P1070434.jpg

Huomisten puistosynttäreiden astiat on pakattu, skumppalaseja myöten, pöytäliinaa unohtamatta. 
Vaikka jokainen osallistuJa pienestä joukostamme on elänyt varoen, saanut vähintään ensimmäisen rokotuksen ja niin edelleen, on mukaan tyrkätty tietenkin myös käsidesi plus maski. 
Tämä on nyt uusi normaali, ja sen on syytä sellaisena pysyä vielä monta kuukautta, mikäli kuiville mielitään päästä.

Kiireisellä viikolla joutuu pakosta tinkimään perussetistä, eli siivouksen kaltaisista jutuista. Onneksi huomisiltana palaava Mies tämän ymmärtää ongelmitta, eli lupautui pyytämättä tarttumaan viikonloppuna imuriin. Juuri siinä onkin toimivan parisuhteen salaisuuksista yksi: kotityöt jaetaan tilanteen mukaan, tasapuolisesti. Kummankaan ei tarvitse huolehtia yksin kaikesta, vaan työnjako sujuu itsestään - olkoot se millainen tahansa, kunhan on yhdessä sovittu ja hyvä molemmille. 

Samoin aikuisilla ihmisillä täytyy olla kyselemättä lupa omiinkin juttuihin, omiin ystäviin sekä harrastuksiin. Yhteisestä ajasta voi sen verran tinkiä, kohtuuden rajoissa kulkien. Jokaisen meistä täytyy osata seisoa omilla jaloillaan, takertumatta joka hetki toiseen. 

Mutta hei! Jänönkäpäläjärven rannoillehan meidän tänään piti päästä! Kuka kulkee yössä ja miksi?

ANNO DOMINI OSA 37. YÖN HÄMYSSÄ

Kaarlo ei tiennyt mihin heräsi. Äkkiä hän vain tajusi makaavansa hämärän keskellä täysin valveilla, jännittyneenä. Kuulostellen ulkoa kantautuvia ääniä, koettaen erottaa niistä jonkun tavallisesta poikkeavan. Ja kyllä vain, Anno Dominin nurkalla tuntui hiipivän joku. Jopa raskain, kiireisin askelin. 
Paitaa päälle hamuten Kaarlo yritti keksiä jotain kättä pidempää, häiritsijän tiehensä karkoittamisessa avuksi olevaa. Käden ojentuessa nappaamaan hiilihankoa torpan takana rymähti. Vauhdissa kengät jalkaan tunkien hän tempaisi oven auki, väläytti taskulampun päälle ja sukelsi kulmalle. Suusta pääsi tyrmistynyt ähkäisy.
-Mitä helvettiä... 
Hämäläinen oikaisi itsensä virnistäen yhtä aikaa sekä syyllisesti, että hätääntyneesti.
-No kato nyt on pikkusen niinkun hätä. Et palokuntaa soittais? Jotenkin ponupannu pääs räjähtämään, taitaa perkele palaa koko saari. Ei se sieltä mihin karkaa, meinaan suolta mantereelle saakka, vaan kun ei koskaan varmaksi osaa sanoa.
Kaarlo jähmettyi.
-Meinaatko, että sytytit metsäpalon? Ja nyt sen vasta sanot... Minunko tässä nyt soittelemaan vasta tarttee alkaa, kait soon puhelin sinullakin? Ja mitä hittoa sinä raahaat mukanas? Varastitko jonkun mökkiläisen suppilaudankin tullessas?

Itsekseen kiroillen Kaarlo harppoi takaisin sisälle, sieppasi kännykän ja palasi hätänumeroa jo kävellessään naputellen. Hämäläinen antoi koordinaatteja minkä kerkesi, selitti suota ja seurakunnan maata sekä rantaa. Ja ettei oikein itse ilennyt ilmoitella asiasta, Steenperi kävi niin kuumana jo perässä, että takuulla käry kävisi. Vaan jos Kaarlo sanoisi nurkalla asioilla käydessään outoa tulenkajoa suon suunnalla havainneensa, niin selvittäisiin.
Hätäkeskuspäivystäjä vastasi ties mistä kaukaa. Kaarlo sai korottaa ääntään reippaammin, ennenkuin nainen uskoi Vaaranpohjan VPK:n kyllä annetuilla koordinaateilla sun muilla löytävän paikalle. Saatuaan asian hoidettua hän kohdisti huomionsa taas mökin taakse puuhastelemaan jääneeseen Hämäläiseen. Mittä ihmettä, joko se hänen asumuksensa sokkeliakin pisti päreiksi? Tolkuton äijä! Vaan kumman helpostipa tuo oli saanut laudat irti ilman suurempia työkaluja, ja tunki nyt vauhdilla suppilautaa sekä epäilyttävän pulleaa reppua aukosta sisään. Napauttipa vielä aukon yhtä sukkelasti kiinnikin.

Kaarlon viritellessä spriikeittimeen tulia teen keittoa varten Hämäläinen selosti vuolaasti koko epäonnisen yönsä kulun. Steenperin intomielisen vainoamisen vuoksi äijä oli heti kevään korvalla, lumien lähdettyä, siirtänyt tuotantolaitoksensa seurakunnan maille. Siellä, keskellä vetistä suota, sijaitsi sopivasti pikkuinen käkkärämäntyä kasvava saareke, jonne ei kukaan vahingossakaan eksynyt. Ei yksinkertaisesti päässyt. Hämäläinen itsekin oli pitkään joutunut sopivaa kulkupeliä pohtimaan, kunnes oli törmännyt yhteen liiteriään siivoavaan mökkiläiseen. Puolisonsa hylkäämäksi tullut mies oli tyytyväisenä vaihtanut exältä jääneen suppilaudan pariin pulloon korpikuusen kyyneltä. Ainahan se kunnon pontikka eukolta jääneet rojut voitti. 

-Se saatanan lauta viskasi niskastaan heti, kun vähän yritin,  Hämäläinen huokaisi teetään varovasti ryystäen.  -Vaan minäpä tajusin laittaa siihen ponttoonit sivuille. Käväsin kaatopaikalta pari pätkää joutilasta ilmastointiputkea, täytin styroksilla ja ruuttasin tuupista semmosta eristysvaahtoa perään, kyllä sinä tiijät mitä meinaan. Johan kävi vakaaksi! Sillä aina sauvoin reppu selässä saareeni, pistin pannun tulille ja makailin siinä ootellessain teltassa. Mikä hätä minulla siellä, ei mikään. Itseksein Steenperille naureskelin valmista ainetta kanisteriin tiputellessain. 

Kaarloa nauratti pakosta selostusta kuunnellessa. Oli se, melkoinen ketku, tuo Hämäläinen. Tosin eipä tainnut Lepistökään aikoinaan ihan puhtaat jauhot pussissa kaikin ajoin elellä. Sen saattoi päätellä torpan alle tehdystä kätköstä. Asetta siellä kuulemma oli säilytetty, liekö ollut mitään lupia. Ainakaan luvallisesti sillä ei oltu ammuskeltu, valkoposkihanhet kuuluivat nimittäin Kaarlon tietämyksen mukaan rauhoitettuihin lintuihin. Moinen huomautus sai Hämäläisen vain tuhahtamaan väheksyvästi. Kuka täällä korvessa kaikesta lukua pitämään, saati riesaksi asti pelloille muuttomatkoillaan laskeutuvista, tuhoa tekevistä hanhista.