P1070033.jpg

Siperian pakkaset ovat muuttuneet luita katki rutisuttelevaksi liukkaudeksi. Päivälenkillä katselee kauhun sekaisella kunnioituksella niitä optimistisesti tasapainoilukykyihinsä luottavia nuorempia yksilöitä, jotka liukastelevat reippaasti sileäpohjaisissa tossuissaan. Itse yrittää harppoa varovasti vaan hiekoitetuilla väylillä. 

Vanhan laulun mukaan rekkamiehen kello soi neljältä. Viisaan Naisen kotona se soi maanantaisin jo 3.40, kun Mies alkaa tehdä lähtöä Helsinkiä kohti. Ei kovin hyvä suunta näinä aikoina, mutta mikäpä enää kohta olisikaan?
Jälkeläisiään sentään voi onneksi tavata ulkona, saman kadun varrella asumisessa on omat etunsa: koira saa nauttia kerralla monen ihmisen seurasta. Niiden otusten energiamäärä ja lumesta nauttimisen kyky ovat kyllä kadehdittavia! 

Maanantait, ne jaksavat hymyilyttää harvaa. Sinne vaan pimeyden ja räntäsateen sekaan, yäk! Toisaalta Viisaan Naisen työmaalla on alettu pelata "pohdintabingoa" siitä, kenen kohdalle ensimmäisenä kolahtaa SE. Tiedätte kyllä... Monella on kurittomasti pitkin kyliä kirmaavia kakaroita, kiukutellen kouluun tai päiväkotiin raahustavia jälkeläisiä ja niin edelleen. Tämä luo työilmapiiriin aivan omat pohjavireensä, samoin jatkuvasti tiukentuviin ohjeisiin. Kohta ei saada varmaan edes pieraistakaan kuin sisäänpäin, ja hengittäminen kielletään kokonaan. Ruokatunnit tehdään töitä.

Onneksi voimme paeta näitä ajatuksia aina Ilvesvaaralle! Siellähän on sitä paitsi kevät pitkällä, huhtikuu yli puolen välin. Maa on sulaa, aurinko palannut talvilomiltaan paistamaan kirkkaasti, kurjet nostelevat jalkojaan ruskeanharmailla, märillä pelloilla katse toiveikkaasti pulskaa sammakkoa tai muuta herkkua hakien. 

 

kev%C3%A4tloma15%20010.jpg

ANNO DOMINI OSA 10. YLLÄTYSVIERAITA

Aamusella Kaarlo viritteli tulet hellaan, pisti kahviveden tulemaan. Hellan kanssa sinuiksi pääseminen oli vaatinut useamman kirosanan sekä sisään tunkevan savupölähdyksen. Selvästikään se ei enää ilmojen lämmetessä suostuisi toimimaan ollenkaan. No, sitten pitäisi siirtyä taas primuskeittimeen, ja alkaa jo ihan tosissaan puuhata sitä kesäkeittiötä.
Vaan viisas mies oli Lepistö mökkiä suunnitellessaan ollut. Vähän eri linjaan laitetuille sisäovillekin oli syy selvinnyt: nyt ne mahtuivat aukeamaan yhtä aikaa, saunasta saattoi näppärästi päästää jälkilämmöt asuinkammarin puolelle. Pärjäsi makuupussissa yön mukavasti, vaikka ulkona painui yhä lähelle nollan pintaa, ellei ali.

Tänään päivä valkeni kuitenkin aurinkoisena. Juuri sopivana alkaa raivailla kivijalan sisään keittiön pohjaa. Tyytyväisenä Kaarlo veti pusakan niskaan, loi viimeisen katseen uuteen kotiinsa. Verho ikkunassa, räsymaton pätkän päällä kiikkustuoli, sohvalla villaviltti päiväpeittona. Porsliinit vitriinikaapissa. Jo vain, mukavalta näytti. Sähkön puutteelle nyt tietenkään mitään voinut, mutta ilmankin pärjäsi. Kännykän sai ladattua autossa, samoin otsalampun. Kesällä riittäisi valoa enemmän kuin edes tarvittiin.

