20210216_180950.jpg

Taas on mieltä askarruttanut, ja moni uutinen. Sairaanhoitopiireissä tuntuu kuohuvan kovasti, eikä suotta. Vuosi on ollut monin tavoin normaalia tiukempi, ja pää on tullut vetävän käteen ainakin Oulussa leikkaussalipuolella. Oikein! Henkilökuntaresursseihin kannattaisi paneutua ajoissa, eihän tästä niin kauan ole, kun Helsingissä sydänleikkaukset nyykähtivät samaan ongelmaan eli ihmisiä ei voi pitää töissä miten pitkiä vuoroja tahansa.
Mutta kun se maksaa.... Niinpä niin, mikään muuhan ei siis maksakaan mitään? Kuluja ei voi höylätä muualta kuin ihmisten selkänahasta?

Monet kaupungit ja kunnat aikovat säästää vähentämällä vanhuspuolen laitospaikkoja. Kotisairaanhoitoahan voidaan tehostaa uusilla sovelluksilla - ja varmaan käskyttämällä jokainen työntekijä käyttämään kroonikkovaippoja, ettei tartte wc-käynteihin tuhrata aikaa. Kuunneltuaan ympäri maata työskenteleviä kotihoidon työntekijöitä Viisas Nainen ei ihmettele miksi kotihoitoon on vaikea saada ketään värvättyä. 
Ja ei, syy ei ole pelkästään palkassa. 

No, näistä ongelmistahan päästään palkkaamalla pari johtajaa lisää. Tehostamaan toimintaa. 
Terveydenhuolto on aina ollut jäykkä ja hierarkinen instanssi, jossa ylihoitajien vakiolauseisiin on kuulunut jos ei työt kiinnosta niin tulijoita kyllä on! Meillä on aina tehty näin, ja tullaan tekemään.

Nyt on alettu myös suunnitella robotteja raportoimaan ihmisten työssä jaksamista ja stressitasoa. Hahaa! Joka kolmas kuulemma kokee itsensä uupuneeksi, mutta miten tämä robotin antama sama tieto mitään muuttaa? 
Onneksi kuitenkin tutkijat ovat alkaneet jo kyseenalaistaa ihmisen kykyä oppia ja omaksua jatkuvasti uutta tietoa. Eikö pitäisi olla itsestäänselvää, että jokaisen aivokapasiteetti on rajallinen? Pääkin voi ylikuumeta liiasta kuormituksesta, vaikka kotielämä olisi kuinka kunnossa tahansa, tai huolehtisi fyysisestä kunnostaan miten tahansa. (Mitä tosin tarpeeksi ylikuormitettuna tuskin jaksaa...)

No, Viisas Nainen on lomalta ns sorvin ääreen palattuaan purkanut poissaolon kerryttämät rästit, ja tänään huolehtinut lenkkeilemällä siitä fyysisestä kunnostaankin. On jopa tilipäivä! -Seikka, jota kannattaa olla liikoja ajattelematta. Kas kun se julkisen puolen bruttopalkka kyllä on 10 vuodessa noussut muutaman satasen, mutta pankkiin kilahtaa aina vaan yhtä vähän. Ellei peräti vähemmän. Veroprosentin lasku ei auta, jos palkan sivukuluja kaiken aikaa keksitään lisätä. 
Kätevintä olisi, jos Mies voisi maksaa veroeuronsa suoraan Viisaan Naisen tilille, ja Viisas Nainen puolestaan antaa työpaikkansa jollekin toiselle. Jäisi siitä vielä maksettavaa silti. Eikä nyt puhuta edes mistään huippupalkoista - se korkeiden prosenttien raja kun vaan tahtoo olla melko alhaalla, eikä siitä paljon enää nouse, vaikka tienaiset muutaman satatuhatta kuussa. 
Reilua, eikö?

No, jos yhteiskunta onkin kohta palannut takaisin luokkayhteiskunnaksi, jossa rikkaat kyykyttävät köyhtyvää rahvasta, niin Ilvesvaaralle voi onneksi aina paeta. Siellä eivät laskutaidottomat politikot ihmettele miksi kansa ostaa nihkeästi sähköautoja, rakentaa laiskasti ekotaloja ja asumistukien määrät nousevat jatkuvasti, mutta kulutus ei.

loma1%20185.jpg

ANNO DOMINI OSA 17. – VAIKEITA VALINTOJA

Päivä kääntyi illaksi samaa tahtia kuin Pajeron etupyörät markettialueen suurelle parkkipaikalle. Vaan eipä haitannut, nykyään. Liikkeet pitäisivät ovia auki vähintään yhdeksään. Se riittäisi. Päättäväisen askelin Kaarlo harppoi sisään Prisman ovista, haki pariin otteeseen oikeaa suuntaa, kunnes pesukoneet löytyivät. Vähän perusteellisempi pyykkäys ei totisesti tehnyt kamppeille pahaa, vähän jos pesuvadissa oli saunalla huljutellut aina välillä, päällimmäisiä, niin mihinkä tuo pidemmässä juoksussa piisasi.

