itsen%C3%A4isyysp%C3%A4iv%C3%A4%20041.jp

Tänä vuonna Itsenäisyyspäivän perinteet menivät monelta uusiksi. Ei Linnanjuhlia, ei edes pienempiä omia bileitä.
Sankarihaudoilla jokainen sentään on voinut omaan tahtiinsa halutessaan poiketa.
Ja harvassa ovatkin ne, joiden sukua sota jätti sivuamatta. Viisaan Naisen isosetä oli peräti 5 sodan veteraani. Oi kyllä vain!
Isoisä kaatui Talvisodan loppumetreillä. Sekä Viisaan Naisen, että Miehen äiti ovat evakoita - toinen syntyi tosin vasta Saimaan kanavalla kesken Kuolemanjärveltä perheen pakenemista, ja sai nimensäkin lottien antamana. 
Itsenäisyydellä on näin ollen ihan omat sävynsä.
Suurempiin juhlallisuuksiin ei nyt riittäisi kyllä puhtiakaan. Jatkuva harmaa hämärä saa ihmisen hoippumaan horroksessa, kunnolla koskaan heräämättä. Joulukuu on kuukausista raskain.

Raskaimmat, s
uurimmat haavat suomalaisiin taas taisi monella paikkakunnalla jättää sisällissota. Silloinhan yhteisen vihollisen sijaan vastakkain asettuivat jopa veljekset. Kärsimys ja kurjuus koskettivat eri tavalla viiltäen.
 

itsen%C3%A4isyysp%C3%A4iv%C3%A4%20046.jp

Joulukuun itsenäisyysjulistuksesta meni vain reilu kuukausi taisteluiden alkuun. Jos ja kun suunnittelee tulevan kesän retkiä toiveikkaana kannattaa käydä silloisen "ykkösmiehen" P. E. Svinhufvudin museoksi muutetulla maatilalla Kotkaniemessä, Luumäellä.

P1090542.jpg

Maailma näyttäytyy aina erilaisena historiaa vasten, siihen perehtyneestä.
Millaisena maailma Hillalle näyttäytyy tänään, kurkistetaanpa. Kellohan soi aamulla vasta 4.05, joten tässähän hyvin ehtii jopa yksikätisesti kertoen. 


ERKKI-ENON EKOLOGISET OPETUKSET - OSA 18. ITSENÄISYYSPÄIVÄ

Juholan sormet naputtelivat vanhan, umpipuisen kirjoituspöydän kantta. Ulos ikkunasta katsovat silmät tuntuivat pysähtyneen johonkin kaukaisuuteen, muilta näkymättömään pisteeseen. Konttorihuoneen seinäkello raksutti hiljalleen kohti kahdeksaa. Valoisa antoi odotuttaa itseään, mutta ajastimella syttyvissä pihavaloissa tutun maiseman erotti jo. Vielä kun olisi omasta päästään osannut erottaa ajatukset toisistaan, asetella siistiin riviin. Mikäpäs siitä rivin päästä sitten olsi ollut lähteä purkamaan koko saamarin sotkua.

