P1100551%20%287%29.jpg

Televisio-ohjelmien todellisuus on yhtä käsiteltyä kuin tämä kuva. 
Viisas Nainen ei ole avannut moista kapistusta varmaan yli vuoteen, mutta kärryillä kyllä pysyy pelkästään iltapäivälehtien nettiversioita selaamalla. Uskomatonta, millainen sirkus saatiin nyt aikaiseksi jostain kieroiluohjelmasta tipahtaneen, kettuuntuneen miehen laukaisusta naisten välisistä kiiltokuvanvaihtokerhoista. Naisvihaa, naisvihaa!
Paskat, sanoo Viisas Nainen. Maailma alkaa olla sellainen, että aiheellisempaa olisi kohta alkaa käyttää termiä Miesviha.

Tekee mies mitä tahansa, se on väärin - ellei se ole juuri kuten nainen tahtoo. Eikä takuuvarmasti vielä silloinkaan. 
Tässähän kaiketi nyt lynkkaustuomion alle joutunut miesparka vain unohti kuinka ohjelman formaattiin vain yksinkertaisesti kuuluu kaikenlainen kieroilu, ja kuinka naiset ovat mestareita siinä. Kiiltokuvanvaihtokerhoja on ollut iankaiken, ja tulee olemaankin. 
Suoremmin niistä vain käytetään nimikettä selkäänpuukottajat. 

Sukupuoli ei anna automaattisesti oikeutta mihinkään, kummallekaan osapuolelle. Elämässä täytyy ihan itse vallata paikkansa, omilla eväillään ja osaamisellaan. Viisaiden Naisten klaanissa on selvitty loistavasti ihmisinä. Liituraitaa pääsee käyttämään, jos sille tasolle saakka yltää sillä, mitä osaa. 

Koska pohjalaisten mukaan kaikki viisaus asuu vanhoissa naisissa, niin sieltähän se totuus tänäänkin tuli. 
Naisvihaa ja naisvihaa... Perkele, nämä nykyiset sukupolvet kuvittelevat olevansa ainutlaatuisia. Ihan niinkun ennen ei olisi osattu pärjätä kirkumatta kurkku suorana heti, jos joku kohtikin katsoo.

Toisaalta koska työpaikan tietojärjestelmät ovat kaatuilleet, jumittaneet hommat ja vieneet viimeisetkin hermojen rippeet kaikilta, niin tokihan siihenkin mielipide löytyi.
-Kohta ei osata mennä paskallekaan ilman tietokoneita.

Siinä oli sitten turha alkaa kyselemään, että kuinkas se resilienssi (vitutuksen kestokyky suom huom.) tai piisaako puhti. Ja niinhän se on, että pahalla sisulla pääsee pidemmällä kuin itsesäälissä rypömällä. Nyt vain odotellaan koska toimittajanuoriso havahtuu siirtymään etätöistä, parisuhdeongelmista ja seksistä semmoisiin vähäpätöisiin seikkoihin, joita ovat mm. lasten pärjääminen koronavuonna ja polttoaineiden hinnan korotusten siirtyminen kaikkiin hintoihin. Tässä taloudessa se nimittäin kirpaisee, ja kunnolla: ilman omaa autoa ei pärjää, ja Mies tankkaa kerran viikossa - nyt se kaikki lisä, mikä mittarilla menee, on pois muusta kulutuksesta. Oravanpyörä pyörii Suomessa kohta kovaa konkursseja muustakin syystä kuin koronasta... Eikä tartte ihmetellä, jos töitä ei haluta kovin kaukaa pienellä palkalla ottaa. Matkakuluvähennykset kompensoivat verotuksessa vain osan. 

Mutta hei! Onhan meillä Ilvesvaara, jonne voi matkata ilman minkäänlaista kulkuneuvoa! Eli siirrytään räntäsateisesta, pimeästä arki-illasta aurinkoiseen Äitienpäivään.

ANNO DOMINI OSA 26.  SALAISUUKSIEN SULATTELUA

Erkin sisällä velloi katumuksen sekainen helpotus auton kääntyessä vanhan koulun pihalta kylätielle. Nyt se sitten oli ainakin tehty, paljastettu suvun suurin sekä synkein salaisuus. Eeva kyllä tulisi lankoja pitkin, jahka kuulisi. Eedlasta ei ollut tapana puhua. Hänkin ehti elää aikuiseksi asti kuvitellen äidin olevan puoliorpo, pitänyt Vaaria viimeisenä vanhan sukupolven edustajana. Hilla pysytteli vaiti. Sen ilmeestä ei voinut päätellä mitä sulkeutuneiden, pienten kasvojen takana tapahtui. Millaisia ajatuksia päässä liikkui. Silmät seurasivat ohi vilahtelevia maisemia, mutta jotenkin vaikutti siltä, kuin ne olisivat nähneet jotain aivan muuta.

