20200412_112317.jpg

Viisaan Naisen sukupolvi oppi vanhemmiltaan jo pienenä, että kaikki kelvollinen tavara laitetaan talteen. Olivathan nämä nähneet sodan sekä puutteen. Varsinkaan ei hukkaan heitetty vaatteita. Ellei niitä pystynyt kierrättämään eikä uudistamaan Singerin polkemisella, niin ne leikattiin vähintään matonkuteiksi. Uutta ostettiin vasta todelliseen tarpeeseen. Komeroissa riitti tilaa tunkematta. 

Nykyihmisellä ongelmia tuottaa lähinnä kaappitilan puute, ja/tai muodin perässä roikkumisen tuska. Puhutaan vaatejätteen kaikki kaatopaikat täyttävästä taakasta. Nämä asiat nousivat pakosta mieleen, kun kävi raivaamassa edellisen elämänsä "saalista". Jotenkin salaperäisesti Viisas Nainen kuuluu kooltaan johonkin yleismalliin, jolle sopivat melkein kaikki muilta Viisailta Naisilta periytynyt tai kierrätetty. Ja kuulkaa, 30 vuodessa ehtii hamsteroida uskomattomat määrät vanhaan omakotitaloon! 
Toisaalta ikuisuuksia pelkillä kuntasektorin pätkätöillä roikkuneena, epäsäännöllisesti kirjoituspalkkioita saaneena hamsterointi oli muinoin viisaalta tuntuvaa. Sitä ajatteli eläkepäivinä erakoituvansa torppaansa köyhyysrajalla kituvaksi, joten olisipa ainakin jotain rättiä päälle repäistä - pihahommissahan menee tunnetusti huonompikin.

No, nyt tilanne on muuttunut. Paitsi sen eläkkeen määrän suhteen, tietty. Se tulee olemaan surkea, vaikka kuinka onnistuisi sinnittelemään kiinni työn liepeessä. Ja se roikkuminen, saati uuden työn hankkiminen tässä iässä, sehän on näinä aikoina kaikilla epävarmaa. Näiltä tiimoin alkoi ihan tosissaan ärsyttää joka tuutista tuuppaava ikärasismi. 60-vuotiaat kuvaillaan kirjoissa, lehdissä ja ties missä suunnilleen haudan partaalla roikkuviksi raihnaisiksi papparaisiksi ja mummeleiksi. Harmaaksi massaksi, joka mättää lääkkeitä kaksin käsin, potee ties mitä sairauksia, eikä harrasta enää seksiäkään. 
Prkle, että moinen yleistys nostaa verenpainetta! Saati onko mikään ihme, jos työnantajat tämän mielikuvan pohjalta karsastavat vähänkään vanhempia työnhakijoita? Ihan sama, vaikka valtiovalta kuinka toitottaa, että töissä on jaksettava kohta vähintään 70-vuotiaaksi!

Toisaalta huominen tuntuu huolettavan nuorempia melko vähän. Isoissa kaupungeissa sekä laskettelukeskusten juottoloissa biletetään entiseen tahtiin. Oltakoon somebeibeistä sun muista julkuista mitä mieltä tahansa, niin esimerkin voima tuntuu valitettavasti tepsivän. Jos jatkuvasti seuraat lehdistä ja somesta ja ties mistä kuinka nämä "esikuvasi" kätevästi kiertävät kokoontumisrajoituksetkin sulloutumalla ystäväporukalla ravintoloihin (ilman maskia tai turvavälejä, tietty) nousee takuulla kapinahenki. Kyllä elää pitää saada! Se olen juuri minä, jonka on saatava mennä ja juhlia ja himmailkoot muut!

Mutta minkäpä näille tyhjäpäille tekee... Viisaan Naisen loma sujuu oikein mainiosti omissa oloissa. Lapsen koira pitää aina toisinaan huolta ulkoilusta, laiska luonne muusta. Jopa kimppaompelukone on kesytetty, koulun käsityötuntien jättämistä traumoista huolimatta. Jos lempimetsätakki ratkeaa, sehän korjataan! Maksoi kuinka monta kirousta tahansa. -Mistä saadaankin kätevä aasinsilta Suureen Toiveeseen ja Haasteeseen! Mitäpä jos tänä vuonna ostaisimme uusia vaatteita vain todelliseen tarpeeseen, nekin mahdollisuuksia mukaan laadukkaita ja kotimaisia (niin vaikea kuin alkuperää onkin välillä selvittää...)? Paikattaisiin, korjattaisiin, uudistettaisiin, kierrätettäisiin - mutta vasta viimeisenä keinona survottaisiin roskapussiin.

Ja nyt Jänönkäpäläjärven kevääseen! Ketä Kaarlo oikein metsäretkellään tapaakaan?

