20170902_122257.jpg

Kuva: Lapset valmistautuvat Päitsiin ajamaan lähtöön

Työelämä koostuu nykyään jatkuvista muuttujista - muutoksista, joille et itse mahda mitään. Kaikkea ei kuitenkaan koskaan voida tehdä etänä tietokonetta naputellen, ja hyvä niin. Tekijöitä sekä kädentaitojen osaajia tarvitaan aina.

-Ja juuri näiden osaavien tekijöiden eläköitymisestä ollaan nyt kovin huolissaan. Huudetaan maahanmuuton lisäämistä, kohtanto-ongelmaa sun muuta. Ennen koulutettiin sopiva osaaja työn kautta siellä työpaikalla. Sijoitus kannatti, koska pidettiin normaalina työsuhteen jatkumista hamaan eläkeikään saakka. Elämä paalutettiin kerralla, hankittiin asunnot ja perheet ja pankki pysyi tyytyväisenä, arki vakaana.

Nyt näistä ei uskalla enää nähdä edes unta, tuollaisista. Jos pääset töihin, ne ovat pelkkää silppua ja pätkää. Eläkeikä nousee kaiken aikaa ylemmäs, kykenit sen saavuttamaan tai et. Viisaan Naisen työpaikalla tiedossa on yllättävän iso henkilökunnan vaihtuvuusbuumi. On eläkkeelle lähtijää, äitiyslomaa, lapsivapaata, uuden urasuunnan ottajaa. Jopa Pomo vaihtaa maisemaa. 
Ryhmädynamiikka järkkyy pahoin, se joudutaan kasaamaan eri palikoista ties millaiseksi. Koskaanhan ei voi ennalta tietää mitä saadaan, yllätytäänkö aikanaan iloisesti vai vähemmän iloisesti.

Vaan miettikäämme sitä jokainen itse kohdallamme, mitä moinen tarkoittaa, ja millaisia tuntemuksia muutokset herättävät - vai pitäisikö vihdoin alkaa miettiä jotain uutta suuntaa omallekin polulle. Ilvesvaaralle ainakin jäi Erkki-enon ansiosta Hillalle kovasti sulateltavaa.

kaarlo5.jpg

ANNO DOMINI OSA 25. ÄITIENPÄIVÄ - MUMMON SALATTU MENNEISYYS

Ensimmäisenä toipui Hilla. Erkin mieleen nousi Juholan kertomus Itsenäisyyspäivän vietosta kartanon salissa. Varmaan juuri samalla tavalla, leuka uhmakkaasti koholla ja pieni, ivallinen hymy kasvoillaan se oli silloin katsonut Mannerheimia ja muuta juhlaväkeä, ottanut tilanteen haltuun hetkessä.
-Ei millään pahalla Erkki-eno, mutta nyt sinulla taitaa pikkuisen heittää. Ellet satu muistamaan niin minun isoäitini eli sinun äitisi Ella asuu Oslossa isäpuolesi Martinin kanssa. Näytänkö kännykästä oikein videopätkää tältä aamulta, kun toivottelin hyvää Äitienpäivää sinne? 
Tytön kipakka äänensävy sai Eedlan naurahtamaan. Erkkiä sen sijaan ei hymyilyttänyt yhtään hänen laskiessaan suuren kouransa Hillan hennolle olkapäälle. Helvetti, tästä tosiaan tulisi vaikeaa...
-Niin, Ella asuu kyllä Norjassa, mutta minähän puhunkin Mummosta: omasta isoäidistäni. Sinun isoäitisi äidistä. Se on kuule pitkä tarina, joten mitäs jos mentäisiin kaikki sisälle? Istuttaisiin alas, ja antaisit Eedlan kertoa.

Niinpä he sitten olivat siirtyneet sisälle, koulun asuttuun päähän. Hilla oli kiertänyt kirjavasti täyteen sisustetut huoneet, tarkastellut seinille ripustettuja vanhoja valokuvia huolella, pysähtynyt välillä jonkun eteen kulmakarvat kurtussa. Eedla ei ollut kiirehtinyt, keittänyt vain teetä antaen tytölle aikaa sulatella tapahtunutta. 
Lopulta istuttiin olohuoneen nurkassa, aurinko laikutti viherkasvien lehtien lomasta lattiamattoa, laiska Katti asettautui itsevaltiaan elein Eedlan syliin kehräten kumeasti turkkiaan silittävien sormien tuottamasta nautinnosta. Sohvapöydällä teekuppien välissä lojui Erkin ruutupaperille raapustama sukupuun tekele.
-Kaikki alkaa oikeastaan kai siitä, kun synnyin 40-luvun viimeisinä päivinä Juholan kartanon muonamiehen perheeseen. Muonamiehet olivat siihen aikaan renkejä ja piikojakin alempana arvoasteikossa, kiersivät isoista taloista toiseen töiden perässä. Palkan lisänä tuli ruoka, ja jonkinlainen asumus. Sodasta vasta toivuttiin, mutta maalla riitti sentään syömistä toisin kuin kaupungeissa, missä säännösteltiin ostokortein. Minä sain käydä koulua, joskin auttelin kesät Juholassa. Kartanon isäntäpari oli lapseton, pehtoorilla eli tilanhoitajalla riitti leikkiseuraa senkin edestä. En koskaan ajatellut kovin paljon tulevaisuutta, tai haaveillut mistään. Sellainen vain ei ollut tapana, ehkä pidin selvänä Juholaan piiaksi jäämistä.

