P1060876.jpg

Oletteko kuulleet sanontaa pää on kuin Haminan kaupunki? 
Ellette, niin kerrottakoon sillä tarkoitettavan Raatihuoneelta alkavia ympyröitä muodostavia katuja.
Viisaan Naisen työpaikalla on nykyään monen pää yhtä pyörällä, ja savu käy korvista. Kiitos nörttien. Kas kun tulossa on Suuri Uudistus käytettäviin tietoteknisiin järjestelmiin. Se, mikä nyt hoituu parilla klikkauksella vaatii kohta 52 klikkausta. 
Se on sitä kehitystä, se. 

Oleellisinta on kuitenkin aina miten näihin uudistuksiin missäkin ihmiset ns ajetaan sisään, eli koulutetaan. Riittääkö päivä, jonka aikana leipääntynyt opettaja luennoi jyräävää vauhtia vaan menemään, ja porukka tippuu 98 % heti alkumetreillä? Sitähän se valitettavan usein on. Sitten räpelletään yrityksen ja erehdyksen kautta, kuka mitenkin. 
Vielä suuremman ongelman kiteytti työtoveri toteamalla, että pää vain ei suostu ottamaan vastaan tätä kaikkea, vaikka kuinka yrittäisi: puuttuu ne palikat. Ahdistaa. Uuvuttaa. En jaksa!
Näihin tunnelmiin Viisas Nainen on myös uponnut.


Kaikkein eniten askarruttaa nörttien asenne. Näitähän löytyy Viisaista Naisistakin. Tuska kuitataan toteamuksilla ettet vaan viitsi etkä halua.
Ongelman ratkaisu ei sillä lainkaan lähene. Oleellisinta olisi kysyä miksi, mikä sen tekee vaikeaksi? 
Me kaikki emme ole samanlaisia. Ei oopperalaulajaksikaan tulla sillä, että lyödään libretto kouraan ja käsketään laulaa - ja sitten kun ei suju nenä halveksivasti pystyssä tuhahdetaan kuinka et vaan viitsi etkä halua.

Tekee mieli myös kysyä näinkö me suhtaudumme muihinkin läheistemme ongelmiin: väheksymällä, halveksimalla.
Kuinka monta parisuhdettakin on pilattu tuolla lähestymistavalla asioihin?
Miksi me olemme välillä niin täydellisen sokeita omassa ylevyyden tunnossamme ja osaamisessamme, että kieltäydymme jääräpäisesti pohtimasta koko asiaa ja ongelmaa toisen näkökantista? 

No, Pomolle Viisas Nainen jo ilmoitti yrittävänsä pysyä hiljaa koulutuksessa. Josko nyt ei missään vaiheessa lipsahtaisi suusta se pelättävissä oleva voi v*ttu mitä paskaa.
Työtoverin kanssa todettiin, että antakaa sitten p*rkele potkut jos se jostain tentistä on kiinni, sillä tuosta ei läpi mennä millään. Ja mitä me edes tehdään kaikilla näillä opeilla, joita ei tarvita työssämme koskaan? Eikö olisi järkevämpää opettaa nyt ensin vain se oleellisin? 
Sitä paitsi elämässä on nyt paljon suurempiakin murheita vanhemman polven vakavan sairauden takia. Miehen puuttuva hammas taas... No, kuten yhdessä totesimme: ei se siinä naamassa paljon muuta, ja kaikilla tosi kiekkoilijoillakin on aukkoja hymyssä. 

Mutta mukavampiin asioihin! Ilvesvaaralla kukkivat kaiketi jo ensimmäiset leskenlehdet aurinkoisilla paikoilla, ja Kaarlohan käveli pankista ulos keventynein mielin, veloista vapaana miehenä. Eli mitä siellä Virvelibaarin edessä oikein mellastettiinkaan Steenperin valvovan silmän alla?
Niin, ja ellette tunnista, niin kuvassa on sahapukki ja pokasaha - Kaarloa rankakasan luona kotona odottamassa.

