Kuvassa voi olla ainakin yksi henkilö ja teksti

Minna Canth on liputuspäivänsä ansainnut. Vaikka muutos ei koskaan ole vain yhden ihmisen ansiota aina tarvitaan joku, joka sen panee liikkeelle, heittää ensimmäisen kiven. Naisten itsemääräämisoikeudelle ja itsenäisyydelle on tarvittu monta askelmaa, kaikki ei rysähtänyt kerralla. 

Naisvihasta huutaminen tuntuu ylimitoitetulta katsottaessa historiaa taaksepäin, ja verratessa tähän päivään. Niin paljon on saavutettu, niin tasa-arvoisiksi moniin muihin maihin verrattuna päästy. Sen lisäksi viha on melko raskas määritelmä sille, kuinka joissain kohdin joku kokee vielä kiviä tielle sukupuolensa takia kasatun. 
Viisaiden Naisten klaanissa ollaan sikäli onnellisessa asemassa, ettei sukupuolen tosiaankaan ole koskaan annettu olla este millekään. On pärjätty ihan ilman huulitäytteitä, silikonitissejä, hiuspidennyksiä ja puolialasti poseeraamisia sekä työssä, että harrastuksissa. Muuan nuoremman sukupolven edustaja kyllä taisi muinoin hankkia kestoripset ollakseen siistimpi esimiesasemaan tälläytymättä aamuisin - ja piti vapaaottelijoilta vaadittavia hammassuojia pinkissä, Niiskuneidin kuvalla varustetussa rasiassa.

Paljon puhutaan myös ruuhkavuosista, siitä kuinka lapsiperheessä kuormittuu nimenomaan nainen. Paskapuhetta. Lapsiperhearjessa kuormittuvat aaltoliikkeessä kaikki, väillä enemmän, välillä vähemmän. Eikä se stressi arjesta mihinkään katoa, se vain muuttaa vuosien mittaan muotoaan. Hetken ehdit hengähtää, sitten huomaat lukujärjestyksen sijaan sovittelevasi kalenteriin lapsenlapsia ja vanhempia. Samaan aikaan kun puhti alkaa töissä jo hyytyä, omakin huusholli pidettävä pyörimässä. Jos ennen huokailtiin pienen ihmisen korvatulehduksia, nyt huokaillaan rollaattoreita, syöpälääkkeitä ja vanhuspalveluiden hankkimisen tarvetta. Tullaan päiväkodin tätien sijaan tutuiksi kotisairaanhoitajien kanssa. Tasapainoillaan oman jaksamisen rajojen ja apua tarvitsevien kesken: mitä ehdit, mitä jaksat, kuka on avuttomin ja eniten avun tarpeessa, kenestä voi huolehtia joku muukin. Eikö koskaan tulekaan aikaa, jolloin saisin ajatella vain itseäni, elää vain itselleni ja/tai parisuhteelleni?

Toiset suorastaan hinkuvat isovanhemmiksi, Viisas Nainen todellakaan ei. Nelijalkaisessa lapsenlapsessa oli taas tänäkin viikonloppuna aivan riittävästi viihdettä "oman perheensä" ollessa ajamassa Päijännettä ympäri. Ja oi kyllä vain, Päitsiä kiersi feminiini, maskuliini toimi vain kuljetus- ja huoltojoukkoina. 
Siinä taas yksi vahva fakta kuinka sukupuolella ei nykymaailmassa ole väliä. 
Perheväkivalta puolestaan kuuluu aivan omaan lokeroonsa, sen asian tiimoilta on kyse paljon isommista asioista. Pitkä sarka työstettävänä - ellei suorastaan loputon. 

Suurta hupia näihin ankeisiin kevään ja vapaamman liikkumisen viikkoihin ovat tuoneet Valokuvaajan tuoreimmat visiot. On ollut oikein mukavaa olla tällä kertaa assistentin roolissa: hankkia sopivia, pahaa aavistamattomia uhreja kuvauksiin, sovitella aikatauluja, miettiä paikkoja, turvallisuutta, hankkia rekvisiittaa ja stailata malleja. Nyt kaikki alkaa olla loppusuoralla, enää kytätään toiveikkaina säätiedotuksia. 
Mikä parasta, tästä kaikesta on ollut iloa monelle: varsinkin nuorin malli käy jo niin sanotusti kuumana...

No, mikään harvoin sujuu täysin suunnitelmien mukaan tässä elämässä, joten käväistäänpä taas välillä Ilvesvaaran maisemissa. Äitienpäivähän ei ole siellä vielä ehtinyt iltaan astikaan. 


20170822_205211.jpg


ANNO DOMINI OSA 27.  AURINKO LASKEE LÄNTEEN 

Kaarlo heräili hiljalleen. Kierähti lakanoiden välissä selälleen, kuulosteli silmät kiinni ulkoa vaimeana kantautuvaa lintujen metelöintiä. Taisi olla Äitienpäivä. Hetken hän kuvitteli miten erilaista kaikki voisikaan olla, jos Annabellan kanssa olisi tehty lapsia. He puuhailisivat innokkaina keittiössä, kuorrutettaisiin täytekakkua, sipistäisiin hiljaa. Vietäisiin lopulta tarjotin makuuhuoneeseen, jossa Annabella teeskentelisi yllättynyttä. Päivällä käytäisiin onnittelemassa isoäitiä, parhaat päällä.

No, elämä meni miten meni. Harvemmin haaveiden mukaan. Eipä ollut enää ketään, jonka takia kiirehtisi. Apumiehen pesti Juholassa oli vetäissyt takaisin muiden ihmisten pariin sekä hyvällä, että huonolla tavalla. Oli havahtunut huomaamaan kuinka kaipasi välillä seuraa, vaikka viihtyi muuten omineen. Onneksi pihassa piisasi puuhaa, kaikenlaista raivaamista. Reippaasti nyt vaan ylös, kahvit tulelle ja suunnittelemaan mistä aloittaisi tällä kertaa.

