan selviö. Ellei peräti etuoikeus. Kaikkien ihmissuhteiden kuuluisi toimia vastavuoroisuusperiaatteella, eikä orjuuttamisen suuntaan. 
Mistä taas kätevästi päästäänkin suurimman älähdyksen nostattaneeseen asiaan: miesten paitojen silittämiseen!

 

20201020_190639.jpg

”Kun nainen kieltäytyy silittämästä tai siivoamasta, voisi karrikoidusti sanoa, että suhde vetelee viimeisiään.” (lainaus lehtiartikkelista, johon linkki ylempänä)
Harva meistä rakastaa kauluspaitojen silittämistä. Ei varsinkaan Viisas Nainen. Silti niitä silittää sen toisen puolesta mielellään - täsmälleen niin kauan, kuin suhde voi hyvin. Sen jälkeen alkaa huvittaa vähemmän tehokkaasti, kun kaikki muukin yhteinen huvittaa entistä vähemmän. 
Eli kyllähän Esko oli tässäkin oikeassa, eikö? 
Yhteisessä kodissa kotityötkin ovat yhteisiä, ja niiden tulee jakautua ehtimisen mukaan - ei sillä tekosyyllä, että kun minä en osaa, sinä teet sen paremmin jne.  Neuvotteluiden paikka siis. Kenkää sille, joka jää sohvalle makaamaan ja valmista aina odottamaan. 
Jokaisen on jossain vaiheessa pitänyt opetella. Kaikki. Kävelemisestä, puhumisesta ja takapuolensa pyyhkimisestä alkaen. 
Viisaan Naisen onneksi Mies on tajunnut tämän pienestä asti, viihtyy keittiössä, ja osaa siivota sekä pyykätä vapailla. Siihen verraten se saamarin paitojen silitysraudalla hinkkaaminen on pieni uhraus. 

Nyt olisikin mukavaa tietää miten olisi käynyt, jos Eskon tilalla olisi ollut joku naisjohtaja. Miten täysin päinvastaisesti samatkin vastaukset olisi tulkittu, ja ennenkaikkea otettu vastaan. 
Meidän naisten kannattaisi katsoa peiliin useammin - muussakin kuin meikin tai hiusten tarkistamisen tarpeessa.
Niin, ja Eskolla toivottavasti menee hyvin nykyään. 

 

ERKKI-ENON EKOLOGISET OPETUKSET - OSA 5. 

Ensimmäinen yö maalla sisälsi tuntemuksia, joista Hilla tosiaankaan ei tahtonut aamulla avautua enolle tämän ilmestyessä vinttikomerostaan hellan ääreen kolistelemaan. Vanhan talon outoja ääniä kuulostellessa unta sai odottaa kauan. Tai ehkä suuremman syyn muodosti niiden rapinoiden ja ritinöiden taustalla väijyvä täydellinen hiljaisuus: sieltä puuttui kaikki kotoa tuttu vaimea taustahumina liikenteestä, muista ihmisistä ylipäätään. Mikä pahinta, pimeys muodosti läpipääsemättömän seinän. 
Enoa onneksi tuntui vähemmän kiinnostavan hänen nukkumisensa laatu - samoin kuin häntä puolestaan yhtä vähän kiinnosti se, mitä pöytään katettiin. 
Ja ellei Hilla paremmin olisi tiennyt, hän olisi voinut pitää enon heittoja ulkomailta tuotavien elintarvikkeiden epäekologisuudesta tahallisena piikittelynä. No, onneksi eno sentään sivuutti numeroa nostamatta sen, ettei hän suostunut syömään lihaa.  

