20210102_180907.jpg

Maailma on muuttunut näistä 60-luvun lukemistoista, mutta yksi on pysynyt. Tarinoiden tarve.

Ja parisuhteen kaipuu, kodin arvostus. Haaveet kantavat, ellei muu.

20210102_183502.jpg

Vuoden alun kunniaksi syötiin hienosti. Huolella paistettuja perunoita, jauhelihapihvejä peurasta, sekä korvasienimuhennosta. Jälkiruuaksi karpalokiisseliä. 
Kuulostaa kalliilta, vaan totuushan on aina toinen. Vanhempi Viisas Nainen eli Sisko1 kykki kauan pusikoissa saalista odottamassa, Viisas Nainen itse metsässä sekä suolla muita tykötarpeita haalimassa. Perunat sentään ostettiin ihan kaupasta.
Ja kyllä, mistä arvasitte? Mieshän siellä hellan ääressä hyöri...

Pöytää kattaessa huokailin Miehelle, miten meiltä nyt kyllä puuttuu tästä ne kristallilasit. Ihan vaan sinun Ikeallas joudutaan menemään. Mies innostui. Että juu, ja puuttuu jokaiselta viiniltäkin omat lasit. Pitäishän ne olla, vaikka ei tarvittaiskaan! Ja kaappiin oitis hankittava sitten myös omat kippisteltävät viskille ja vodkalle ja konjakillekin isommat! Siellähän ne kivasti pölyttyy. Kuule se on niin, ettei kunnon suomalainen mies mitään kymmentä eri lasia tartte: se ottaa suoraan pullosta tai tölkistä. Samanlaisena sikana äijä lattioilla konttaa, on ne viinansa juonut mistä tahansa. 
Mutta tietysti, jos olis niitä laseja se kolme hyllyllistä kaapissa. niin tokihan pitäisi sitten alkaa sitä viinaakin reilummin ostella. 

Jo vain, Miehen logiikkaan voi aina luottaa. Vastaukset tulee kuin tykin suusta. 

Samoin pumpsahtelee pusikosta aina yllätyksiä. Enimmäkseen epämieluisia. Vuodatus jumitti. Taas. Miehen auto hyytyi vanhempiensa pihaan sunnuntaina lumitöissä käydessä, joten ei kun kiskaisemaan hatusta Plan B. Viisas Nainen komensi lapsensa lähtemään töihin tänään aiemmin, ottamaan äitikullan kyytiin. Mieshän häipyi tien päälle Viisaan Naisen autolla jo aamuyöstä. Toki lapsi ei ehtinyt viedä äitikultaa töihin asti, vaan piti lyllertää toppapuvussa reilun puolen tunnin liukas taival omin jaloin. Siitä sitten työkaverin kyydissä työterveyteen olkapäätä piikityttämään. Ei ollut kuulkaa fressi olo... Lääkäritätikin aukaisi oikein ikkunan. Taisi pettää ne potilaan reksoonat, saattoi olla peurapihvin seassa valkosipuliakin... Vaan piikitetty on, sairaslomaa viikko. 
Kotimatka taittui bussilla. Onneksi työkaverit valistivat, ettei siellä mikään pankkikortin lähimaksu käy: pitää olla käteistä. Tuskan hiki otsalla ja sitkeästi kaivauksia suorittamalla kassin pohjalta löytyi riittävästi kolikoita. Melko käsittämätöntä! 

Uusi tarinamme, Anno Domini, tulee nyt vähän pidemmässä jaksossa. Piikin jälkeenhän ei tee toviin mieli käyttää edes sitä tervettä kättä. Ei itse asiassa tee mieli tehdä mitään muuta kuin maata särkylääkepöhnässä sohvan sisuksissa kiroilemassa. 

ANNO DOMINI - OSA 2. 

Vasta liki 30 kilometrin päähän kätköltä päästyään Kaarlo heitti vilkkua päälle kaartaakseen bussipysäkille. Oma ironiansa siinäkin, hah. Mikäpä sen parempi valinta linja-autoyrittäjälle perseelleen meneviä bisneksiään pohtimaan pysähtyä. Vaan olihan siinä levähdyspaikkoja varmemmin ilman turhia tirkistelijöitä. Sellaisia hän ei tosiaankaan kaivannut lähettyville kävellessään mersun taakse, avatessaan takapaksin, ja kuoriessaan laatikon muovikassista tarkasti tien päällä. Autoa ei passannut nyt liata, ei yhdelläkään soran murusella.
Kansi rapsahti auki hetken tiukan väännön jälkeen. Ja siellä ne olivat, tuplakerrokseen minigrippejä huolella pakatut seteliniput. Juuri kuten pitikin. Tyytyväisenä Kaarlo vilkaisi tyhjää tietä molempiin suuntiin, asettuen takaisin ratin taakse.
Asvaltti rullasi renkaiden alla. Ajatukset palasivat väkisinkin menneisyyteen.
Isä oli laajentanut perimäänsä pientä linja-autobisnestä hallitusti. Tasapainoillut taitavasti lainojen, hallitilojen laajennusten, ja uusien autojen hankintojen keskellä. Kyllä Kaarlo muisti miten pitkiä päiviä sekä viikkoja molemmat vanhemmat olivat puurtaneet. Joskus isä saattoi viipyä tilausajoreissuilla Euroopan puolella viikkokausia. Heti oli osattu matkatoimiston kanssa haistaa, mikä into ihmisillä oli mennä ja nähdä kaiken aikaa uutta, mutta turvallisen helposti.
Siihen päälle olivat tulleet sopivasti ensimmäiset haja-asutusalueiden koulujen lakkautukset. Saatiin palkata pari uutta kuskia pelkästään niiden kuljetusten ansiosta. Samaan pakettiin isä neuvotteli muutaman pitkän linjan reitin, alkoi puhua retevämmin miten kohta oltaisiin suuria. Hommattaisiin hitto pikavuoron busseihin oikein seutukunnan kauneimmat rahastajatytöt, missitasoa vähintään.
Tulevaisuus saattoi syrjäkylillä näyttää synkeältä, vaan heille se kajasti valoisana.