Eikä siinä mitään, Eedlan elämäntarinassa riitti sulateltavaa takuulla pitkäksi aikaa. Täytyi vain toivoa, että ajan mittaan tyttö ymmärtäisi, kuinka erilainen maailma menneinä vuosikymmeninä ympäröi ihmisiä. Miten nopeita ja suuria muutoksia koettiin. Ilvesvaaran tienoilla saatettiin kyllä pitää kiinni edellisten sukupolvien elämänarvoista, mutta suuressa maailmassa puhalsivat uudet tuulet. Hipit, huumeet, vapaa rakkaus... E-pillerit ja itsenäiset naiset. Voi jestas, eihän hänkään sitä kaikkea pystynyt käsittämään kunnolla.

Hillankin sisällä myllersi. Eedla oli kyllä mieletön muori! Ja ne kaikki sen jutut! Pääsisiköhän hän ikinä näkemään niitä samoja kaupunkeja? Tukholma, Kööpenhamina, Amsterdam... Mummo näytti vanhoissa valokuvissa tosi nuorelta, tosi kauniilta. Hitsi, millaistahan olisi asua jossain laivassa Hollannissa? Tai kommuunissa? Takuulla Mummo oli stripannutkin, vaikka ne enon kanssa häveliäästi puhuivat tarjoilijan hommista ja muista sekalaisista töistä. 
Ja kuinka ihanasti se olikaan kuvaillut tapaamistaan Sebastianin kanssa. Hilla saattoi Mummoa kuunnellessaan melkein nähdä, kuinka ne olivat katsoneet toisiaan, rakastuneet kaiken nielevästi. Piti pistää hetkeksi silmät kiinni, muistella.

-Ne olivat suuret häät,  Eedla oli sanonut.  -Melkein yhtä isot kuin Juholassa. Koko Ilvesvaara sai kutsun, kirkkokin kävi ahtaaksi. Voitto viihtyi huonosti sellaisessa väenpaljoudessa, eikä Ellakaan kauan jaksanut, sentään vasta 3-vuotias. Minä taas en ollut pitkään aikaan päässyt mihinkään, halusin tanssia, humalluin siitä riemusta. Ihan kuin sisältäni olisi päässyt vapaaksi toinen ihminen. Niin me sitten sovittiin, että Voitto veisi Ellan kotiin, ja minä tulisin perässä tarpeeksi juhlittuani. Voitto halusi olla aina mieliksi, ei se koskaan paha mies ollut, mutta vasta kun Sebastian haki minua valssille, otti kiinni ja pyöritti, minä ymmärsin janoavani jotain suurempaa. Jotain, joka tuntuisi sielun sopukoissa asti. Sebastian tuli suuresta maailmasta, puhuikin eri tavalla kuin me muut. Ja miten palavasti se minua katsoikaan! Sen silmien syvyyksiin kun sukelsi, ei tahtonut palata ylös pintaan ikinä. Enkä minä palannutkaan.

Jannen ansiosta Hilla tavallaan ymmärsi. Pystyi jotenkin kuvittelemaan Mummon kansallispuvussaan seisomaan huteralla parin lankun laiturilla autiossa kalasatamassa, taustalla tyyni järvenselkä aamuyön usvan peittämine rantoineen. Kuinka Sebastian oli ojentanut veneestä kätensä, ja ne kaksi olivat uponneet toistensa katseeseen, muu maailma oli lakannut olemasta. Miten Mummo syvään sekä värisevästi henkäisten laski sormensa odottavaan kämmeneen, hyppäsi uuteen kuin Liisa Ihmemaahan. 
Toisaalta hän osasi jollain tavalla hahmottaa senkin, miten suuri hätä Voiton valtasi Eedlan kadottua. Kyläläiset olivat naaranneet järven rantoja joukolla, ennenkuin posti oli tuonut murskaavan totuuden kertovan kortin. Sen, jossa Eedla oli lyhyesti ilmoittanut lähteneensä, ja toivonut Voiton pitävän huolta Ellasta. Hirveää varmaan hylätä lapsensakin! Vaikka siinä Eedla kyllä puhui totta, että antoi lähtemisellään lopulta Ellalle paljon paremman elämän.

Juholan pihassa Hilla kiitti enoa, ja luikahti autosta nopeasti. Johannes vilkaisi häntä oudosti, mutta älysi pysytellä sentään hiljaa. Kunhan lampsi kiireettömästi enoa kohti. Valokuva-albumit löytyivät kirjaston hyllystä, kuten Hilla muistikin. Ja kyllä vain, nyt hän ymmärsi! Vanhoissa perheposeerauksissa mukana olevat lapset saivat vihdoin nimet. Tuossa täytyi olla Johannes vauvana, joten tyttö vieressä ei voinut olla kukaan muu kuin isoäiti pienenä. Eedlan mukaan vanha Juhola oli ottanut äidittömän tytön kartanoon asumaan, pitihän Voiton päästä kulkemaan töissäkin. Ja tuossa! Tuossa Ella istui Lahtimaan torpan rappusilla, Voitto-isän luona lomapäiviä viettämässä ehkä. 
Malttamattomin sormin Hilla käänsi esiin sivun toisensa jälkeen, tarkasteli kuvien alle kirjoitettuja vuosilukuja.

Erkki ja Juhola tuijottivat toisiaan pitkään vaiti. Lopulta Juhola rykäisi housujaan nostaen.
-Se sitten meni. Jotenkin. Se tapaaminen. 
Erkki nyökkäsi vastaukseksi.
-Meni. Jotenkin.