loma%20007.jpg

Syökää silakkaa, sanoi Harri Holkeri muinoin köyhyyttään valittavalle kansalle. 
Nyt kotimainen kala on kallista, sekin. Museoissa käynnin kanssakin niin ja näin, Toivoa vain sopii, että jahka maailma tästä vielä joskus vapautuu, rynnittäisiin niihin uudella innolla. 

Myös parisuhteisiin saatetaan syöksyä vauhdikkaammin kesän koittaessa. On sitten joku, jonka kanssa karanteenissa kykkiä, jos taas siihen mennään. Siinä vauhdissa ei ehkä tule miettineeksi valintakriteereitään. Sitä, kuinka tärkeintä on tulla kuulluksi, nähdyksi ja ymmärretyksi - ja sitä kautta hyväksytyksi, arvostetuksi sekä rakastetuksi omana itsenään. Näitä samoja asioita siis, joita pienestä saakka ihminen tarvitsee onnellinen ollakseen. 
Toki elämä voi yksinkin olla hyvää, mutta Viisas Nainen liputtaa parisuhteen puolesta. Miehestä on ollut kuluneen vuoden aikana paljon tukea ja turvaa, kuuntelijaa ja puhujaa. Vankkaa olkapäätä.

Työelämässä mennään aika pitkälti samoilla linjoilla. Tai soisi mentävän. Kyllähän työtovereidensakin taholta tahtoo olla jotain muuta kuin näkymätön ja äänetön, pahimmillaan merkityksetön. 

No, kun tämä aika nyt joka tapauksessa montaa meistä ahdistaa, on hyvä muistaa ajattelun voima. Viisas Nainen suosittelee aina mielikuvaharjoitteita. Pistät silmät kiinni, ja kuvittelet itsesi takaisin johonkin autuaan rauhan ja onnellisuuden hetkeen. Jos sellaista et löydä, luot sen. 
Tai kun ajatukset tahtovat poukkoilla päänupin sisällä liikaa, keskität ne ihan muuhun. Viisas Nainen itse rakentaa ja sisustaa taloja. Kaksi on jo valmiina, seinät sekä sisustus ovat kyllä menneet uusiksi jo moneen kertaan niissäkin... Tässä ei anneta nimittäin realiteettien jyllätä, vaan pistellään menemään täysin estoitta! 

Ja ainahan on Ilvesvaara! Siellä on kesä, sininen taivas täynnään poutapilviä ja luonto viheriöimässä. 

kes%C3%A4loma7%20035.jpg


ANNO DOMINI OSA 22. PAIKKANSA ETSIJÄT

Tiistaina sataa tihuutti hiljalleen, joten Kaarlo veti päälleen heti aamusta vähän siistimpää, ja suuntasi Pajeron kohti Vaaranpohjaa. Huussin maksaminen oli venähtänyt turhan pitkään, syyllisyys pisti pikkuisen heti rautakaupan ovenkahvaan tarttuessa. Mahtaisivatko pitää ihan huonona sekä epäluotettavana, tämmöistä maksamisen kanssa roikottajaa. 
No, onneksi siltä ei vaikuttanut. Luultavasti vakuutus oli sitä paitsi korvannut kokonaan Taiston kumoon peruuttaman ja hänelle kulkeutuneen pömpelin, koska kauppias pisti Kaarlon tarjoamat setelit myhäillen suoraan housuntaskuunsa. 

Vaan olihan hänellä tarvelistalla muutakin. Hyllyjen välissä oli hiljaista, kunnes yhtäkkiä yhden kulman takaa pisti esiin Romppaisen tuttu, sänkinen naama. Kaarlon nähdessään Romppaisen suu levisi hymyyn.
-Kato Kaarlo, ei ollakaan nähty kun aattona viimeksi Virvelibaarilla! Meni sinulla sitten se ilta kumminkin nappiinsa, kun sillä tavalla siitä lähdit.
Kaarlo ehti mutista vain jotain ympäripyöreää Romppaisen kadotessa jo samaa vauhtia taas näkymättömiin. Hyllyjen välistä alkoi kantautua hilpeää viheltelyä. Joku tuttu sävel se oli, ei nyt vain sattunut mieleen osumaan. 

Vasta haettuaan marketista ruokatäydennyksiä, ja sompaillessaan takaisin kohti Ilvesvaaraa Kaarlo muisti. Tapani Pertun Nataliahan se oli! Sitä se Romppainen oli vihellellyt! Mistä lie syystä, tai tarvitsiko siihen nyt erikseen mitään syytäkään. Olihan noita, kaikenlaisia korvamatoja. Ihmisillä. Nyt piti joka tapauksessa katsella jo vähän tarkemmin tienviittoja sekä karttaa: ensin hän heittäisi lainassa olleen perämoottorin järvestä pelastamalleen Taistolle, sitten yrittäisi osua Juholaan. 