Kuinka ollakaan, Lepistö sinäkin päivänä yllätti hänet, sieltä jostain, haudan takaa. Metsän sisältä pyyhälsi pölyinen, kolhuinen avoauto kuoppaisella tiellä pomppien. Jokaista pompahdusta säesti metallinen rämähdys, kunnes kuski pysäytti heinikolle. Ovesta könysi esille täysin vieras mies, joskin seutukunnan yleisilmeeseen kuuluvasti öljynuhruisiin huomiovaatteisiin pukeutunut. Leukaa koristi useamman päivän parransänki, silmätkin taisivat vähän verestää edellisillan juomisista sen tyrkätessä käsipäivää.
-Romppainen, vanhempi. Toin nyt sitten sen kesävesisäiliön, kun Lepistön kanssa on semmoinen kontrahti ollut, että Äitienpäivänä laitellaan.
Niine hyvineen Romppainen vanhempi rysäytti avolavastaan takalaidan auki, ja viittoi Kaarloa auttamaan. Mikä ihme... Ei hitto, johan selvisi räminän syy! Kaarlo osasi hetken vain tuijottaa jo vähän haalistuneen mustaa, yhdestä kulmasta lommolle painunutta kapinetta. Oli se, kyllä vaan... Jonkun isomman auton polttoainesäiliö, vähintään reilut 100 litraa.
-Kato, tähän kun laitetaan näiden kivien päälle näin, niin aurinko lämmittää parhtaiten. Lepistö tykkäsi, että ei tartte aina saunaa korventaa tai järveen mennä, jos pesulle haluaa. Sillä oli pesuvati tuossa penkillä, ja pyyhe kuule tarkasti vieressä, millilleen melkein samassa kohtia aina. Talveksi oon vienyt meidän talliin talteen, putsannut siellä. Dodgeen se Lepistö tään laitteli aikanaan, ajettiin kuule väliin urakalla bensaa Venäjältä. Mukavia reissuja oli ne, oli joo... 

Kuten arvata saattoi, rahan tarjoamiselle huitaistiin silläkin kertaa kieltävästi. Lepistön kanssa oli asiat hoideltu aikanaan, eikä sovittua käytäisi muuttelemaan. Päätään raapien Kaarlo vilkuili vuoroin kaivon viereen aseteltua säiliötä, vuoroin tiehensä kaasuttaneen avolavan perään. Nitkutteli alareunaan lisättyä hanaa, tarttui sitten hymähtäen pumpun kahvaan alkaen täyttää ensimmäistä ämpäriä. Voisihan tuota kokeilla, sittenpä tietäisi.

140 litraa se veti, melkoisen tarkalleen. Hikeä otsalta pyyhkäisten Kaarlo kiersi tankin ison korkin kiinni, ryyppäsi kämmenkupista pari hörppyä kaivokylmää vettä. Jotenkin pihan raivaaminen ei jaksanut enää innostaa. Mikä kiire sillä edes... Tuskinpa tässä mihinkään pihakilpailuun osallistuttaisiin, vaikka sieltä täältä kulottuneen heinän alta paljastui kukkapenkkien jäänteitä. Viinimarjapuskatkin kasvoivat missä mielivät, itse paikkansa valinneina. Jos tekisi välillä taas pienen kierroksen lähimetsiin ja rannoille. Saattaisi osua Hämäläisen kotitarvetehtaaseen. Tai kun eväät ottaisi reppuun, jaksaisi hyvin pyöräillä Jänönkäpäläjärven pohjukan ympäri. Hyvällä tuurilla onnistuisi näkemään vilauksen Erkin mainostamista majavistakin. Padon kuulemma löysi, kun Lahtimaan tienhaaran jälkeen isojen kivien kohdilta nousi kasvussaan olevan tiheän kuusikon läpi rinteeseen, ja seurasi sinne painunutta polun uraa vaaran laki vasemman hartian puolella. 

Matka kesti minkä kesti, Kaarlo poljeskeli hiljalleen, pysähteli välillä. Otti vesihuikat, katseli ympärilleen ja jatkoi taas. Polkua piti hakea, kunnes tajusi tunkea ryteikköön tarpeeksi pitkälle. Sen jälkeen kulku helpottui. Sieltä täältä tavoitti pilkahduksen järven selkää kauempana. Ilvesvaaran kohotessa esiin Kaarloa lakkasi lopullisesti kaduttamasta. Kelpasi sitä katsella, kelpasi todella. Ja jos maamerkit paikkansa pitivät, kohta tulisi pakosta vastaan majavien patoama Rentukkaoja. 

Viimeiseen mutkaan harppoessaan Kaarlo yriti muistella majavien nimiä. Sitten mieli pyyhkiytyi tyhjäksi, askel pysähtyi. Kaarlo osasi vain paikoilleen jähmettyneenä tuijottaa edessä avautuvaa näkyä. Kalliolla seisoi käsillään, jalat omituisesti ristittyinä niukkaan toppiin ja voimistelutrikoisiin puettu hahmo. Takaa paistava aurinko sai pään ympärille levinneet oranssinpunaiset hiukset loistamaan kuin tulenliekit. 
Samassa nainen tuntui vaistoavan tarkkailijan, ja kiepautti itsensä uskomattoman sulavasti seisaalleen. Juuri kun hänen silmänsä kohtasivat Eedlan epätodellisen kirkkaanvihreän katseen Kaarlo muisti vatsanpohja muljahtaen.
Ansa ja Tauno. Kuin Suomifilmien kuuluisimpien rakkaustarinoiden pari.