IMG_20201122_115359.jpg

Nyt ei enää riitä, että tuntee itsensä onnelliseksi. On luotava itselleen onnellisuusbrändi. Muuten on ihan luuseri?

https://www.iltalehti.fi/mieli/a/813863fc-43ad-4de9-83ad-bf945705b131

Tyrmistyttävää, mutta ei ihmetytä. Joka puoleltahan meille tuputetaan vain onnellisia tarinoita - tai ainakin niissä on sellainen loppu. Somebeibejä lihominenkin ilahduttaa, ihan sama vaikka tuli 10 koronakiloa! Kehopositiivisuutta se vain on! Kiroile siinä sitten syyllisyyttä tuntien omia makkaroitasi - sillä eiväthän ne lisäkilot todellisuudessa yleensä pelkkiin rintoihin ja lanteisiin kerry. Saati, että alkutilanne olisi jossain missukoiden alipainon rajoilla, josta on varaakin lisätä massaa. 

Töissä me tietenkin joudumme pakosta vetämään päällemme neutraalin työminän. Siellä ei ole lupa näyttää tunteitaan, ovat ne millaisia tahansa. Näinhän meitä neuvotaan. Vielä rankempaa, jos pitää brändätä naamalleen väkisin sitä onnellisuutta, vaikka kuinka riepoisi koko elämä. 

Tässä iässä onneksi tietää, ettei jatkuva yltäkylläinen onnellisuus ole todellisuutta. Eikä sen ole tarpeen ollakaan. Jokaisena päivänä ei tarvitse olla tehokas, tyylikäs eikä edes sosiaalinen. Joskus saa maata sohvalla takki tyhjänä kattoa tuijotellen (ja jos joku paheksuu voihan aina sanoa meditoivansa, se on Muodikasta). Ennenkuin kadehtii jatkuvassa liikkeessä olevaa, viimeisen päälle trimmattua fitnesstipua kannattaa kysyä mielessään, mistä sekin toiminta on pakoa: mitä sillä pohjimmiltaan haetaan. Tai se täysillä töitä painava, lisätutkintoa toisensa perään opiskeleva: saako aitoa tyydytystä uuden oppimisesta, vai täyttääkö vain tyhjiötä, yrittääkö loputtomasti pönkittää heikkoa itsetuntoaan?

Keskinkertaisuus on monesti parasta. Onnellisuudessakin. Elämässä mennään välillä suu korvissa ja rinta onnesta pakahtumaisillaan, välillä hampaat irvessä milli kerrallaan. Ja jos yhdellä osa-alueella onkin kaikki kohdillaan, voi toisella tyrkkiä kapuloita rattaisiin oikein urakalla.
Se vain on hyväksyttävä. Nautittava häpeämättömästi hyvästä, kahlattava sitkeästi läpi huonompi. Oleellisinta lienee muistaa, että omasta onnestaan on viime kädessä vastuussa itse - parisuhteessakin. 

Mutta näissähän nyt ei ollut kai mitään uutta, kenellekään. Joten siirrytäänpä sovinnolla Ilvesvaaralle. Kaarlon kauppareissuhan jäi viime kerralla kesken. 

 

joulu%20002.jpg

 ANNO DOMINI OSA 8. KIRPPUTORIN KAUNOTAR 

Takapenkille viskatuissa kauppakasseissa ei ollut mitään hetkessä pilaantuvaa, joten Kaarlo käänsi Pajeron kaupalta lähtiessä myyjän neuvojen mukaisesti vasemmalle pihasta. Samallahan tuo tulisi käytyä, kun kerran liikenteeseen oli tullut lähdettyä. Vaikka taskuissa rahisi enää muutama kymppi hanskalokeron kirjekuoresta voisi täydentää käteiskassaa. Tai sama se, nappaisi koko kuoren povitaskuun. Voisihan sieltä näppituntumalla onkia lisää valuuttaa, jos jostain eurosta kiinni jäisi ostokset.

Kyläkoulu erottui kuusimetsän tummuutta vasten vaaleampana rakennuksena jo peltoaukealle puoleen väliin. Vauhdin olemattomiin pudotellen Kaarlo väänsi rattia, pujahti ruosteisten portinpuoliskojen välistä pihaan. Rinnassa ailahti jotain nostalgista. Samanlaisessa, sotien jälkeen rakennetusta standarmimallin koulussa hänkin oli lukemaan sekä laskemaan aikoinaan opetellut, ennen pienten kyläkoulujen sulkemisvimmaa. Vasemmassa päässä opettajien asunnot, oikealla pari luokkahuonetta, niistä toisessa varmaan paljeovella erotettavissa perältä voimistelusali. Ulko-ovesta suoraan alkujaan kirjastoksi tarkoitettu pienempi huone.
Ja ulkorakennukset, nekin täsmälleen tutulla tapaa sijoittuneina. Pienempi varmaan keittola, seinän takana puutyöluokka. Isompi alkuperäinen puuliiteri, jossa ulkohuussit tytöille ja pojille erikseen. Olkoonkin, että kyllähän hänen aikoihinsa sentään oli jo sisävessassa saatu käydä. Sen verran nykyajalle annettu periksi.