 

P1080964.jpg

ANNO DOMINI OSA 12.  RAKKAUDESTA LAJIIN

Kaarlon suunnitelman luikahtaa sujuvasti pubiin torppasi eteen muuriksi pelmahtava lapsilauma. Sopivaa rakoa katseella hakiessa hänelle kyllä selvisi oitis metelin syy. Steenperi heilutteli kädessään alkometriä. 
-Hittoako ne otti Juoppo-Jampan kuskiksi, saakeli!  tuhahti joku synkeästi takaa. -Kännissähän se on taas kuin apina
Steenperin vieressä huojahteleva mies kyllä kieltämättä muistuttkin vähän apinaa, Kaarlo hymähti huvittuneena mielessään. Pieni, kuivankälppänä mies, Naama kuin kynnöspeltoa, kielien rakkaimmasta harrastuksesta ja pitkästä urasta sen parissa. 

Mihin menossa oltiin selvisi myös pian. Kaarlon kyljessä seisova pikkutyttö puhkesi katkeraan itkuun. 
-Minä en pääse ikinä pelaamaan! Ne lupasi, että tänään pääsisin, ja varmaan en istuis vaan vaihtopenkillä! Byää!!!
Kaarlon sisällä läikähti jotain liikutuksen sekaista, vanhat muistot mieleen tuovaa. Olihan hänkin kerran ollut lapsi. Samanlainen pikkuisen pullea, kömpelö keskenkasvuinen, joka valittiin peliin kuin peliin aina viimeisenä, pakosta. Miten hienolta silloin joskus olikaan tuntunut sitten, kun viimein pääsi joukkueeseen. Sillälailla oikeasti. Kuinka rinta oli haljeta ylpeydestä ensimmäisen, onnistuneen pelin jälkeen. 

Steenperiä pikkutytön murhe, tai muidenkaan lasten pettymyksestä väpättävät leuat eivät paljoa näyttäneet liikuttavan. Saati vanhempien kiukku Juoppo-Jampaksi puhuteltua porukan petturia kohtaan.
-No niin, lähdetäänpäs kotia kohti kaikki! Bussi ei liiku tästä nyt tänään mihinkään, koska kellään muulla ei ole korttia. Joko kuljetatte lapset omilla autoillanne tai perutte koko pelin.
Virkavallan tyly ilmoitus kirvoitti väkijoukosta vihaisen mutinan aallon. Steenperille huuhdeltiin vastaväitteitä. Tähän hätään ei mistään saataisi tarpeeksi kuljettajia sellaiselle porukalle, eikä naapurikuntaan saanut edes mennä kuin rajallinen määrä aikuisia. Se oli sovittu etukäteen. Koko kevät oli sitä paitsi puhuttu kuinka nyt viimein saataisiin koulujen välinen pesäpallon kiertopalkinto kotiin Vaaranlaaksoon! 

Koskaan jälkeenpäinkään Kaarlo ei osannut sanoa mikä häneen sillä hetkellä meni. Jokin vain pisti harppaamaan eteenpäin, marssimaan suoraan Steenperin eteen ilmoittamaan, että hän voisi kyllä ajaa. Parhaat päivänsä nähnyt Scania oli tuttu peli, ei ongelmia. Ja tässähän tämä, riittävästi kirjaimia sisältävä ajokortti. 
Tyrmistyneen hiljaisuuden jälkeen ilmoitus otettiin vastaan riemukkaalla huudolla. Kortti repäistiin jupisevan Steenperin kädestä, ja Kaarlo suorastaan tungettiin sisään Scanian ovesta. Vaaranlaaksossa ei näköjään käyty tekemään asioita suotta hankaliksi. 

Ja tunnustaa täytyi, että iso ratti tuntui kämmenissä tauon jälkeen mukavasti tutulta. Tämän hän osasi, tätä hän oli tehnyt melkein koko ikänsä. Selän taakse istumaan mätkähtänyt, ylipainoaan sekä helpotustaan puuskuttava vanhempi naishenkilö esittäytyi koulun johtavaksi opettajattareksi. Passasi sanoa Sanelmaksi vaan, ja seuraavasta risteyksestä vasemmalle. Iltapäivään tässä menisi, kahden eri ikäluokan pelit. Pesäpalloa, sitä suomalaisinta urheilun jaloa muotoa. Eikä mitään nykyhömpötyksiä, vaan vanhoilla Tahko Pihkalan opeilla: kolmesta palosta vuoron vaihto, kolme vuoroa. Päälle palkintojen jako ja kotimatkalla jäätelöt Kettujärven levähdyspaikan kioskilta. Sinne oli etukäteen tilattu kaikki valmiiksi.

