P1100529.jpg

Jos ja kun patistaa muita käyttämään kierrätettyä, ja mieluummin vanhaa turkista kuin jotain maatumatonta, muovista kiinanpaskatekokuituista, niin sen mukaanhan se on itsekin elettävä. Niinpä tämän päivän ulkoilut Agentti 010 suoritti Vaasan Turkiksen 50-lukulaisessa kultalammasturkissa, kierrätetyssä minkkihatussa ja kirpputorisaappaissa. Eikä se käsilaukkukaan mistään kaupan hyllyltä uusinta uutta ollut...
Iskemätön valinta sikäli, että kun pistät turkin päälle niin takuuvarmasti pakkanen heti laskee! 

Mutta mitä ihmisetkin sanoo on tokaisu, joka nostattaa niskakarvat kiukusta pystyyn aina. Tiedättekö, kyllä muutkin kuin stadilaiset alta 30-vuotiaat voivat vetäistä niskaansa mitä mielivät. Jos joku jää tuijottamaan suu auki, niin antakaa tuijottaa. 

Koska elämä on yllätyksien jatkumatonta helminauhaa, ei nytkään ole niiltä vältytty. Vaan muistuipa taas kerran mieleen, miten tärkeää on parisuhteessa kohdella toista kunnioittavasti sekä ymmärtäväisesti, olla yhtä kärsivällinen kuin lasten kanssa konsanaan. Päivän agendaan kuului nimittäin myös moottorisahan korjausta. Eikä ongelmitta. Kuunneltuaan keittiöstä kantautuvaa kiroilua aikansa Viisas Nainen hiippaili naama visusti peruslukemilla apuun todeten vienosti, että jos jenkkiautojen konepellin alla ja vanhojen moottoripyörien kanssa on selvitty, selvitään takuulla yhdestä sahan jousestakin. Kun se ei kerran mene noin, se menee varmaankin näin.
-Ja sehän meni - ja juuri siinä kohtaa oli hetki, jollaisina ei koskaan, toistan ei koskaan, pidä alkaa elvistellä omalla osaamisellaan toisen kykyjä vahingoniloisesti mollaten, saati vähätellen. Ellei sitten itse tahdo itseään kohdeltavan nimenomaan niin. Joskus kannattaa muistaa vanha sanonta niin metsä vastaa kuin sinne huutaa.

Perjantaina otettiin muuten käytännön tuntumaa siihen, kuinka ne etäyhteyksillä hoidetut hommat todellisuudessa menevät. Eli eiväthän ne mene. Miehellä alkaa maanantaina uusi työprojekti, jonka tiimoilta piti kasaannuttavan netin kautta turva-asioita käymään läpi. Porukan kokoon saamiseen ja yhteyksien virittelyyn joka suuntaan kului ensimmäinen tunti. Silti pari jäi pelkän mustan ruudun taakse. Täytettävät lomakkeet eivät auenneet kenelläkään. Lopulta 8 tunnin työpäiväksi kaavailtu kutistui 5 epäonnistuneeseen tuntiin. No, näillä mennään, totesi Nro 1. linjoilta - jotenkin hyvin uupuneesti.

Loppupistettä yllätyksille ei päästä vetäisemään vielä. Nääs Miehen whatsappiin oli jokunen tovi takaperin soittanut ja  jättänyt terveydenhoitaja viestin, asiaansa kertomatta. Voimme tietysti arvailla, sitä takaisin soittoa ties kuinka kauan odotellessa... Mutta siis mitä v*ttua, KUKA TYHJÄPÄÄ ottaa yhteyttä puhelulla jonkun whatsapin kautta? Eivät meistä kaikki sellaisia käytä, vaan puhelin on yhä ihan kuulkaa soittamista varten. Tai tekstiviestejä. 

Mutta hei! Onhan meillä onneksi vielä oma maailmamme, jossa mennään eteenpäin vakaasti vanhoja kärrynpyöränuria! Ilvesvaara, Vaaranpohja ja Jänönkäpäläjärven keväiset rannat. Siirrytään siis sinne. Kaarlon paattihan jäi niemennokkaan, kotimatka soutelematta. 
 

virolahti%20068.jpg

ANNO DOMINI OSA 16. SUURTA SURUA 

Pää pyörällä Kaarlo katsoi matkaansa jatkavan hevosen perään, kunnes takalaidan yli jalkojaan huolettomasti heilutelleet lettipäiset tytöt katosivat näkymättömiin mutkan taakse. Jestas sentään, millaistahan seutua tämä Ilvesvaaran tienoo oikein olikaan? Majailiko täällä joku paikallinen versio jenkkien amisheista? Siis sellainen yhteisö, joka eli omassa pienessä piirissään entisen ajan malliin, nykyaikaisia asioita karttaen? 

Pitäisi muistaa joskus varovasti tiedustella Hämäläiseltä, hän päätti työntäen veneen vesille, ja kääntyen soutamaan takaisin kotirantaa kohti. Lepistön valkama pömpeleineen maastoutui kyllä niin täydellisen hyvin ruovikon sekä vesirajaan saakka oksiaan roikottavan pusikon varjoihin, että kummastella piti sitäkin. Liekö luonto vallannut tilan hiljalleen alkuperäiseen muotoonsa, vai oliko tarkoitus pysytellä kätkössä ohikulkijoiden katseilta. Vaikka toveruus Lepistön kanssa oli sissinä Immolassa ryömiessä hitsautunut tiukaksi aika vähän hän miehen myöhemmistä vaiheista oikeastaan tiesi. Yhteyttä pidettiin melko harvakseen seuraavilla vuosikymmenillä.

