virojoki14%20027.jpg

Tämä talvi ei meitä helpolla päästä. Laturaivon jälkeen on saatu lumiraivo. Milloin on työnnelty naapurin puolelle asti valkoista ylijäämää, milloin jätetty tiet auraamatta, parkkipaikat sekä pihat hoitamatta. Alkaisi tosiaan riittää! 
Atoopikolle pakkastalvi on yhtä taistelua. Viisaan Naisen nahka on kuin kutisevaa hiekkapaperia, silmäluomet haavoille poksahtaneet ja ne silmätkin siinä mustien varjojen päällä turvoksissa. Puolet naamasta jää onneksi aina maskin taakse piiloon, se saa siellä rauhassa hilseillä laikkuisena. Ja maskin ja kuivan huoneilman takia nenä pysyy tukossa työpäivät, tietty. 

Oman lukunsa muodostavat työpäivien alut sekä loput, eli se auton hangesta kaivaminen. Tuulessa ja tuiskussa sitä esiin äheltäessään jättää suosiolla hienostelun muille. Entiset lätkä-äidithän tuntee siitä, että ne syksyisin vaihtavat Montrealin tuulipuvun Bauerin toppahousuihin - lapselta jääneisiin. Toppahousut ovat kaiken kaikkiaan aliarvostettu pukine! Tämän ovat ehkä muistaneet ns muotigurutkin, koska kevyempää versiota eli tikkitakkia tarjotaan kevääksi kaikille. 
Yhhyh, se taas kyllä on sellainen vaate, varsinainen Tätiloimi, jota Viisaan Naisen naulakkoon ei tule. Ehkä osansa on niillä 70-luvun tikkilämpöpuvuilla, muistatteko? Niitä saa taas muuten vintageliikkeistä, vink vink... Mutta siis, tyyliinhän kuului varttuneemmilla naisilla pinkeä tikkipuku, karvahattu, käsilaukku ja tolppakorkoiset talvikengät. 

Talven uuvuttamia ja siten raskaita joutuu kohtaamaan töissä päivittäin. Aina ei jaksaisi, vaikka kuinka ymmärtää, että johonkin ja jollekin on saatava purkaa paineensa, huolensa sekä murheensa. 
Tauolla työtoveri totesi aiheesta alistuneeseen äänensävyyn jonkunhan niiden pelko on kohdattava.
Niin, näinä aikoina toivoisi jokaisen löytävän murheensa kuulevat korvat. Välillä se vain on vaikeaa, kun tahtoisi itse olla se, jota kuunnellaan, joka tahtoisi tukea ja lisää voimia.
Onneksi on kuitenkin aina myös iloisia kohtaamisia. Siellä töissäkin. 

Ja aina myös muistaa, että paljon pahemmistakin talvista on selvitty. Asioista, joiden mittasuhde on jotain aivan muuta kuin pelkkä pakkanen tai lumipyryt. 

Kaiken lisäksi kohta on kevät. Muuallakin kuin Ilvesvaaralla, jossa jo pelloille ilta-auringon kajossa pölähtävät kohta hanhiparvet. Sitä ennen käydäänpä katsomassa miten Kaarlo selvittää Virvelibaarin vappujuhlat loppuun, ja mitä valomerkin jälkeen tapahtuukaan. 

retrotrucks%20030.jpg

ANNO DOMINI OSA 19. KIELLETTYÄ RAKKAUTTA

Vanhempi konstaapeli Jari Stenberg tunsi armotonta vitutusta. Vappuaatoksi osunut iltavuoro vesitti suunnitelmat pahemman kerran. Tätä päivää hän oli odottanut kauan, miettinyt tarkkaan kuinka toimisi. Viettäisi illan aivan muussa seurassa kuin Juntusen kanssa hikisessä partioautossa jossain Jänönkäpäläjärven kinttupoluilla poukkoillen. Vaan ei auttanut, hätäkeskukseen oli joku nimetön soittanut kuinka Onttolan Taisto ajelee taas kännissä kyliä kohti. Mentävähän se oli, vaikka kuinka jo etukäteen tiesi keikan turhaksi. Taisto oli ovela otus, sitä harvoin tavoitti ratista. Nytkin oli haravoitu kankaita ketään löytämättä.