Aamiaisen jälkeen lähdettäisiin hakemaan ruokaa, eno ilmoitti. Hillassa heräsi riemu. Ah, marketissa varmaan saisi kännykän kuulumaan. Voisi sulkeutua vaikka vessaan, ja surffata kaikessa rauhassa netissä. 
Vaan ei, eno alkoi kiskoa kumisaappaita jalkaansa. Pakotti hänetkin laittamaan sellaiset, lisäksi villapaidan, ja karmean rähjäisen kevyttoppatakin jostain syntymänsä ajoilta. Eikä auttanut nyrpistellä. Eno huolettomasti heitti kuinka mukavaa Hillasta varmaan oli maalla, kun ekologisesti ajattelevana ihmisenä sai nyt käyttää kaikki vaatteet loppuun. Ei tarvinnut olla muodin mukainen, ja sitä varten ostella aina uutta.

Mikä pahinta, piti vain valittamatta pohrustaa enon perässä metsään. Varmaan eksyttäisiinkin, eikä kukaan osaisi tulla edes pelastamaan, kun ei voinut soittaa apua. Silloin tällöin eno kumartui poimimaan jotain inhottavan näköisiä, pieniä sieniä, joita kutsui suppilovahveroiksi. Niistä muka saataisiin hyvä kastike.
Vielä karmeampaa seurasi. Matkan pääpisteeksi selvisi märkä, upottava aukea, suo. Sinne päästyään eno tuntui unohtavan hänet kokonaan. Ojensi vain lommoille menneen ison peltimukin, ja neuvoi karpaloita kerätessä etenemään varovaisesti. Suolla kun ei koskaan tiennyt varmaksi mihin kohtaan uppoaisi, mihin ei

Takaisin mökille palattiin vasta monen tunnin kuluttua. Onneksi eno tuntui muistavan lupauksensa siitä, kuinka tänään jo pääsisi pesulle. Lämmitettäisiin sauna. Vihdoinkin. Huojentuneena Hilla heittäytyi sohvalle hetkeksi, nukahtaen samantien. Enon hellan ääressä puuhailun synnyttämät äänet kantautuivat jostain kaukaa, häiritsemättä.

Loppujen lopuksi ruoka epäilyttävästä ulkonäöstään huolimatta osoittautui ihan syötäväksi. Ne karmeat sienetkin. Tyhmäksi heittäytyen Hilla nappasi hyllystä ensimmäisen käteensä osuvan kirjan, eikä ollut ymmärtävinään enon vihjeitä tiskivuorojen jakamisesta. Mitäs ei ollut hommannut astianpesukonetta. Kärsikööt nyt itse. Nitkutelkoot rauhassa käsipumppuaan ja kolistelkoot hellalla lämmenneitä vesikattiloita.

Vastoin odotuksia kirja imaisi Hillan mukaansa. Osaatko käyttäytyä? Kirja tytöille vuodelta 1957 osoittautui mielettömäksi, täyttä museokamaa koko setti. 
Ja sitten, yllättäen, eno ilmoitti saunan olevan kylpemiskunnossa. Hilla voisi mennä ensin. Saunalta löytyisi pyyhe sekä kylpytakki.
Ah, vihdoin hän pääsisi pesulle! Hillan tyytyväisyys romahti heti rantasaunan oven avaamisen jälkeen. Sisällä oli kyllä ihanan lämmintä, mutta missä ihmeessä sijaitsi suihku? Siis miten muka ilman sitä saisi peseydyttyä?
Lopulta oli pakko hyväksyä karu totuus. Joko hän jollain ihmeellisellä tavalla pärjäisi alalauteelle jätetyllä pesuvadilla ja suunnatonta keittokauhaa muistuttavalla oudolla muovikapineella, tai joutuisi nolosti palaamaan takaisin sisälle kysymään enolta asiaa. 
Päätös syntyi helposti. Ei ikinä, siis ei ikinä, hän soisi enolle sitä iloa. Hammasta purren Hilla keplotteli padaksi olettamansa lieriön kannen pois, inahti pelästyneenä sen alta kohoavaa polttavan kuumaa höyryä, ja alkoi lappaa kauhalla vettä pesuvatiin. Sekaan saavista kylmää, kai se sitä varten siihen oli laitettu. Siis ihan uskomatonta, tällaisen elämän takiako ihmiset hankkivat kesämökkejä? Sairasta!