P1080786.jpg
 

No niin, jospa nyt siirrytään taas Ilvesvaaran varjoihin, Jänönkäpäläjärven rannoille. 
Jätetään tällä kertaa päivittämättä tämä todellinen maailma menoineen kokonaan, ja keskitytään vain seuraamaan Kaarlon visiittiä Baarmanneille. Kaarlohan jätettiin eilen lapioimaan hevosenlantaa paljuihin, Leah paistelemaan eväspullia ranamökille katamariinin vesille laskun suureen ponnistukseen. 

 

20200518_180313.jpg

ANNO DOMINI OSA 33.  AAVAA  ULAPPAA

Leah Baarman pysähtyi kesken eväskorin pakkaamista. Katse jäi riippumaan hevostarhan takaa aukeavan peltoläntin laitaan, siellä lapiota heiluttavaan mieheen. Kaarlo on arvoitus niin Erkki asian oli määritellyt. Jopa useampaan kertaan. Mutta ah, kukapa meistä täällä maan päällä ei olisi toinen toiselleen jonkinlainen arvoitus, Leah hymähti hitusen huvittuneena. Sen hän kyllä saattoi ymmärtää, mikä Kaarlossa ihmisiä kiinnosti. Kylille ties mistä, etelämmästä saapunut salaperäinen muukalainen. Pitkä, roteva, aikuinen mies: kuin vallan Tauno Palo parhaimmillaan. Ohimoilla pari ohutta raitaa harmaata, kasvoilla elettyä elämää charmantisti. Mielikuvitus kehitteli noista aineksista vaikka mitä.

Vaan suoraan sekä rehdisti se katsoi, silmistä silmiin. Puristi kätellessä, eikä ainoastaan tyrkännyt velttoja, nihkeitä sormia pikaisesti kämmentä hipaisemaan. Ei sille minkään voinut, ammatti istui tiukassa: vielä mökille saakka päästyä Leah huomasi tarkkailevansa Kaarloa. Pistävänsä tarkkaan merkille, kuinka Jacobin kanssa kohtasivat. Kertoivatko kehon kieli, eleet sekä liikkeet, toista kuin huolettoman ystävälliset sanat? Se juuri työssä olikin niin hienoa ollut: ihmismielen kaikkinaiset koukerot sekä niiden tulkitseminen. Tärkeintähän ei toisaalta koskaan ollut kysyä mitä, vaan miksi, jos halusi löytää vastauksia.
Tämän miehen kohdalla hänen tosin ei tehnyt mieli kysellä. Ei ollut oikeastaan tarpeenkaan. Eedla ja Erkki olivat jo valistaneet heitä miehen elämän viimeisimmistä käänteistä: avioerosta, Lepistön mökin perimisestä ja siitä, kuinka kyseessä todennäköisesti oli jonkinlainen aikalisä miettiessä mihin suuntaan seuraavaksi lähtisi. Uusi alku ennen jotain, kenties aivan muuta.

Kaarlo seisahtui rantaan johtavalle polulle autuaan tietämättömänä persoonaansa kohdistuvan huomion suuruudesta, saati syvällisyydestä. Tällä kohtaa Jänönkäpäläjärvi tarjosi parastaan, totta vie. Baarmanien mökki lisärakennuksineen sulautui mäntymetsäiseen rinteeseen kauniin koruttomasti, kalliot viettivät sivulla hienon hiekan peittämäksi poukamaksi. Täydellinen idylli aina järveen kurkottavaa laituria myöten. Linjakas, jo vähän iäkkäämmältä vaikuttava purjevene sen kupeessa sai hänet hämmästymään. Se vaikutti melko ylimitoitetulta kulkupeliltä niin pieneen vesistöön.
Paikkoja viittoen esittelevä Jacob taisi arvata ajatukset, koska osoitti naurahtaen kädellään kauemmas.
-Tuolta kulkee salmi Isolle Jänölle. Sen läpi pääsee moottorilla, Jänön selkä jatkuu niin kaus, että voi melkein kuvitella olevansa merellä, tai Saimaalla vähintään. Teemme Leahin kanssa joskus parin päivän purjehduksia, käymme saunomassa vierasvenesatamassa ja palaamme aamulla veneessä yövyttyämme. Sielu lepää veden päällä. Ihmiselle tekee hyvää olla irti kaikesta. Tuulessa kuulee omat ajatuksensa paremmin. 

Jo vain, hän tunsi pitävänsä näistä ihmisistä. Olkoot mitä tohtoreita tahansa. Mutkattomia, mukavia kuitenkin. Sellaisia, joiden seurassa osasi olla luontevasti. Vaikka eipä silti, mitäpä salattavaa, saati hävettävää hänellä komeroissa luurankoina piileskelikään. Ei mitään. Jopa firman suhteen konkurssi oli vältetty viime hetken myynnillä kunniakkaasti. Mutta se katamariini... missähän...
Jacobin johdattaessa kolmikon saunarakennuksen seinää vasten nojaavan tekeleensä ääreen Kaarlon piti vetäistä henkeä. Katamariini kuulosti jotenkin pahasti paljon eksoottisemmalta, kuin sukkulamaisten ponttoonien väliin kasattu lautta. Hiekalle vaakatasoon humpsauttamisen jälkeen se saatiin vaivatta laiturin pylvääseen kiinnitettyä köyttä vinssinä käyttäen ensin vesirajaan, sitten syvemmälle. Jacobin näytettyä kännykästään kesäisen videopätkän Kaarlolle hahmottui homma jo paljon paremmin. Kyllä, kyllä, mikäpä tuollaisen aurinkokatoksen alla istuskellen sähkömoottorin voimin oli pitkin Jänönkäpäläjärveä puksutella, turhia kiireitä pitämättä. Aina se kämmenet rakoilla soutamisen voitti.

Kahvit juotiin mökin kuistilla, juteltiin niitä näitä. Pahoitellen Kaarlo ravisteli pullanmurut kämmenistään. Piti vielä ehtiä ne lantapaljut vuokramökkiläisille viemään, mutta ehkä tosiaan paremmalla ajalla toiste... Mielellään hän katamariinia lähtisi oikein käytännössäkin testaamaan, jahka sopiva hetki kaikille löydettäisiin.