Viimein Vaaranpohjalle ehdittäessä käväisi mielessä liekö joku tahallaan kusettanut heitä. Halunnut pitää poissa kylältä. Kello näytti sentään jo melkein kymmentä, saisi siitä hyvän syyn lopettaa juhlijoiden riemu. Paikallinen bändi, se hemmetin Pertti ja Peräpusikon pojat pönötti orkesterikorokkeella kuin parempikin listamagneetti isolla areenalla. Ja kansa pisteli jalalla koreasti keskikaljan voimin minkä kerkesi. Stenberg tarkensi katseensa tanssijoihin. Mustasukkaisuuden kuuma aalto pyyhkäisi oitis rinnan yli korventavana aaltona. Eikö vain siellä likistellytkin se Lepistön mökin uusi äijä Nataliaa! Hänen unelmiensa naista! Perkele! Tuommoiselle hämäräheikille keikisteltiin kyllä, mutta hänelle vain nakeltiin niskoja. Raivosta hampaita narskutellen Stenberg kurkotti sireenin ulvahtamaan. Nyt loppuisi tämä sirkus, tällä minuutilla.

Kaarlolta meni pari sekuntia tajuta kuulemansa ääni. Askel sekosi pahasti rytmistä, eikä tanssipartnerillakaan tuntunut olevan haluja enää haikeaa valssia jatkaa. Jotenkin ihmeen hätääntyneen oloisesti se tempautui kauemmas, tarrasi kiinni kädestä ja lähti kiskomaan pois päin baarin pihasta.
-Äkkiä, mennään äkkiä piiloon! Paha poliisi, ei saa nähdä meitä!
Tietämättä oikein mitä muutakaan tehdä Kaarlo antoi naisen johdattaa itsensä puolijuoksua liikerakennuksen nurkan varjoihin. Onneksi oli sentään satuttu tanssimaan ihan parkkipaikan laitamilla, kukaan tuskin ehti huomata heidän katoamistaan. Varsinkaan, kun autostaan ulos kammenneet poliisit näyttivät joutuneen heti erottamaan toistensa kauluksiin käynyttä, pystypainia antaumuksella aloittelevaa parivaljakkoa. 

Nainen tuntui tietävän mihin oltiin menossa, sen verran varmasti se jatkoi matkaa pimeyden keskellä hädin tuskin häämöttävää kapeaa metsäpolkua. Teki mieli kääntyä takaisin, eikä kuitenkaan. Ajatukset poukkoilivat pään sisällä, pisti hengästyttämään. Mitähän tässä vielä tapahtuisi... nytkö se tapahtuisi... miten hän uskaltaisi, miten osaisi... Pyytäisikö se kahville, vai suoraan yöksi viereen? Jos pyytäisi, mitä hän vastaisi? Ei helvetti, ei kai sitä nyt parin valssin jälkeen sentään niin suoraviivaisesti toimittaisi? Vai toimittaisiinko?

Äkkiä polku putkahti metsästä leikkipuiston reunaan. Katulamppujen valossa alettiin kävellä rauhallisempaan tahtiin rinnatusten, vaiti. Vaivihkaa Kaarlo vilkuili saateltavaansa. Pitkä naiseksi, tummat hiukset valuivat alas selkään saakka. Ikää jossain neljänkymmenen tietämissä, pikkuisen kulmikkaat poskipäät, omalla tavallaan kauniit kapeat kasvot. Vahvat hartiat, vyötärö kohdillaan, takapuolessakaan ei moittimista. Jo vain, kyllä semmoisen vierestä kehtaisi katumatta aamuun heräillä. Mutta kun...
Kaarlon tehdessä huomioitaan oltiin käännytty syreenien reunustamalle kadulle. Heti ensimmäisellä postilaatikkorivillä nainen pysähtyi, kääntyi katsomaan Kaarloon.
-Kiitos kun saatoit minut kotiin turvallisesti
Nyt, nyt pitäisi osata sanoa jotain fiksua, Kaarlo ajatteli hädissään. Kysäistä maailmanmiehen huolettomuudella josko saisi vielä yömyssyt tai kahvia tai.. Kieli vain jotenkin kieltäytyi tottelemasta, suusta ei tullut yhtään järjellistä sanaa. Ja sitten oli jo liian myöhäistä. Nainen kurkotti varpaisilleen, laski sormensa hänen olkapäilleen painaen huulensa suoraan Kaarlon suulle. Sillä tavalla ihan kevyesti, melkein kuin perhonen olisi lentänyt ohi hipaisten siivillään. Sen silmät olivat hämärässä pelkät tummat, pohjattomat metsälähteet. Lantio hänen suurissa kourissaan kiinteä, kutsuvan lämmin. 

