P1100050.jpg

Tänään vihdoin jatketaan matkaa Erkki-enon ja Hillan kanssa. Viisas Nainen itse aikoo kokea vauhtia sekä vaarallisia tilanteita lapsensa koiravauvan vahtina - näin lapsi pääsee viettämään laatuaikaa puolisonsa kanssa. Joillekin meistä kun 8 tunnin endurokisa parina rypöen ja yöpyminen autossa sellaista vastaa.
Sen siitä saa, kun on ollut olevinaan fiksu, eli opettanut lapsen heti pienenä moottoripyörän kyytiin päästäkseen ajelemaan koska vaan huvittaa. Kasvatusvirheistään on kannettava täysi vastuu. 

osa 8.
Seuraava päivä 
valkeni ennusteiden mukaisesti poutaisena. Juuri kuten vielä iltasella netistä vilkaisten luvattiin. No, Hilla saisi uskoa edelleen hänen katsovan ilmanpaineen muutoksen navetan seinään naulatusta katajanoksasta, eli osoittiko kärki tanakasti suoraan, vaiko roikkui alaspäin. Koskaan sekään konsti ei ollut kyllä vikaan osunut, mummon vanhat viisaudet harvoin kaipasivat päivittämistä.

Aamupuurot syötiin taas melko vaitonaisina. Tyttö ei pistänyt enää yhtään hanttiin, edes tavan vuoksi, kun Erkki kaiveli eteisen komerosta tukevampia ulkovaatteita. Mittarin elohopea keikkui nollan tietämissä, eikä aurinko jaksaisi kovin enää marraskuulla lämmittää, joten kannatti varustautua sen mukaan. Tärkeintä oli kuitenkin muistaa kunnon eväät. Nehän ne retkipäivästä vasta täydellisen tekisivät. Tee termokseen, leipien väliin reilusti voita ja juustoa, kellarinrapusta folioon kääräisty kurpitsakakun kimpale. Sellainen rasvaa tihkuva, sokerista ja rusinoista makea piimään pyöräytetty herkku, jollaista vain Juholan keittiöstä saattoi saada. Siellä harvoin laskettiin kaloreita.

Alkumatkasta Erkki piti kävelyvauhdin tarkoituksella verkkaisena. Parempi niin, kuin alkaa tytön urheilumieltä kyselemään. Saattaisi suotta hermostua. Kaikki naissukupuoli kimmastui kumman herkästi, mitä kummallisimmista syistä. Sen tiesi jokainen mies kokemuksesta, saati hän. Toisaalta mikäs kiire heille, mihinkään. Päivänvaloa riittäisi kyllä, hätätilassa kotiin pääsisi taskulampun turvin.
Metsään ei koskaan kannattanut lähteä kiirehtimään, hän opetti Hillalle samalla puita viittoen ja nimeten, haastaen tyttöä arvuuttelemaan niiden ikää. Metsässä, jos missä, sielu lepäsi. Arki unohtui murheineen, turhat ajatukset kulkeutuivat  honkien latvuksissa humisevan tuulen mukaan. Kannatti kulkea nautiskellen, sulautua luontoon. Kuunnella korpin kauempaa kantautuvaa naksutusta, pienempien lintujen hätäisinä soivia varoitusäänteitä. Siinä ei haitannut yhtään, jos ei kaikkia ääniä tunnistanutkaan. 

Aurinko kiipesi ylemmäs taivaankannella samaa tahtia kuin he ylös Ilvesvaaran kuvetta. Saatteli heitä alas kivikon reunaa kiemurtavaa polkua, kunnes tultiin Erkin tavoittelemalle harjanteelle täsmälleen oikeassa kohdin. Juhola makasi jo mahallaan pressun päällä, silmät tiukasti kanervamättääseen tuettuihin kiikareihin painuneena. Ei kääntänyt päätään heidänkään rahisevista askelistaan.
-Siellä ne saakelit taas puuhaa niin vallan perkeleenmoisella innolla. Kohta on nurin joka hemmetin haapa, ja suo saatana täällä saakka. Ampua pitäs, mutta kun ei....
Hillan kasvojen yli kulki vinkeästi ilmeitä hämmennyksestä inhon kautta takaisin hämmennykseen. Erkki sen sijaan pisti heti merkille Juholan uutuuttaan puhtaat ulkovaatteet. Ai ai, paha tyylirikko. Vaan väliäkö tuon, tuskin Hilla näistä tämän muodin merkeistä mitään tajusi, olkoot kunnon Sastaa tai halpamarketin peränurkan poistolaarista.
Repun maahan laskien Erkki tönäisi saappaankärjellä Juholaa kauemmas kehoittaen Hillaa kurkistamaan kiikareihin.
-Mitä lienevät sinulle koulussa majavista kertoneen, en tiedä. Vaan näitä Ansaa ja Taunoa me ollaan täällä seurattu ihan omana luontolivenä jo 10 vuotta. Nääs kun majava saattaa elää 30-vuotiaaksikin ja saman parin kanssa, niin ehtii tehdä noita pesäpatoja rakentamalla paljonkin tuhoa. Jos olisvat kanadanmajavia, olisi Juhola jo posauttanut ne pakastimeen pihvilihaksi, vaan kun ei...
Hillalla meni hetki tarkentaa kiikarit. Sen saattoi päätellä tarkalleen siitä, kuinka tytön koko olemus yhtäkkiä jäykistyi liikkumattomaksi, ja sen huulilta pääsi pieni, ihastunut äännähdys. Erkki ymmärsi reaktion hyvin. Ansaksi ja Taunoksi ristitty majavapariskunta tarjosi ihasteltavaa koko rahalla touhutessaan toimeliaina viimeisiä valmisteluita talven tuloa varten. Paljaalla silmälläkin erotti puuta kaatuneen taas lisää, ylempää rinteestä.

