P1070047%20%282%29.jpg

Vaikka vuosi on ollut monella tapaa raskas ja musta, on siihen jokaisella takuulla mahtunut myös hyviä, aurinkoisempia hetkiä. On siis aika alkaa tehdä inventaariota. 
Ennenkuin siirtyy suunnittelemaan tulevaa kannattaa vilkaista taakseen. Poimia esiin niiden mukavien päivien muistoina olevat Voimakuvat. Kirjoittaa pari kiitoksen riviä niissä mukana olleille. Kaikesta huolimatta on onnistuttu tuomaan iloa toisillemme, tuettu etänäkin, ja jaksettu taas paremmin seuraavan aamun synkät lööpit täynnään "sitä yhtä paskaa".
Ja kyllä vain, joskushan se voimaa antava hetki voi olla niinkin pieni, kuin kohtaaminen kaupan kassan tai silmäyksen vaihtaminen bussipysäkillä. Puhelu tuolta jostain kaukaa: olen ajatellut sinua, kuinka jaksat?

Näin etätöiden aikaan nettiyhteydet käyvät hitaalla, joten yhdelläkin kädellä ehtii hyvin. Käsi nääs kyllä rauhoittui kortisonipiikistä, olkapää ei. Taitaa töissä pyörähdys päivän verran riittää sairasloman jatkoon. Kaikki tapahtuminen sekä sattuminen tuntuu painottuvan tähän loppuvuoteen: yksi vietiin sairaalaan ambulanssilla, toinen odottaa ns poksahtamistaan kahdeksi eri yksilöksi, kolmannelle ehdotettiin laihdutusleikkausta verenpaineen hoitoon (mitäs sitä suotta muuta kokeilemaankaan, kuten lääkkeitä tai elämän asettumista rauhallisemmaksi),  Mies nilkuttaa yhä alta yllättäin heittäytyvällä jalallaan, joka näyttää yhtä hurjalta kuin kaatumisessa työmaalla alle jäänyt rannekin jne.

Toden totta, on aina välillä mukava karata Ilvesvaaralle. Tässähän se on fiktiivinen paikka, mutta toki kartaltakin löytyy. Ja somesta Ilvesvaaran rekikoirat - varsinkin sisämummojen yökonsertti kannattaa käväistä kuuntelemassa. Se on vaikuttavan hauska.

itsen%C3%A4isyysp%C3%A4iv%C3%A4%20007.jp

Tämä taas on hevosharavakone. Viisas Nainen jopa lapsena ollessaan ajeli tämmöisellä karhoja kasaan heinäpellolla. Vivusta vain nuo takana häämöttävät haravakoukut aina sopivassa karhon kohdassa ylös, seiväs siihen ja mättämään. 
Ehkä Hillakin törmää tämmöiseen. Tai sitten ei. Viimeksihän me jätimme sankaritarparan kauhuissaan metsästä ryntäävän suunnattoman pedon, mäyrän, armoille. 

ERKKI-ENON EKOLOGISET OPETUKSET - OSA 17. 

Jannneen hädissään tarrautunut Hilla havahtui irrottamaan otteensa vasta Juholan rymistellessä esiin metsästä omituisen näköinen, pantakaulainen koira mukanaan. Koiran pysähtyessä nuuskimaan maassa makaavaa, söpösti mustavalkonaamaista mäyrää tyttö suuntasi raivoa leimuavan katseensa tyytyväisyyttä uhkuvaan Juholaan.
-Murhaaja! Mitä pahaa tuo viaton eläin sulle muka oli tehnyt!
-Jaa minulle?  Ei niin mitään, mutta en minä flikka sitä kuule ihan huviksein hengiltä paukauttanut, jos sitä luulet. Elukka jäi Romppaisen auton alle aamusella, kattos nyt sen takajalkaa. Ei siitä tuommoisena eläjäksi olis enää ollut. Lieneekö muutenkaan ihan kunnossa, talviunillahan noiden jo pitäis olls. Hellä onneksi sai sen jäljitettyä, päästin kärsimyksistään. Enkä noin läheltä ampunut olis, jos ei se teitä kohti hyökännyt. Haavoittunut eläin on aina vaarallinen. Arvaamaton.

Hilla ei siihen osannut enää mitään sanoa. Mulkaisi vain vielä kerran vihaisesti Juholaa, ennenkuin jäi tuijottamaan mäyräparkaa. Se oli kyllä iso! Ainakin metrin mittainen. Vähän pelottavakin, vaikka sitä hän ei takuulla myöntäisi. Ei ainakaan tuolle ärsyttävälle äijälle!

Loppumatka Baarmanneille meni vähän vaisussa tunnelmassa. Janne kyllä yritti parhaansa, kertoi mäyrien jopa 100 metriä pitkistä tunneliverkostoista maan alla, niiden tavasta siivota roskat ulos pesästä keväisin herätessään. Metsän laidalla kuusikossa törröttävän rautapyöräisen häkkyränkin se kiersi, selosti hevosharavakoneen käyttöä. Hillaa lämmitti pojan rauhallisuus, se ei takuulla koskaan pilkkaisi häntä tai naureskelisi ivallisesti, vaikka kysyisi miten tyhmiä "maalaisjuttuja". Sen kanssa olisi turvassa. Aina.
Mutta kun... Kun ei vaan voinut olla sitä yhteistä tulevaisuutta. Ei mitenkään. 

P1080304.jpg

Leah ei ollut asiasta yhtä vakuuttunut heidän kiertäessään rantaa kohti. 
-Jokaisen ongelman yli löytyy silta. Ei ehkä juuri edestäsi, mutta kunhan kuljet tarpeeksi pitkälle se tulee kyllä vastaan. Sitten kysyt uskallatko kulke sillan yli. Haluatko katsoa mitä toisessa päässä odottaa. 
-Äiti ei ikinä anna minun jäädä tänne,  Hilla puuskahti kumartuen poimimaan maasta kepin, heitti sen kauemmas rannasta ja seurasi hetken perään sinkoavaa Salli-koiraa.  -Eikä enon luona voi asua. Siis silleen oikeesti, tajuut sä? Enkä mä tiedä yhtään mitä alkaisin opiskella. Tekisi niin mieli tehdä jotain, eikä vaan päntätä jotain sen takia, että pitää saada ylioppilaslakki. 
Perustelut tuntuivat lähinnä naurattavan Leahia. Se huiskaisi kättään vähätellen, kuin pyyhkäisten sillä liikkeellä pois kaikki hänen perustelunsa.
-Tekosyitä! Käy koulu täällä loppuun. Mene maatalousoppilaitokseen, opiskele kaksoistutkinto. Asu siellä. Jätä murehtimatta tulevaisuutta liikaa. Rakastu Janneen! hmisen pitää nauttia! 

Leah jäi kuistille katselemaan nuorten menoa. Metsän reunassa ne ottivat toisiaan kädestä kiinni. Rinnasta kohosi huokaus, joka ei jäänyt taakse seisahtuvalta Jacobilta huomaamatta.
-Nuorta rakkautta ilmassa? Tuntuuko sitä katsellessa haikealta? Kaipaatko menneitä aikoja?
-Tämä päivä tässä ja nyt on hyvä. Pohdin vain miten pitkä matka nuorilla on vielä edessään. Vaikeakin. Hilla ei taida tietää kenen poika Janne on: millainen talo Juhola on. Mikä siellä odottaa.
-Ach, 
Jacob hymähti ymmärtävästi.  -Se kyllä selviää. Sitten minä pidän Hillalle istunnon. Puhumme asiat.