Asia painui taka-alalle Kaarlon päässä viikon kuluessa eteenpäin. Rankapino hupeni olemattomiin, kuivumaan pinottujen kalikoiden sekä halkojen pino piteni. Yhtenä päivänä Erkin mainitsema Pakkanen, se kylän paras muurari-kirvesmies, käväisi viimeistelemässä kesäkeittiön. Istuttiin urakan päälle pihatulilla, kiehautettiin nokipannukahvit, kastettiin sokerikanelikorppuja mukeihin. Turinoitiin niitä näitä, yleismaailmallisia. 

Ilmaantuipa lopulta myös Hämäläinen taas maisemiin. Tällä kertaa tietä pitkin, parhaat päivänsä nähneellä polkupyörällä vintaten. Kapteenin koppalakkiaan nostellen, hikeä otsalta pyyhkien tuo menninkäisen näköinen, iätön miehen laiheliini istahti pihan penkille.
-Toin sulle pyörän. Ethän sinä joka paikkaan tuolla autollas pääse, et varmaan halua ees mennä. Meinaan, että jos vaikka Virvelibaarin vappujuhliin tai silleen... Kato, poljet sinne, otat pari kaljaa, ja taksilla sitten takasin. Nämä meidän kylän taksit, ne on kaikki semmosia pakettiautoja. Ne on tottuneet kuskaamaan kotiin muutakin kuin pelkät miehet. 
Kaarlo tarkasteli korvallistaan raapien Hämäläisen kulkupeliä. Tottahan toki marjametsään olisi järkevämpää polkien suunnata, saisi parkkiin millaisen polun varteen tahansa. Hämäläinen tulkitsi toisen empivän ilmeen omalla tavallaan, intoutui kehumaan pyörää. Takuuvarma peli, Hämäläisen omin käsin huolellisesti kasaama. Jos ulkonäkö nyt kaatopaikalta haalituista erivärisistä osista johtuen olikin ehkä hieman rujo, niin eivätkä kakarat helpolla varastaisi. Eikä ollut hinnalla kirottu, ei tosiaan. Ihan vaan jos sieltä kauempana sijaitsevalta markettialueelta joskus saisi tuliaisiksi pikkuisen reilummin sokeria sekä hiivaa... Tuppasivat kyläkaupassa ja Vaaranpohjassa jo kyttäilemään ikävästi hänen ostoksiaan. Liekö Steenperin aikaansaannoksia, moinen epäluuloisuus.

Kaupathan siinä lopulta tehtiin. Hämäläisellä ollut sellaista suurta suruakin, rakas Paula, elämänkumppani melkein 10 vuoden ajalta, henkensä heittänyt. Yhtenä aamuna vaan maannut ketarat sojollaan keskellä pihamaata. Eikö silloin mies jotain lohtua tarvinnut? Pari desiä kunnon kotipolttoista edes? 
Siinä kohtaa myyntipuhetta Kaarlo kyllä pelästyi pahemman kerran.
-Onko... onko sulta vaimo kuollut?  hän änkytti. Hämäläinen katsoi hetken, hörähti sitten Kaarlon entistä suuremmaksi järkytykseksi liiasta sätkän vetelystä rohisemaan alkaneeseen naurunkähinään.
-Mulla mitään muijaa, tämmösellä persaukisella äijällä. Eipä sillä, olin minä nuorempana aikasmoinen silmän vilkuttaja, korea jätkä. Monessa aitassa kävin yötä myöten riiaamassa, et tiiäkkään... Eikä niistä kylillä huudella, vieläkään. Vaan Paula, se oli minun kissa. Komea katti olikin, täys peto hiirien ja myyrien perään, ei rottaakaan väistänyt. Kahdestaan eleltiin, minä sille aina juttelin mitä mielen päällä milloinkin hiersi, ja se kuunteli, istui viiksikarvan värähtämättä, katsoa nillitti kuin olis kaiken ymmärtänyt.

Hämäläisen kadottua metsän kätköihin, kohti salaista tehdastaan, Kaarlo lykkäsi polkupyörän mökin taakse. Tuskin sitä sieltä kukaan varastaisi. Hommien jatkaminen takkusi. Ne Virvelibaarin vappujuhlat... Pitäisikö rohkaistua menemään? Yksinolokin tökki toisinaan, mielessä käväisi saunanlauteilla kuinka mukavaa siinä olisi löylyä heitellä kahden jonkun mukavan naisihmisen kanssa. Ähistä kuuman alla rinnatusten, kömpiä vilvoiteltuaan saman peiton alle.
Paitsi ettei ollut sitä peittoakaan. Saati naisten hurmaamiseen soveliaita vaatteita.
Helvetti, turha tässä oli jahkailla! Kirjekuoressa piisasi vielä paksuutta, ja päivällä pituutta. Josko hurauttaisi kaupungin suuntaan, markettialueelle. Heittäisi pyykit kolikkokoneeseen siellä, hakisi odotellessaan uutta, siistimpää kampetta sun muuta tarpeellista: ainakin ne sokerit, hiivat ja peiton sekä tyynyn. Alkaisi elellä enemmän ihmisten tapaan.