Erkki tunsi jo tarinan, se oli käyty Mummon kanssa läpi monta kertaa menneinä vuosina. Aina siitä lähtien, kun he vihdoin olivat toisensa onnekkaiden sattumien kautta löytäneet. Niinpä hän keskittyi tarkastelemaan pöydän yli toisiaan katsovia Hillaa ja Eedlaa. Kyllä vain, ne kaksi oli veistetty samasta puusta aina pieniä eleitään myöten. Puhumattakaan kasvojen luustosta, silmien läpikuultavasta vihreydestä ja sirosta vartalosta. Hillan hämmennys oli helppoa ymmärtää. Ei sitä joka päivä törmännyt 70-vuotiaaseen ikiteiniin rokkimummoon, jota piti opetella ajattelemaan isoisoäitinä.
Eedlan tapa kertoa tarinaa imaisi hänet mukaansa, taas kerran.

Mummon kohtalon kiroukseksi muodostui varhain kukkaansa puhjennut kauneus. Ripille asteli valkoisissaan jo nuori nainen, jolta ei tanssittajia lavalla puuttunut. Kaikki oli uutta, täynnä keskikesän tuoksua, hämäräksi tummuvaa yötä ja äänetöntä metsää. Eedla olisi uskaltanut juosta tuttuja polkuja kotiin muonamiehen mökkiin, mutta innokkaimmin pokkaamassa käynyt Lahtimaan Voitto piti päänsä saatille lähdön suhteen.
Voittoa pidettiin kylällä kovana työmiehenä, hiljaisena sekä pikkuisen omituisena. Se luki kirjoja, viihtyi enemmän omissa oloissaan vanhempiensa sotien välillä rakentamassa torpassa kuin muiden seassa nuorison riennoissa. Lähenteli jo kolmeakymmentä, ja kotimatkalla kenenkään kuulemattomissa ja näkemättömissä Eedlaa, eikä hennosta tytöstä ollut paljon vastaan laittamaan.

Syksyllä pestoomarkkinoiden aikaan Eedlan isä otti muonamiehen pestin kauempaa, kiivasluontoinen, viinaan menevä mies kiersi paikasta toiseen nopeaan tahtiin. Sillä kertaa perheestä jäi jälkeen Ilvesvaaralle aviotonta lasta Voitolle odottava Eedla, sukunsa häpäissyt heitukka. Onneksi Voitto suorastaan palvoi nuorta morsiantaan, halusi pidellä kuin kukkaa kämmenellä. Kihlat käytiin ostamassa kaupungista asti. Kirkkoherra sen sijaan teki useammankin turhan matkan Lahtimaan syrjäiseen torppaan taivutellakseen pariskuntaa vihille, pois synnissä elämisestä. Presidentin luvalla olisi jo päässyt alttarille polvistumaan, mutta Voitto ei taipunut. Uskossaan voi olla luja monella tapaa, ja Voitolla oli omat, vahvat ajatuksensa kirkkoherran Jumalasta. Hän ei rakkaudelleen moisen siunausta tarvinnut, eipä se ollut varhaiselta kuolemalta vanhempiakaan suojannut.

Eedlan mielipidettä kukaan tuskin vaivautui kysymään. Kohtaloonsa piti alistua, kun kerran oli pieniin päin antanut Voiton itsensä pukata. Ihan niin kuin siinäkään asiassa olisi paljon häneltä kyselemään käyty, vaan puoliväkisin saattomatkalla neitsyys otettu. Tytönrääpäle syntyi maaliskuun lopun pahimpana pyrypäivänä, kunnansairaalassa sentään. Seuraavalla viikolla Eedla täytti 16, ja pyysi Voitolta lahjaksi vain lapsen kasteelle vientiä. Ella ristittiin kesän korvilla, kummeinaan kartanon isäntäpari vanhan Juholan vaatimuksesta.

-Kai se Johanneksen isä näki jo silloin jotenkin, mitä tulossa on,  Eedla hymähti kumartuen laskemaan levottomaksi sylissä käyneen Katin lattialle.  –Ajatteli vähän katsoa perään, valtakuntansa joka nurkkaa kun vahti. Maailma ympärillä kuitenkin muuttui kovaa vauhtia, 60-luvulla jopa Ilvesvaaran suunnalle ylti uusia tuulia. Meillähän oli äkkiä täällä sähköt, puhelimet, yhä useammassa talossa auto sekä traktori. Alettiin muuttaa kaupunkeihin työn perässä, lukea lehdistä mitä kaikkea onkaan. Ettekä te voi edes kuvitella television tulon suurta ihmettä! Juholan saliin kävi suoranainen kansainvaellus ruudun eteen, kun näytettiin mäkihyppyä. Veikko Kankkonen oli vasta vuosi ennen Ellan syntymää voittanut kultaa Inssbruckin talviolympialaisissa, siitä kohistiin kuukausitolkulla, miten oli se ihme näköradion ruudulta seurattu.

Kevät keväältä Eedla kävi levottomammaksi. Ella kasvoi, Voitto toi kyliltä mitä Eedla pyytää keksi. Kai enemmänkin, kuin aina varaa olisi ollut. Silti uni kiersi iltaisin kaukaa, pisti hiipimään muiden nukahdettua alas rantaan. Kostutti silmäkulmat kaipuusta johonkin, josta ei tiennyt mitä se oli.
Ja sitten tuli SE kesä, joka muutti kaiken. Eedlan katse pysähtyi, silmät tuntuivat katsovan niin kauas menneisyyteen, etteivät muut sinne pääsisi.
-Silloin, sinä kesänä minä tapasin Sebastianin.