Aurinko paistoi, työ maittoi. Linnutkin lauloivat kuusikossa kevään riemua rinnat tulvillaan. Jossain kauempana huusi kurki. Vanhan navetan perustuksilla hurahti sukkelasti tunti, jos toinenkin. Välillä piti pysähtyä ihan vain ihastelemaan entisaikojen taitavia rakentajia. Luonnonkivistä muurattu seinän alaosa oli kestänyt varmaan kohta 100 vuotta, vaikka sementti joistain kohtia jo puuttui. Vaan pohjalaattaa saattoi kyllä hyödyntää.
Kaarlo mittaili juuri mielessään hellan paikkaa korvien tavoittaessa liverryksen seasta selvää askelten rahinaa.
Sydän muljahti inhottavasti katseen tavoittaessa tietä pihaan tulleen kaksikon. Tummansinisistä virkahaalareista ei voinut erehtyä. Poliisit! Helvetti, nytkö ne pidättäisivät hänet, pistäisivät putkaan konkurssirikoksesta epäiltynä, vai Annabellako…

-Päivää,  kajautti etummaisena kulkeva.  –Tultiin vähän vilkaisemaan, kun nähtiin autonjälkiä. Ollaankos sitä uusia täällä, en muista aikaisemmin nähneeni.
Kohteliaasti, sopivan nöyräksi heittäytyen, ja visusti helpotuksensa piilottaen Kaarlo selvitti perineensä mökin edesmenneeltä Lepistöltä. Laittelevansa vähän paikkoja parempaan kuntoon, josko kesäksi jäisi. Ja joo, koronahan se oli etelämmässä työt vienyt, vaan ellei täältä mitään alkaisi löytyä, hän sitten syksyllä viimeistään miettisi mihin suuntaisi. Puhuessaan Kaarlo samalla tarkasteli miehiä. Tässä oli nyt varmaan se Hämäläisen mainitsema Steenperi. Ryhti suora kuin tikku-ukolla, naamalla tiukka ilme, silmälasit virallisen oloisesti metallikehyksiset. Vaaleat, otsalta karkaamaan alkavat hiukset millilleen armeijan mittaan leikattu. Ei mikään iso mies, liekö nipin napin Poliisikouluun pituus aikoinaan riittänyt.

Jotenkin tyytymättömän oloisena Steenperi vielä hetken tepasteli ympäriinsä kädet selän takana kuin 50-luvun elokuvien vääpeli. Kurkisti lupaa kyselemättä sisälle mökkiinkin. Toinen, nuorempi kaljupää kulki perässä sanaa sanomattakaan.
Vaan olihan niillä muukin syy poikkeamiselleen. Se kävi lähtöä tehdessä selväksi.
-Onko täällä näkynyt ketään kylältä? Vaikka sellaista erittäin epäsiistiä, pitkätukkaista pultsarin oloista vanhempaa miestä?

Kaarlo veti ilmeensä ihmetteleväksi, yritti heittäytyä pikkuisen yksinkertaiseksi. Pyöristi silmiään viattomasti.
-Jaa ei, ei ole näkynyt. Onko se vaarallinenkin, kun on virkavalta tuolla tapaa perässä? Meinaan onko oikein aseistettu, suurempi rikollinen ihan?

Steenperi tuhahti jotain, mistä Kaarlo ei saanut selvää. Rykäisten vakuutteli, ettei syytä huoleen. Paikallinen pikkurikollinen vain, jota kannatti vältellä. Jos ilmaantuisi, pitäisi häätää tiehensä, ja ilmoitella puhelimitse. Ei hätäkeskukseen, vaan suoraan heille.
Nyökytellen Kaarlo otti annetun käyntikortin, työnsi taskuunsa talteen.

Jo vain, Hämäläisen perässähän ne kulkivat. Sen varmisti Hämäläinen itse pujahtaessaan pihaan heti kohta sinisten haalareiden kadottua riittävän kauas näköpiiristä.
-Saatana, kun jaksaa rasittaa tuommoiset virkaintoiset steenperit! Jahtaisvat kunnon konnia, antaisvat tämmöisen pienen kotitarvetehtailijan olla rauhassa. Ketä minä täällä häiritsen, jos tuolla seurakunnan maalla muutaman litran toisinaan omaksi iloksein tiputtelen? En myy kakaroille, en paljon kelleen. Mitä nyt joskus maistiaisia annan. Soon kuule niin hyvää tavaraa, että entinen vallesmannikin välillä pyys pullon tai kaks, kun kunnon ainetta kaipas niiden Alkon lirujen tilalle.

Hämäläisen kädessä roikkuva hauki heilui samaan tahtiin ponnekkaiden sanojen kanssa. Oli kuulemma matkan varrelle sattunut sopivasti jonkun unohtama katiska, ja kas kummaa, eikö vain ollutkin pulska hauki siellä polskinut! Hän ihan hyvää hyvyyttään oli sen sieltä onkinut pois. Suotta jättää pilaantumaan, kun voitaisiin pistää paistumaan. Kai Kaarlolle passaisi, jos laitettaisiin saman tien tulet? Janottikin niin pahuksesti, että jos sitä kaljaa vielä tölkki tai pari mitenkään sattuisi olemaan…