Kompuroidessaan kohti kylän keskustaa Kaarlo mutisi kirosanoja puoliääneen. Sisuksissa kaikki tuntui heittävän häränpyllyä, kiehuvan ja kuplivan ja samaan aikaa kirvellen sekä kutisten. Se oli ollut ohi yhtä yllättäen kuin oli alkanutkin, suudelma. Nainen oli irrottanut huulensa hänen huuliltaan, hän kämmenensä sen lanteilta. Kaarlo oli seisonut vain paikoilleen jähmettyneenä hämärään katoavan hahmon perään katsoen, muistaen täysin järjettömästi Edlan silmät. Ne toisen lävitse näkevät, rauhalliset ja ihmeellisen vihreät. 

Keskustassa vallitsi autius. Virvelibaarin aikaisemmin väkeä tulvehtineella pihalla kököttivät vappujuhlista muistona enää orkesterikorokkeen virkaa tehneet kuormalavat, terassilla tarjoilija pyyhki viimeistä pöytää, ennenkuin luikahti sisään ovesta. Missään ei näkynyt Hämäläisen mainostamaa taksia, saati taksitolppaa. No, joutaisihan hän kävelläkin. Mikä kiire tässä mihinkään, valmiissa maailmassa. Immolan aikoihin vetäistiin juosten 15 kilometriä viestilaatikolle, sekä sama takaisin. Nyt riittäisi, kunhan hiljalleen tallustelisi kymmenkunta. Eksymisen vaaraakaan tuskin olisi.

Parin kilometrin päässä keskustasta, tien sukellettua Vaaranpohjalta alas peltoaukealle takaa alkoi kuulua moottorin ääntä. Ihmeelliset ajat maajusseilla pellolle painaa, Kaarlo ehti hymähtää, ennenkuin tajusi. Muutaman kymmenen metrin päähän eteen pysähtyneen traktorin avoimesta ovesta kurkotti joku täysin tuntematon, hädin tuskin ripille päässeen näköinen finninaama. 
-Kiipee kyytiin, niin pääset Jänön suuntaan.

Oli niillä nykyään pelit, oli totta vie, Kaarlo naureskeli nostaessaan polkupyörää maitolaiturin takaa piilostaan. Hänen nuoruudessaan hyvä jos mopon jostain sai, vaan nämä täällä rälläsivät isäpappojen valtavan kokoisilla traktoreilla. Oli ilmastoinnit, stereot ja ties mitä vempainta. Matkustajallekin hyvä penkki. Mukavasti siinä matkusti, kuunteli finninaaman selontekoa Steenperin kusettamisesta ja Annukasta, joka sai olla kylillä korkeintaan yhteentoista: vanhemmat valvoivat aina kunnes tytär kotiutui. Seikka, joka tuntui poikaa suuresti harmittavan. No, ymmärsihän tuon. Sillä riitti sentään yritystä, uskoa omiin kykyihin ja hurmurin taitoihin. Toista se oli hänen, helvetti. Pääsit naista saatille saakka, vaan et osannut korttejasi sen vertaa pelata, että edes sisälle saakka. Saati tajunnut nimeä kysäistä, tarjota omaa puhelinnumeroaan, josko vappusimalle iltasella ja silleen... 
Taisi olla edessä loputtomat poikamiehen päivät, sekä yksinäiset yöt.