Äh, mitäpä hän noita muisteli, enää. Muinaisia. Tulevaisuuttahan tässä oltiin rakentamassa. Napattuaan hanskalokerosta kirjekuoren povitaskuun Kaarlo kampesi ulos autosta. Sitä paitsi siitä, miten nyt elettiin jo seuraavaa vuosituhatta, muistutti koristeellinen kyltti seinässä: Edla´s Tattoo Kaarlo tavasi kiemuraisia kirjaimia. Hah, no, tuohan selittikin kaupan tädin toteamuksen elämäntapataiteilijoista.  Ulko-ovien katoksen alla taisi pöytälevyn parissa puuhastella taiteilijatar itse haalistuneissa farkuissa, mustassa hupparissa, oranssinpunaiset pitkät hiukset tuulen pörröttämänä kiharapilvenä.

Lähemmäs päästyään Kaarlo huikkasi hyvät päivät, jähmettyi sitten kesken askeleen naisen nostaessa päätään ja kääntäessä kasvot häntä kohti. Herran jestas! Kauempaa katsoen nuorelta näyttänyt nainen olikin takuulla vähintään eläkeikäinen, mutta miten tyrmäävän kaunis yhä! Tai siis, olisi voinut olla ilman kaulalle asti nousevia ja kämmenselkiäkin peittäviä tatuointejaan. Kaarlo ei moisia oikein osannut ymmärtää, vaikka nämä värejä pursuavat pienet kukat sekä kolibrit ja mitkä lie köynnökset hipoivat taidetta. Sellaisia silmiäkään hän ei ollut ikäpäivänä ennen nähnyt: niin epätodellisen kirkkaan vihreitä, kuin suoraan toisen sisimpään asti näkeviä.

Nyt niihin silmiin nousi hymyn sekaista huvittuneisuutta. Edla oli selvästi tottunut ihmisissä aiheuttamaansa hämmennykseen. Kaarlon saatua änkyttäen esitettyä lopulta asiansa nainen viittoi häntä sisään, käski etsiskellä rauhassa. Hän sitten rahastaisi, jos jotain mieluisaa löytyisi.

Se isompi, voimistelusalilla varustettu luokkahuone oli survottu täyteen sekalaista tavaraa, mutta siististi järjestykseen. Vanhan ostoskorin ovensuusta napaten Kaarlo hieraisi leukaansa. Mitähän sitä nyt… Niitä keittiökapistuksia ainakin. Tai jos tuosta räsymaton pätkänkin, jonkun verhon ikkunaan… Nyt ei ollut Annabellaa kertomassa mikä passasi sisustukseen milloinkin, mikä ei. Sai ihan itse valikoida hyllystä mukit, lautaset ja räyhäkkään oloisen venäläisen teeastiaston. Yhtä hyvin voisi tehdä Lepistön mökistä vähän kotoisamman oloisen, kun kerran jäisi sinne pidemmäksi aikaa asustelemaan.

Edlan ilmestyessä sisälle käsiään riepuun hieroen Kaarlo istui peränurkan keinutuolissa, lykki hiljalleen jalalla vauhtia. Katse hipaisi Edlaa, hakeutui sitten taas edessä olevaan vitriinikaappiin. Eihän se hienointa antiikkia ollut, vaan mitä lie askoa tai iskua, mutta mielessään Kaarlo näki kaapin seistä pönöttämässä hellan ja sohvan välissä, koriin kasatut astiat sievästi hyllyillä. Harmi vain Pajeron tavaratila oli melko rajallinen, sinne ei saisi survomallakaan mahtumaan keinutuolia, saati korkeaa vitriinikaappia. Huomionsa hän totesi pahoitellen Edlallekin. Paljasti samaa vauhtia melkein huomaamattaan muuttaneensa Lepistön vanhaan kämppään, jäävänsä varmaan syksyyn saakka. Kukaan enää odotellut, missään.

-Äläs nyt vielä,  nainen huiskaisi sormuksista täyttä kättään kuin tahtoen pyyhkäistä vastaväitteet olemattomiin.  –Erkki on tuolla liiterissä etsimässä vanhoja ikkunoita kasvilavaa varten. Kyllä te kahteen mieheen saatte nämä pakettiautossa kulkemaan, eikä siitä tule edes paljon mutkaa. Erkkikin asuu Ilvesvaaralla, siellä Jänönkäpäläjärven pohjukassa. Hakekoot ne ikkunansa huomenna, kun on mittaillut tarkemmin mitä tarvitsee.