kaarlo4.jpg

Korvasienet antavat odottaa itseään, saaliit jäävät varsin vähäisiksi harpottuihin askeliin verrattuna. Parin tunnin metsälenkki hyvässä säästä tekee kuitenkin ihmeitä tietotekniikan rasittamille "työaivoille" - ja saatiinpa siinä tallustellessa Miehen kanssa aikaan jonkinlainen kompromissi tarinamme etenemisen suhteenkin tehtyä. 
Eli kun nyt on ulkoiltu, syöty, otettu päiväunet ja juotu heräämiskahvit, käyty ulkona uudelleen ja pyykkikone pyörii, on oivallinen aika siirtyä osoitteeseen Jänönkäpäläjärventie 839, Vaaranpohja. 

ANNO DOMINI OSA 39.  MUUTOKSEN TUULET 

Poliisien mentyä Kaarlo käänsi huomionsa sätkää kääntävään Hämäläiseen.
-Sitä minä vaan ihmettelen, että minne sinä ne suolauttas vakaimet ehdit tyrkätä. Ja meinaatko ettei Steenperi nuuski nenä maassa kuin vainukoira: mitäs jos se löytää tehtaalta jotain. Taitais kuule olla paree vaan hyljätä ne hommat tykkänään.
Hämäläinen tuhahti tökäten sätkän suuhun. Likaiset kourat taputtelivat taskuja, kunnes löysivät tulitikkuaskin. Vasta sauhut vetäistyään se virnisti, katsoi siristetyin silmin torpan takana aukeavaa metsää.
-Jaa ne ilmastointiputken pätkät vai? Tipautin Kantolan tontin kulmalle. Kalella on kato siinä semmonen romukasa passelisti matkan varrella, kaikenlaista auton jouto-osaa, pellinpalaa sun muuta. Siinä minä oon niitä muutenkin säilytellyt, se on Kale reilu mies, vanha kunnon kotipolttoisen suuri ystävä. Vaikka vittuileehan tuo joskus, ettei muka venäläistä votkaa mikään voita, mutta se nyt leuhkii niillä Venäjän jutuillaan muutenkin, tituleeraa itteään vientirakentajaksi. Liekkö puoletkaan totta. Äläkä sinä Kaarlo Steenperiä sure, jos uuden tehtaan laittelen, niin sinä et siitä mitään tietämään tule, eikä kyllä tule Steenperikään. Minä nämä korvet tunnen, osaan yhden pannun piilottaa löytymättömiin. 
Niine hyvineen Håmäläinen sylkeä roiskautti heinikkoon, kohenteli housujaan ylemmäs ja yösijasta kiitellen lähti löntystämään omille teilleen. Kaarlo ei käynyt pidättelemään, saati kyselemään eikö toinen kahville jäisikään. Kunhan rakenteli kesäheittiön hellaan kynsitulet, kasvatteli liekin hiljalleen. Haki kylmäkuopasta aamiaistarpeet valmiiksi veden kiehumista odotellessaan. Pari lautasellista kaurapuuroa, vajaa litra kahvia, muutama paistettu kananmuna leivän päälle. Kyllä niillä passaisi päivää aloitella. Täydellä mahalla jaksaisi ajatella paremmin elämää eteenpäin. Ellei nyt pidemmälle, niin askareitten aloitteluun asti ainakin.

Äkkiä Kaarlon otsa veti syviin kurttuihin. Naiset... Jo hänelle oli niistä riesan lykännyt. Ja millaisen! Annabellan muisteleminen, saati  paikalliselle virkavallalle menettäminen, ei sydänalassa kirpaissut. Siinäpän saisi Steenperi vielä huomata paskaa haukanneensa. Tai mistäpä tuonkaan tiesi... Saattaisivathan ne olla toisilleen vallan sopiva pari. Hyvässä lykyssä häipyisi Steenperi koko paikkakunnalta Annabellan röyhelömekon helmojen hulmuamisen lumoamana kuin rotat Hammelmanista Pillipiiparin perässä. Mistä lie tullut sekin lapsuuden satu mieleen? Nataliasta varmaan. Tulossa olevasta vauvasta. 

Pelkkä Natalian vatsassa versovan uuden elämän pohtiminen väänsi Kaarlon sisuskaluja, nostatti tuskanhien. Pelotti ihan perkeleesti. Siitä oli niin tolkuttoman kauan kun hän varovasti moisia toiveita perheen perustamisesta oli elätellyt. Yksi kokonainen ihmisikä. Ja nytkö se sitten tällä tavalla yllättäen, parista haparoivasta yöstä, lähtisi uuteen suuntaan, hänen loppu elämänsä? Jossain aivojen poimuissa tuikahteli kuitenkin pienten, kirkkaiden tähtien tavoin kimpoilevia ilonpilkahduksiakin. Oma lapsi... Jonain kesäaamuna he saattaisivat istua tässä näin kahdestaan, pienet sormet hänen suurella kämmenellään. Hän näyttäisi taivaalla liitävän tuulihaukan, opettaisi kuuntelemaan laulurastasta, erottamaan ruohosipulin piipat heinästä. Päivällä mentäisiin yhdessä kalaan. Soudettaisiin Jänönkäpäläjärvelle, lapsi seuraisi silmä tarkkana, jännityksestä melkein täristen kohon pomppimista liki olemattomilla aalloilla. Illalla lämmitettäisiin sauna, ähistäisiin hartiat kyyryssä rinnakkain löylyn alla. Talvella tiirailtaisiin niskat kyyryssä tähtiä, pakkaslumi narskuisi....