Matka taittui nopeasti, vaivaiset muutama kymmenen kilometriä. Autosta ulos purkautuessa porukan aikuiset tyrkkäsivät nopeasti kättä, mutisivat nimensä. Sanelma otti lukua, karjaisi pari komentoa paimentaen katraansa riviin kohti kenttää, ja sitten marssittiin jo kalkkiviivoille. Kaikki aikuiset tuntuivat suuntaavan kotipesän penkeille, joten minnepä muualle hänkään olisi. Hykerrytti katsella kuinka tosissaan lapset ottivat asentoa, mulkoilivat uhmakkaasti vastustajan rivistöä. Läiskittiin nyrkkiä räpylään, heilauteltiin arvioiden mailoja ilmaan. Tästä kun minä räimäisen kunnarin...

Pilli vihelsi. Kapteenit komennettiin hutunkeittoon. Mutta mitä hemmettiä... Eikö niillä onnettomilla ollut minkäänlaista pelinjohtajaa. Kaarlon oli ihan pakko kysyä asiaa Sanelmalta. Opettajatar kohautti uupuneesti olkapäitään, kuivasi hikeä otsalta. Ei, ei ollut viuhkaan ketään. Ei edes koko viuhkaa. Poikien liikunnanopettajaan oli iskenyt edellisyönä ripuli, ja Juoppo-Jamppaan jano. Piti vain nyt luottaa siihen, että lapset muistaisivat säännöt. 
Kaarlo tyrmistyi. Sitten sisuuntui. Oman joukkueen tullessa toiseen sisävuoroon hän harppoi syöttölautasen viereen kysymättä passasiko vaiko eikö. Viittoi tuomarilta aikalisän, ja alkoi ladella tiukasti ohjeita. Aapeli löisi vasurina, näpy suoraan etukenttään, sitä ne eivät osaisi odottaa. Emmi neljänneksi, pitkä laaka oikeaan reunaan, samalla tavalla kuin alussa. Ja nyt katsotte tarkkaan, näin kun minä viiton, niin...

Aika lakkasi kulumasta, maailma kutistui kentän kokoiseksi. Pesäpallo oli aina ollut Kaarlon sydäntä lähellä. Silkasta rakkaudesta lajiin Kaarlo oli kuskannut vuosikausia kotipaikkakunnan miesten joukkuettakin pitkin poikin maata. Oppinut niillä reissuilla tarkasti seuraamalla kaikki kommervenkit, taktiikat sun muut. Nyt niille löytyi yllättäen kummasti käyttöä, vaikka ihan eri tasolla touhuttiinkin. Into tarttui lapsiinkin, näyttämisen halu, usko omiin kykyihin. Pelaamisen riemu, oi että sitä katseli mielikseen! 

Viimeisen pelin ja viimeisen sisävuoron jälkeen Sanelma puhkesi itkuun. Opettajatar puristi vanhuuttaan tummunutta kiertopalkintopokaalia vasten rehevää, nyyhkytysten tahtiin aaltoilevaa poveaan.
-Voi Kaarlo, sinä olet taivaan lähettämä enkeli! Tämä on ihme! 
Vaivautuneena Kaarlo pyristeli irti vaatteisiinsa ripustautuneista, riemuaan kiljuvista lapsista. Aikuiset sentään vain läiskivät hartialle, murahtivat sanan tai kaksi kiitokseksi juroon suomalaiseen tyyliin. 
Paitsi sen pienen, hänen mielensä hellyttäneen pullean tytön äiti. Vaaleat, kurittomat kiharansa punaisella huivilla kesyttänyt nainen suipisti samaa sävyä olevat huulensa lentosuukkoon. Suhahti levähdyspaikalla jäätelölle pysähdyttäessä, että Kaarlo se vasta oli todellinen mies. Isolla kirjaimella. Toivottavasti tavattaisiin joskus vielä uudelleen, hän mielellään osoittaisi kiitollisuuttaan kokkaamalla vaikka kunnon päivällisen.