Teetä juodessa Juhola selvitti tyylilleen värikkäin sanakääntein kuinka iso riesa majavista herkästi muodostui. 1800-luvun puolivälissä turkkinsa takia sukupuuttoon kuollutta elukkaa rahdattiin 1930-luvulla Suomeen uusi kanta Norjasta sekä Ameriikoista, eikä tajuttu niiden olevan kahta eri lajia. Nyt touhukkaampaa kanadanmajavaa sai pienpetoluvan ostolla metsästää osissa maata, vaan ei valitettavasti juuri täällä. Pesäpato taas saattoi kohota parin metrin korkeuteen, samoin padotun joen pinta. Siitä seurasi metsän soistumista. Ilvesvaaran alapuolen purossa sen niin ollut väliä, lätäkkö jäi kalliorinteiden takia pakosta Ansalla ja Taunolla pieneksi. Tarkkana piti kuitenkin olla, etteivät levittäisi sukuaan sivusuunnassa seuraavalle joen tapaiselle asti. Silloin uhatuksi joutuisi suojeltua, vanhaa korpea.

-Niin että kyllä mummos majavaturkissa kelpaa sinun flikka kulkea vielä näinä päivinäkin. Vesielukan karva tykkää räntäsateesta. Ja älä, älä yhtään ala siinä vastaan vänkäämään! Kettutytöt jos tosissaan tahtois ekologisia olla käyttäisvät tuommoset luonnon omaa tuotetta olevat, vuosikymmeniä kestävät ja biohajoavat vaatteet ensin mummojensa kaapeista pois, eivätkä täyttäis kaatopaikkoja maatumattomilla kiinan muoviroskapaskarytkyillään, joiden Suomeen rahtaaminen se vasta ilmakehää saastuttaa!
Sotatilanne oli syttymäisillään, kipinät suorastaan leiskahtelivat Hillan silmissä. Erkki ehti jo kirota hiljaa mielessään koko retkelle lähtöä, kun samassa majava alhaalla alkoi läiskyttää isoa lättähäntäänsä sellaisella voimalla, että ääni kantautui ylös rinteeseen asti. Kaikkien katseet siirtyivät vastomaisesti alas, ja Hillalta pääsi pieni, pelästynyt henkäys.
-Susi! Tuolla toisella puolella on susi! Ihan takuulla!
Juhola kimposi kiikarit maasta napaten pystyyn. Kiroustulvan sijasta miehen suusta pääsi kuitenkin römeä nauru. Jännittyneet hartiat laskeutuivat takaisin rentoon lysyyn.
-Vai susi. No hitto, minkälainen peto onkin. Kattos flikka sinäkin, suttas.
Epäröiden Hilla otti tarjotut kiikarit.

 

salli%20%284%29.jpg

Juholan nauru vaimeni hihitykseksi Hillan ilmeen muuttuessa noloksi.
-Juu Erkki, Baarmannin Sallihan siellä menee päiväkävelyllään. Ne on Hilla oikein ulkomaan eläviä ne Baarmannit, Saksasta saakka. Se on sellainen kallonkutistaja, se Baarmannin Jaakoppi. Tulivat Leansa kanssa tänne korpeen eläkepäivien viettoon. Lienevätkö vallan kaupalla saakka käyneet mettien lävitte. Tuskin Salli omineen kuleskelee, vaikka tiedä siitäkään... 

Kotimatkalla Erkki selitti Hillalle, että Leah ja Jacob Baarman, eläkkeellä olevat psykiatrit, olivat jokunen vuosi takaperin ostaneet tyhjilleen jääneen rantapaikan järven toiselta laidalta. Rakennuttaneet sinne ekotalon, hankkineet pari hevostakin. Kunhan ehdittäisiin nähdä, ettei Hilla ollut tuonut kaupungista mitään koronan kaltaista ei-toivottua tuliaista mukanaan, voitaisiin pistäytyä kyläilemässä. Mukavia ihmisiä ne olivat, puhuivat jo aikalailla ymmärrettävästi suomeakin. Sillälailla omiksi tarpeiksi. Ja mikäs, kai Hillakin sentään koulussa jotain vieraita kieliä oli oppinut. Pärjäisi kyllä.