Ostoskärrien kanssa hyllyjen välissä suunnistaessaan Kaarlo kiroili tyhmyyttään, muisteli entiseen kotiin jättämäänsä omaisuutta. Olisi pitänyt osata suunnitella paremmin, hivuttaa hiljalleen firman konttorille enemmän vaatteita. Ei mitään liituraitapukuja eikä kauluspaitoja, mutta jotain sellaista käytännöllisempää, rennompaa karderoobia. Miehelle kun siunaantui pituutta liki pari metriä, ja painoa riittämiin, niin edes housuja ei käynyt hankkiminen sovittamatta. Ja ne Virvelibaarin vappujuhlatkin kummittelivat sitkeästi takaraivossa. Miten semmoiseen paikkaan passaisi pukeutua? Siisti pitäisi olla, tietty, vaan sopivalla tavalla. Joukosta liikaa erottumatta. Jos tuommoiset reisitaskuhousut tuosta… Jonkun paidan… kääntäisi hihat, ei näyttäisi liian tällätyltä. Ja kunnolliset kalsarit, jos vaikka… Tuskanhiki tuppasi nousemaan otsaan.

Lopulta matka eteni ruokapuolelle. Se sentään sujui paremmin, riitti kunhan mätti mukaan purkkimuonaa sekä muuta hyvin säilyvää. Hämäläisen sokerin ja hiivan määrää piti pikkuisen pysähtyä miettimään. Onneksi näytti olevan joku tarjous sopivasti, ei muuta kuin koko paketti sokeria kyytiin!
Kassalla hetken hirvitti. Kirjekuori oheni tätä vauhtia pelottavasti. Nyt jo nauratti pikkuisen se kivenkoloon kaivettu kätkökin. Olisivathan ne rahat kassakaapissakin säilyneet. Vaan Taipale oli neuvonut ottamaan varman päälle. Verorikoksesta ei kiinni jäätäisi, omia rästipalkkojaanhan Kaarlo vain nosteli, sitä ei tarvinnut pelätä. Vaan jos huonosti kävisi, konkurssi tulisi koronan takia, niin siinä vaiheessa velkojat kaivaisivat tilikirjoista esiin joka euron. Silloin olisi liian myöhäistä laskea saamisiaan. Saati jos Annabella haistaisi avioeron, ja tyhjentäisi taskut.

No, kunhan tässä taas muutama viikko mentäisiin eteenpäin näin. Katselisi sitten, josko kysäisisi Erkiltä niitä hanttihommia. Nyt hän joka tapauksessa pistäisi elämän risaiseksi, kun näytti sopivasti auton parkin kohdalla sijaitsevan halpoja hintojaan mainostavan huonekaluliikkeen myymälä. Hänelle riittäisi, kunhan jonkunlainen peitto, tyyny ja rullapatja löytyisi. Alkaisi torppa näyttää oikealta kodilta, saisi heittää makuupussin tuulettumaan, jahka vähän vielä yöt lämpenisivät.

Yö teki jo tuloaan, kun Kaarlo vihdoin istui rappusilla saunan jäljiltä itseään vilvoittelemassa. Kesäkeittiön vaaleat kattopellit erottuivat korkean kivijalan yli, ruokailutilan harjan päälle vedetty kasvihuonemuovi kiilteli himmeästi nousevan kuun valossa. Kyllä hänen nyt kelpasi! Hellan kupeeseen oli jostain löytynyt vanha tiskipöydän teräksinen allastasokin putkikehikon päälle. Joku torpan entisistä omistajista puolestaan oli jättänyt jälkeensä pienen pirttikaluston, niin paksusti sinisellä Miranolilla maalatun, että se kestäisi ulkona vaivatta kesän. Vaikka torppa ulkoapäin näytti sortumaisillaan olevalta, sisäkatto oli vielä säilyttänyt ryhtinsä, ja huonekalut säästyneet.

Kaikki, mitä arkeen tarvittiin, hänellä siis nyt Lepistön mökissä oli. Voisi syksyyn asti keskittyä nauttimaan elämästä, tehdä mitä aamulla päähän pälkähtäisi. Ei tarvinnut vielä ajatella syksyä, saati tulevaisuutta vuoden, parin päähän. Piti olla tyytyväinen vapaaherran eloonsa sekä oloonsa. Ja silti… Silti jossain sisuskaluissa käänsi ja väänsi kumma, määrittelemätön kaipuu, tai mikä lie haikeus.
-Älä nyt äijä kuule ala,  Taipale tuhahti puhelimeen, kun sattui sopivasti juuri sillä hetkellä firman myyntiasioiden etenemisestä soittelemaan.  –Hankit naisen, sillä tuosta pääsee. Tervettä miestä alkaa aina jossain vaiheessa panettaa, saati jos se jossain hevonkuusessa korvessa yksin kykkii. Kai sielläkin nyt sentään naisia jossain on? Tai joku kapakka, mistä käyt sopivan katsastamassa itselles. Muista, arat miehet ei saa kaunista naista: vedät vatsaa sisään, rintaa rottingille, ja pokkaat hitaille kauneinta kalkkunaa. Sillain niinkun Immolan aikaan Imatran yössäkin. Ei se taito yhteen avioliittoon unohdu, se on vähän kuin pyörällä ajaminen: kerran olet opetellut, niin ikäs osaat.