20180516_164517.jpg

ANNO DOMINI OSA 15.  MENNYTTÄ MAAILMAA

Kaarlo ei hämmästykseltään tajunnut edes väistää, seisoi vain paikoillaan suu auki loksahtaneena. Jos vastaantulijakin yllättyi, sitä eivät muuttumattomina säilyvät kasvojen ilmeet ainakaan kertoneet. Ohjaksia kiristäen äijänkäppyrä pärisytti huuliaan.
-Pruut Liinu, pruut! Päivää kulkijalle! Soon kaunis päivä käveleskellä. 
Hätkähtäen pari sivuaskelta syrjemmälle ottava Kaarlo mutisi jotain vastaukseksi. Että juu, kaunista oli, hän tässä vaan vähän ympäriinsä kuljeskeli, aikansa kuluksi. Vene tuossa rannassa, hyvää teki soutelun lomassa vähän jalotella.
Äijä kuskinpukilla työnsi karvareuhkaansa ylemmäs otsalle, nyökytteli. Löystyneet ohjakset huomannut hevonen siirteli jalkojaan laiskasti, alas laskeutunut turpa hamusi toiveikkaana tienpielen talven kulottamaa heinikkoa. Kärryjen perässä istuvat kaksi tyttöä heiluttelivat varsikenkiin ja paksuihin sukkiin verhottuja jalkojaan huolettomina laidan yli, toinen kieputti lettiään sormen ympäri, toinen korjaili esiliinansa helmaa. Sillä kyllä vaan, esiliinat niillä oli yllään, mekkojen päällä molemmilla. Semmoiset vanhanaikaiset ruudulliset, lenkillä niskan taakse vedetyt. Kapeilla hartioilla lampaanharmaat villatakit. 
Vieraan tuijotuksesta välittämättä tytöt kurkottivat takaansa pärekorin, sieltä emalisen maitohinkin ja peltimukin.
-Ottaako setä piimää? 

Juhola hörähti nauruun vasta mutkan takana näkymättömissä, yhtyen tyttöjen kikatukseen. Hitto vie, olipas ollut maksamisen arvoinen ilme sillä miehellä! Luuli varmaan siirtyneensä aikakoneella menneen maailman ja vuosikymmenten aikaan, suoraan johonkin 50-luvulle. Vaan sitähän tässä oli haettukin, ja kaikesta päätellen onnistuttu. Kehuttuaan Kaisaa ja Hillaa mainiosta pokan pitämisestä sekä roolin vetämisestä Juhola maiskautteli suutaan Liinulle, antoi hevosen astella itse valitsemaansa tahtiin. Mihinkä heillä tässä kiire, enää. 
Hän ei ollut käynyt kyselemään miehen nimeä, saati osoitetta. Mitäs turhia. Harvoin näillä tienoilla tuntemattomia tapasi, ja silloinkin ne olivat jotain turisteja tai vuokramökkiläisiä muodikkaissa kaupunkilaisvetimissään. Muiden edellä kulkivat ne kuuluisat pikkulinnut eli kylän tietotoimiston supinat. Ja tästä miehestä olikin supistu antaumuksella. Kyläkaupan Miettiskä kutsui sitä Tauno Paloksi, suitsutti kohteliaaksi sekä komeaksi. Hämäläinen puhui Riitserin näköisestä miehestä, melkein kaksimetrisestä. Erkin mukaan Lepistön mökkiin majoittunut muukalainen vaikutti kunnon kaverilta, tuskinpa miltään virkavallan pakoilijalta, vaikka Steenperin nokka nuuskutti kuinka vilunkipelin toivossa. Eedlan arviot osuivat suunnilleen samoihin, joskin Eedlalla nyt oli ihan oma tyylinsä ihmisiä arvioida.
-Sen silmissä on jotain eksynyttä, vähän särkynyttä,  Eedla oli arvellut.  -Ihan kuin se vasta etsisi itseään ja paikkaansa. 

Metsästä kuuluva rytinä keskeytti Juholan pohdinnat. Liinu sai taas pysähtymiskäskyn. Hetken odottelun jälkeen pusikoista tunki puuskuttaen mustia laukkuja mukanaan raahaava, punakan hikinen kaksikko. Juholan suuta veti väkisin virneeseen. Hitto, miten osasivatkaan olla kaupunkilaiset avuttomia yhdessä metsäojan ylittämisessäkin! Liekkö niitä siviilipalvelusmiehiä? Armeijassa tuommoiset huonosti pärjäisivät, saati sissimarssilla.
-Hitto, että saatiin mahtavaa matskua kuule! Kai sä kysyit sen urpon nimee ja yhteystietoja? Siitä tuli melkein tän keissin parhaat pätkät! Äänityskin meni kymppiin, taustalla tirpat sirkuttaa ja tuuli pikkasen maalaisromanttisesti havisuttaa honkia. Me leikataan tästä sulle semmonen piimämainos ja ihan mikä mainos vaan, ettet todeks usko! Ja noi mimmit, ne uskomattomia! Kamera suorastaan rakastaa niiden viatonta maalaisromanttista stailia! 

Juhola toppuutteli yli-innokkaita kuvaajia. Kaarlon osuus jätettäisiin julkisesti käyttämättä. Toistaiseksi ainakin. Hän saattaisi jossain välissä käydä Lepistön torpalla kysäisemässä passasiko julkisuus, vaiko eikö. Siihen asti pitäydyttäisiin alkuperäisessä käsikirjoituksessa, ja leikattaisiin materiaalit sen mukaan. Olihan niitä minuutteja tainnut kertyä sinne kameroiden digikorteille nytkin riittämiin? Jahka päästäisiin pari kilometriä eteenpäin otettaisiin vielä taustalle vanha lato, plus tietty pari mukillista lisää piimää. Sitähän tässä oli tarkoitus paikallisen meijerin kanssa solmitun sopimuksen mukaan määrä kehua, oikein valtakunnan laidasta laitaan ulottuvalla kampanjalla. 
Jos siinä samassa Juholan oma tilatuotepuoti tulisi tunnetummaksi, niin mikäs siinä. Meijerin markkinointipäällikkö oli jo luvannut, että katsottaisiin kuvista muutama erilleen. Filmitähtien käyttöön, tottahan toki.