P1100156.jpg

Kevättä mennään täällä tänä vuonna tummissa väreissä. Sitä on melko sanaton, kun vieressä istuja katsoo kohti ja sanoo se taitaa olla lähtö lähellä.
Ei siinä oikein passaa valehtelemaan käydä. Turhaan edes kaunistelemaan totuutta, jonka se toinen jo itsekin tietää. Nyt vain mennään päivä kerrallaan, sairaalareissusta seuraavaan. Jos tämän kesän vielä... 
Viisaalle Naiselle muistutettiin muinoin, että viimeiselle reissulleen lähteneen sureminen on itsekkyyttä. Pitäisi keskittyä muistelemaan yhdessä koettua aikaa, eikä vikistä sen loppumista. 
No, moni asia on aina helpommin sanottu kuin tehty.

Koronan kanssa taas on menty jo yli kipurajan. Se on Suomi taas pullollaan pitkin poikin suhailevia lomailijoita, sanoo valtiovallan edustaja missä mediassa tahansa mitä tahansa. Kyllä siinä alkaa kuuliaisemmankin sinnittely tuntua turhalta, kun muut tuntuvat elävän ihan surutta mistään mitään piittaamatta. Että hittoakos minäkään sitten mitään tässä yritän... Tavalliselle kansalle painotetaan kuinka rokotus ei poista tartuttamisen mahdollisuutta, mutta terveydenhoitopuolella tullaan työnantajan käskystä töihin, vaikka kuinka tauti kotona jylläisi. Siis miten nämä nyt oikein menee, mitä mitä?
Pahimmat vetoavat leuka väpättäen siihen, että minulla on OIKEUS olla töissä, enkä mene kotiin sairaspäiville esimiehen pyynnöstäkään. Tämäkin on nyt nähty. Valitettavasti. 
Kuin myös se, ettei koronatikulle rankasti oireita liiottelematta pääse. 

Nuoremmat jatkavat elämäänsä, muuttavat, pariutuvat, harrastavat. Toivottavasti kuitenkin järki päässä. Viisaan Naisen ja Miehen vapaapäivien kohokohdat pysyvät kävelylenkeissä, sekä sohvalla kirjan kanssa makaamisessa. Jos ovikello joskus soi, joku jommankumman jälkeläisistä siellä on, ei sen vieraampia. Sitä ollaan tyytyväisiä, että toisella jo jalka jotenkin toimii, ja toisella käsi yhä liikkuu. Odotetaan kesää, haaveillaan aamusta, jolloin tarkenee luopua pitkistä kalsareista. 

Ilvesvaaralla onneksi sentään kuljetaan tukevasti kesän alkua kohti. Jopa terveydenhoito toimii, kunnallisella puolellakin. On paikka, johon voidaan hetkeksi aina paeta harmaata taivasta ja kylmää kevätuulta. 

 

puut4.jpg

ANNO DOMINI OSA 30. SINÄKÖ SE OOT

Terveyskeskuksen parkkipaikalle mahtoi ongelmitta. Oikea ovikin löytyi helposti. Hetken ympärilleen tyhjässä aulassa vilkuiltuaan Kaarlo nappasi sivupöydältä esitietolomakkeen, ja alkoi täytellä rivejä. Osoitteen kohdalla kynä pakosta pysähtyi. Laskettiinko Lepistön torppa kesäasunnoksi, jollaisessa ei saanut vakituisesti asua? Mutta kun ei muutakaan ollut laittaa, ja verottajallekin oli tullut määriteltyä Vaaranpohja nykyiseksi kotikunnaksi. Että ei kai auttanut, parempi vaan reilusti kirjoittaa Jänönkäpäläjärventie 839, kuten perintöpapereihin oli kirjattu. 