Kiroten Kaarlo kurotti nappaamaan haaveillessa pöydän reunan yli valumaan alkanutta lautasta. Pitäisi perkele sekin hutera tekele parempaan tasapainoon kiilata. Talvipakkasiin mennessä täytyisi löytää uusi asumuskin kyliltä, Vaaranpohjasta. Tännehän se olisi jäätävä, asetuttava asumaan. Kunhan Taipale saisi hoideltua avioeron valmiiksi asti uskaltaisi ostaa vaikka pienen kaksion. Tuskin ne Vaaranpohjalla paljon maksoivat. Mersun myynnistä saaduista rahoista löytyi kuitti, kukaan ei pääsisi mitään vilunkipeliä epäilemään. Töitä tietysti pitäisi jostain... Tai hoitelisi sitten sitä lasta alkuun. Hikikarpalot kihosivat otsalle numeroita ynnäillessä. Syntymäpäivä oli mennä hurahtanut vasta vajaa viikko takaperin. Viisikymmentäneljä... Reilu kymmenen vuotta työikää jäljellä, eikä sairauksia rasitteena, mutta vanha äijä hän joka tapauksessa olisi jo lasta kouluun saatellessa. 
Toisaalta eikö se ollut Niinistökin ollut seitsenkymppinen, kun Jennin kanssa lisääntyi? Joopa joo, kyllä tavallisen duunarin passasi tasa-arvon maassa presidentistä mallia ottaa.

Niinistöstä Kaarlon ajatukset kulkeutuivat Ranskan presidenttiin, joku Macroni vai mikä lie, mutta jos Saulilla oli itseään paljon nuorempi vaimo, niin sillä fransmannilla puolestaan jokusen parikymmentä vuotta vanhempi taas. Että jos siltä kantilta alkoi asioita katsoa ei voinut välttyä muistelemasta Eedlaa. Kun Kaarlo rehellisesti tutkiskeli sisintään hänen oli pakko myöntää kaipuunsa kohdistuvan vanhan koulun suuntaan. Teki mieli nostaa persus penkistä samalla sekunnilla, lähteä tunteitaan tunnustamaan. Vaan mitenkä sen tatuoidun, inva-Erkkolalla sarvipääkypärässä ajelevan pitkätukan kanssa kilpaa kävisi? Tämmöinen tavallinen mies. Ei mitenkään. 
Parempi unohtaa, kaikki. Ottaa kuokka vanhan torpan seinustalta, ja alkaa mullata perunavakoja. Hiekkainen rinne aurinkoon päin työnsi terhakkaa, tummanvihreää alkua kilpaa rikkaruohojen kanssa.

Samaan aikaan Juholan kartanolla käytiin kiivasta vääntöä isäntäparin kesken. Kaarinan poskilla helottivat kiivastumisesta kertovat punaiset läikät, Johanneksen ohimolla tykytti suoni kireällä. 
-Tässä talossa on aina pidetty kunnon kihlajaiset, ja pidetään vaimo tälläkin kertaa! Soon meidän ainoa poika sentään! Ja tykkäät sinä ajatuksesta tahi et, niin Hillan suku kutsutaan kanssa! Kaikki - ja se tarkoittaa Eedlaakin. Eevasta puhumattakaan. Jos sinä et pitoja pistä pystyyn minä palkkaan kylältä ämmät laittamaan. Ihan sama onko juhannus vai joulu, rahalla saa.
Kaarina tuhahti halveksivasti, nakkasi niskojaan. Hyvä ettei polkenut jalkaa.
-Kyllä minä itse yhdet kihlajaiset laitan ilman sun ämmiäskin. Ja saa, rahalla saa. Senhän sinä tiedät, paremmin kuin moni muu. Vaan tiedän sitä jotain minäkin! Tiedän kuinka häntä sojollaan, kiimasta sokeana kirmasit pitkin metsiä sen Eevan perässä kaiket kesät! Kumosit varmaan joka mättäälle, vaikka niin kävit meillä minua kosiskelemassa. Ties mitä teit Helsingissä opiskeluaikoinais, niistä minä en edes välitä puolta sanaa kuulla. En kestä ajatellakaan. Vaan meillä se nainen ei yötä ole, olkoot kuinka Hillan äiti tahansa. Ja Eedla... mitenkä me nyt senkin läsnäolo selitetään? Koko kylä kohta juoruaa.
Juhola puristi kättä nyrkkiin, silmätkin kiinni hetkeksi. Veti syvään henkeä. Tyynnytteli vaimoaan lupaamalla järjestää Eevalle yösijan Erkin luota. Mitä taas kylän juoruilijoihin tuli, niin eiköhän Kaarinan pelko ollut melko turhaa. Nuorisoa kiinnostivat nykyään vain somejulkkikset sun muut tyhjäpäät, eivät ne vanhoista jutuista paljon perustaneet. Eedla puolestaan tuskin välittäisi, vaikka väitettäisiin noita-akaksi. Se nainen jos kuka osasi puolensa pitää.