Onttolan mökillä aikansa turhaan huhuiltuaan Kaarlo salaa pikkuisen huojentuneena jätti perämoottorin kuistille. Nolotti vieläkin se pelkissä kalsareissa Marja-Leenan edessä esiintyminen. 
Vaan miten osaisi paikallisen kartanon isännän edessä edukseen esiintyä? Kas siinäpä kysymys, sillä heti koivukujalle käännyttyään Kaarlo ymmärsi olevansa matkalla paljon tavallista suurempaan maalaistaloon. Rakennuksia riitti keltaiseksi maalatun, valkoisin nurkkalaudoin somistetun kahden lasikuistin kartanon ympärillä kuin pienessä kylässä. Pihan laitaan parkkeeratessaan ehti jo kirota tyhmyyttään. Totta kai olisi pitänyt älytä ensin soittaa, sopia tapaaminen, eikä pölähtää paikalle näin vaan.

Onneksi pihalla sentään pyöri väkeä, ei tarvinnut miettiä mille ovelle hattu kourassa kolkuttelemaan suuntaisi. Ensimmäisenä hänet huomioi kottikärryjä työntävä tyttökaksikko. Ja kas, eivätkö siinä olleetkin juuri ne hevoskärryn laidan yli jalkojaan roikotelleet, lettipäiset piimän tarjoajat! 
-Isä on toimistossa, sinne pääsee tuolta päätyovesta.
Jaa, se kävikin täällä sitten näin näppärän suoraviivaisesti, Kaarloa jo vähän pisti naurattamaan viitottuun suuntaan harppoessaan. Ovestakaan ei voinut erehtyä, metallikyltissä luki kohokirjaimin TOIMISTO. Syvään henkeä vetäen Kaarlo astui hämärään eteiseen, ja koputti napakasti.

Juholaa nauratti niin, että poskea purra piti ilmeen vakavana säilyttääkseen. Hitto vie, Lepistön mökin uuden asukkaan ilme oli melkein yhtä maksamisen arvoinen kuin taannoin metsätaipaleella kohdatessa. Suoritettiin kuitenkin asiallisesti viralliset esittelyt puolin sekä toisin. Jotenkin Juhola oli aina mainostanut itseään hyvänä ihmistuntijana. Vakuutellut tietävänsä heti kenet kannatti palkata, ketä ei. Luikuria laskettelevat lusmut tunnisti heti, samoin rehdit sekä rehelliset kunnon työmiehet. 
Kaarlon kanssa homma oli selvä melkoisen nopeasti. Se ei tekemisiään eikä osaamisiaan retostellen mainostanut, saati käynyt mielistelemään. Kunhan totesi kyselevänsä hommia, josko semmoisia tiedossa olisi. Mitä ei osaisi, sen opetella yrittäisi. Tulisi tuntipalkalla, päiväksi tai kahdeksikin kerrallaan. Elämä kulki vielä vähän hakusessa, mutta paremmin kaikki kohdilleen asettuisi, jos löisi hanskat kouriin eikä tiskiin. Edellisen työpaikan oli vienyt korona, eikä nyt koko kesää passannut lorvia mökin pihassa ihmetellen.
-Mikäs siinä, tulet huomenissa aamusta. Tehdään paperit, tilaat verokortin tänne minulle, sen saat soittamalla kotipaikkakunnalles. Ehtiihän tuon. Voitaisiin kyllä kirjoitella toinenkin paperi. Nääs oltiin hevosen ja tyttöjen kanssa tekemässä piimämainosta tälle meidän paikalliselle meijerille, kun siellä metsässä tavattiin. Että passaisko, jos sitä sinunkin osuuttas vilaus käytettäis? Nassahti niin kohdilleen siinä kaikki, vaikka et tiennytkään kameralle esiintyväs. 

Jo vain, Juhola ajatteli seuratessaan verhon raosta Kaarlon menoa autolleen. Jotain mies jätti kertomatta. Takuuvarmasti. Vaan niin oli jättänyt Lepistökin, avautunut pikku hiljaa vuosien varrella täsmälleen minkä tarpeellisena oli pitänyt. Muun vienyt mennessään hautaan. Kuten nyt esimerkiksi tämän Kaarlon, vanhan sissitoverinsa Immolan ajoilta vuosikymmenten takaa. 
No, selviäisi mitä selviäisi. Nyt täytyi muistaa heti soittaa mainostoimistoon. Saisivat laittaa Kaarlonkin meijerin kampanjaan.