Viimeistä pistettä piirtäessä aulan toisella laidalla jo aukesikin ovi. Reippaasti Kaarlo nosti takamuksensa tuolilta. Pikkuisen yritti pistää täristämään, mutta kuka nyt hammaslääkäriä ei olisi pelännyt. Hirvitti se isompaakin miestä. Hätäisesti hän tyrkkäsi lomakkeen hoitajalle ohi kävellessään, seisahtui sitten melkein kesken askeleen tietokoneen ääressä naputelleen naisen kääntyessä.
Maailma seisahtui. Äkkiä heikotti polvia entistä enemmän. 
-Sinäkö se oot,  henkäisivät molemmat täsmälleen yhtä aikaa. 
Sillä toden totta, nuo silmät Kaarlo kyllä muisti, tunnisti vappuaaton illasta. Muisti senkin, miltä naisen kotitalon päädyssä erotessa vaihdettu suudelma oli tuntunut. 

Ensimmäisenä hämmennyksestään toipui hammashoitaja, sitten hammaslääkäri itse. Kaarlo komennettiin potilaan paikalle suuta avaamaan. Yläpuolella lueteltiin dee sitä ja dee tätä, instrumentit kilahtelivat, suhisivat, hiki kohosi käsinojia puristaviin kämmeniin. Poran vinkuminen vei viimeisetkin hajanaiset ajatukset. Moisessa kidutuspenkissä osasi olla vain ohuelti onnellinen siitä, kuinka kivun aiheuttajaksi ei sentään paljastunut leikkelemistä vaativa viisaudenhammas. Juurihoito kuulosti jotenkin kevyemmän lajin hommalta. 

Ulko-oven viereen sijoitettu puistonpenkki oli varmaan tarkkaan sijainniltaan harkittu. Siihen sai pysähtyä keräämään voimiaan, kun vihdoin sai luvan painaa leuat taas yhteen, ja pääsi karkuun kiduttajiltaan. Helpotuksesta huokaisten Kaarlokin käytti tilaisuutta. Ah autuutta, särky oli tiessään! Vielä pitäisi käydä uudestaan, mutta nyt jo uskaltaisi paremmin. Piti oikein sulkea silmät, ajatella hetki pelkästään Nataliaa. 

Joku muukin ajatteli Nataliaa, jopa täsmälleen samalla hetkellä. Vaikka Kaarlo ei sitä tiennytkään, häntä tarkkailtiin ohi mateluvauhtia lipuvasta siviilipoliisiautosta. Stenberg narskutteli hampaitaan otsasuonet raivosta pullistellen. Eikö helvetti vain lorvinutkin tuossa se Lepistön mörskässä majaileva pummi! Mitä se täällä teki? Kyttäsi tietysti Nataliaa, mokomakin persaukinen tyhjäntoimittaja! Ettäs kehtasikin! Vielä hän sille näyttäisi, kaivaisi esille kaikki äijän salaisuudet. Johan katoaisi tuo typerän tyytyväinen virne äijän karvaiselta naamalta. 

Poliisimiehen ryhdikkään rintalastan alla korvensi entistä pahemmin ulko-oven avautuessa, ja Natalian pujahtaessa ulos. Skoda koukkasi uhkaavasti kohti apteekkarin kuusiaidan kulmaa Stenbergin yrittäessä kääntää päätään taaksepäin kuin tarhapöllö konsanaan. Saatana, nyt riitti! Millä kiristyksellä ja kikkaveikon juonilla se urpo sai houkuteltua Natalian kaltaisen kauniin, älykkään naisen viereensä penkille? Jotain takuuvarmasti mätää tässä nyt täytyi olla! Etusormi hipaisi jo hälytyssireenin nappulaa, vetäytyen viime sekunnilla kauemmas. Seuraavalle kadulle päästyään Stenberg käänsi ensimmäisen talon pihatien alkuun, peruutti sitten jalka raskaasti kaasulla ja sora takapyöristä lentäen. Skoda lähestyi nyt terveyskeskusta uudesta suunnasta, kuljettajan kädet rattia rautaisella otteella puristaen. 
-Juuri sopivasti joutuakseen survaisemaan jarrut pohjaan suojatietä ylittävää, terveyskeskuksen penkiltä noussutta ja kohti markettia suunnistavaa pariskuntaa väistääkseen.