Entistä valoisammaksi maailma muuttui Kaarlolle heti ensimmäisenä vuotena bussin ratin takana, kiitos Annabellan. Hän iski silmänsä oitis pitkäsääriseen, suurisilmäiseen rahastajatyttöön. Pitkillä linjoilla ehdittiin mukavasti tehdä pintapuolista tuttavuutta, joka sitten eteni kuin luonnostaan välien lämpenemiseen. Tuota pikaa Kaarlo huomasi olevansa kihloissa, seuraavana kesänä naimisissa. Vanhemmat nyökyttelivät hyväksyvästi. Mikäs sen parempi, pysyisivät nekin palkkarahat omassa perheessä.

Joskus Kaarlosta tuntui moinen vauhti vähän liian nopealta. Vaan Annabellalta löytyi lujasti päättäväisyyttä, oli kyse mistä asiasta tahansa. Kotikin sisustettiin tuoreen pikku rouvan mielen mukaisesti, ei siinä miehellä paljon sanomista ollut minkä väristä sohvaa tai verhoa sinne hankittiin. Toisaalta kai se oli maailman tapa, eikä Kaarloa haitannut. Saipahan rauhassa keskittyä opettelemaan isän kanssa firman asioiden pyörittämistä.

Onneksi Annabella tahtoi lykätä lasten hankkimista. Heti häiden jälkeen se oli ilmoittanut tähtäävänsä korkeammalle kuin rahastajanhommiin.  Tai ainakin hienompiin töihin pitäisi päästä, sellaisiin, joissa saisi toteuttaa itseään paremmin. Kaarlo ei tosin ymmärtänyt koskaan miten jossain kemikaliossa meikkejä sun muita naisten turhamaisuuksia pyöritellessä kukaan itseään pystyi toteuttamaan. Käväisi kuitenkin vaivihkaa puhumassa tädille josko Annabella voisi tulla apulaiseksi tädin kosmetiikkamyymälään.
Vaikka tunnustaa täytyi, että rinta rottingilla sitä käveli aina kaverien vuolaasti ihastellessa, kuinka hemaisevan kinkun Kaarlo oli onnistunut nappaamaan. Ai ai, semmoisen yhtä nätiksi laitetun jos kotiin saisi, niin mikäs olisi jätkän ollessa! Kyllä Kaarlon kelpasi!

Vuosi muuttui toiseksi, miltei huomaamatta seuraavaksi, ja sama uudelleen. Lapsista ei enää edes keskusteltu. Lopullisesti asia painui taka-alalle Kaarlon isän saadessa pahan sydänkohtauksen. Firma haukkasi yhä suuremman osan Kaarlon ajasta, huoli isästä kalvoi – eikä suotta: vajaa 5 vuotta ensimmäisestä sairaalareissusta jouduttiin painamaan päät siunauskappelin penkissä. Kaarlon maailman perustukset järkkyivät pahasti, ja pahempaa vain oli tulossa.

Heti hautajaisten jälkeen Annabella ilmoitti tahtovansa suuremman asunnon. Itse asiassa Annabella oli jo katsonut heille valmiiksi uuden talon. Eikä mitä tahansa taloa, vaan eläkepäiviä Espanjaan viettämään muuttavan kunnanlääkärin tiililinnan. Sen Annabella tahtoi. Ei enempää eikä vähempää. Päästäisiin Kaarlon aseman edellyttämälle tasolle vihdoin.
Kaarlo ei surultaan jaksanut käydä huomauttamaan, että kunnanlääkärin vaimo sentään oli aikanaan älynnyt opiskella hyväpalkkaisen ammatin. Sitä taloa rakentaessa voitiin käyttää kahden ihmisen rahoja, ja kai pikkuisen suvun perintörahojakin. Annabella kimmastui niin vähästä. Heti iski tulta sekä tappuraa, jos kaikki ei sujunut mielen mukaan. Pankinjohtaja, tuttu mies, puisteli päätään. Kirjoitti silti lainapapereihin nimensä.

Kaarlo kurvasi liittymästä pihaan. Jäi virran sammutettuaan vielä hetkeksi autoon istumaan. Istui vain siinä, ja katseli kalliiksi tullutta tiililinnaansa. Nuoruuden haaveista, ja entisestä suloisesta rahastajatytöstä leijaili enää haalistuneita muistojen riekaleita yhteisen kodin huoneissa. Lepistön soitto edelliskeväänä oli tullut ajoitukseltaan täydelliseen saumaan. Hän saattoi kuulla yhä mielessään vanhan ystävänsä karskiutta tavoitelleen äänensävyn, sekä rahisevat sanat.
-Sanon nyt Kaarlo kuule suoraan miten asiat on. Minä oon kuollut mies, vaikka henki vielä vaivasesti pihisee. Soon viikoista enää kyse. Vaan nyt ei aleta parkumaan, mennään pystyssä päin, tuli mitä tuli, niin kun Immolan vanhojen sissien kuuluu. Sitä minä tässä, että jos ottaisit mukaas sen juristinroikale Taipaleen, poikkeisitte täällä sairaalalla molemmat vanhat sissitoverit. Pistettäis sinun nimiis se Jänönkäpäläjärven palsta siellä Ilvesvaaralla. Meikäläisellä kun ei noita perillisiä siunaantunut, ja minä sen sulle tahtosin.