Tai kyllähän hän tiesi... Kunhan lykkäsi asian hoitamista. Antoi itsensä vielä hetken muistella Jannen edellisiltaista ilmoitusta. Baarmanneilta tultuaan se uutisensa oli töksäyttänyt, tuosta noin vaan. Ilmoittanut, että alkaisi seurustella Hillan kanssa. Hilla jäisi Erkin luokse, hakisi kouluun samaan oppimiskeskukseen, missä Janne jo luki agrologin papereita. Äkkiseltään teki mieli purskahtaa nauruun. Kysyä josko Janne tosissaan uskoi moisesta tytönrimpulasta olevan puutarhuriksi. Ylioppilaaksi se kyllä varmaan pystyisi itsensä lukemaan, mutta iskemään pikkuruiset kaupunkilaissormensa syvälle multaan?
Se nauru kuoli äkkiä kurkkuun pojan päättäväisen ilmeen alla. Niin tasainen ja rauhallinen kuin Janne olikin, niin jääräpäisyyttä löytyi samassa määrin. Semmoinen se oli ollut pienestä saakka, vankkumaton. 
Vaan pitikö sen silti juuri Hillaan retkahtaa, helvetti. Jos se tyttö äitiään yhtään muistutti ei passannut aliarvioida luonteen lujuutta. 
Eikä niille voinut kertoa, ei tietenkään. Nuorille. Huokaisten Juhola tarttui puhelimeen, selasi yhteystietovalikkoa ja jäi odottamaan.
-Johannes täällä, huomenta Eeva. Aina yhtä aamuvirkku kuin ennenkin? Juu, olen minä sen nähnyt. Sisukkaan tuntuinen rääpäle, se Hilla: ihan on sinun silmäs perinyt, suukin menee juur samalla tapaa viivaksi, kun suuttuu. Vaan sitä minä tässä lähdin soittelemaan, että täällä nyt historia toistaa itseään. On taas romanssia syntynyt Lahtimaan torpan ja Juholan kartanon välimetsien hämärissä. Mitenkäs me tämä....

Erkkiä alkoi kummasti heikoittaa Hillan kertoessa uutisensa. Ei perkele, Eeva tappaisi hänet. Vaan millä nuorta lempeä sammuttamaan kävi. Ei millään. Hillaa kun katsoi melkein näki Eevan edessään. Sama jääräpäinen ilme, sama päättäväisyys. Kyllä se olisi hänen nyt vain pidettävä kieli keskellä suuta, jäätävä myrskyä odottamaan.
Ihan ensimmäiseksi piti ratkaista millä Hillan saisi väännettyä Juholan Itsenäisyyspäivän juhliin soveliaaseen muotoon. Olkoonkin, että näin korona-aikaan kokoontuisivat lähinnä perheen kesken, niin ei sinne siltikään missä tahansa retkuissa passannut paikalle pyyhkäistä. Edes Hillan ikäisen tytön. Kartanon salissa loistaisivat kristallikruunut, kiiltäisi hopea ja hohtaisi pellavapöytäliina. 

Onneksi tyttö oli sellaista olematonta, hentoista lajia. Äkkiseltään katsoen suunnilleen samaa tekoa kuin Mummo nuorena. Ja Mummohan taas ei vanhan kansan ihmisenä paljoa ollut pois heittänyt. Ei varsinkaan parhaita vaatteitaan. Hillan vastaväitteistä huolimatta Erkki mylläsi kammarin kaapista esiin pahvilaatikot ja pukupussit, lipaston laatikosta korurasian. Selitti kärsivällisesti tytölle kuinka se laittautuisi näistä vetimistä, tai jättäisi Juholaan menemättä. Juhola oli tunnetusti isänmaallinen mies, reservin upseeri: Itsenäisyyspäivää kunnioitettiin siinä talossa pukeutumalla parhaimpiin.

Viittä vaille H-hetkeä vasta Erkki uskalsi huokaista helpotuksesta. Pikkuisen siinä taisi seassa olla ihailuakin. Oli se nätti, kun laittaitui vähän. Mummon sinisen sifonkimekon helma viisti ehkä pari senttiä turhan lähellä lattiaa, mutta peittipähän trikoot ja kengät. Papiljooteille tyttö oli tuhahtanut, sukinut vain hiuksensa tiukasti taakse jonkinlaiselle nutturan tapaiselle. Hartiahuiviakin se tempoi tottumattomasti, mutta sen nyt niin väliä ollutkaan miten joku sellainen rätti roikkui. 
Kömpelösti Erkki kiinnitti helmet hentoiselle kaulalle, tyrkkäsi pehmeänahkaisen iltalaukun tytön käteen varmistettuaan laittaneensa sinne nenäliinan ja kamman. 
Takuuvarmaa nimittäin oli, että niitä tarvittaisiin vielä, ennenkuin ilta olisi ohi. Jahka Hilla näkisi millaiseen kartanoon joutui saattaisi itku tulla, ehkä mielihalu hiuksiakin irti päästä repiä.