kev%C3%A4tloma15%20029.jpg

Suomalainen luottaa pukeutumisessaan mustaan, sekä muihin luonnon sävyihin. Se sopii synkeään perusluonteeseemme kuin nenä päähän. Räväkkyyttä edustaa tummansininen, tai uhkarohkeimmillaan turkoosi. 
Vaan koska meistä tämmöisiä tuli? Viisas Nainen on joutunut tätä pohtimaan yrittäessään löytää Valokuvaajan uusimpien visioiden mukaisia vaatteita Agentti 010 :n käyttöön. Ei, ei löydy 60-luvun pastelleja, ei 70-luvun alun riemunkirjavia sifonkeja tai trikookolttuja. Tai sitten on kääpiökokoja. 
Käytettiinkö ne loppuun? Hävitettiin häpeillen?

Vaatekauppaan meno ei ole vaihtoehto. Vastahan siellä tuli käytyä toissakeväänä, ennen Milanoon lähtöä. Sitä paitsi se ei sovi kuvaussessioiden ideaan, joissa pyritään tekemään mahdollisimman paljon mahdollisimman vähällä - ja ennenkaikkea halvalla sekä kierrätetysti. Omat kaapit tursuavat kaikenlaista riepua, mutta kas! Eikö vain olekin pinoittain mustia t-paitoa eripituisilla hihoilla, ja mekotkin ah tuota niin synkeää, turvallista mustaa. Keväänvihreys pomppaa silmille ulos kaatuvien kasojen myötä poikkeuksen muodostaen. Pinkkiä taas kamera karsastaa. Ääh... 
Joka tapauksessa ensiviikon kuvaussessioissa saa onneksi ensimmäisessä toimia pelkkänä stylistinä. Ehkä taustalla häivähtävänä harmaana hahmona. Kunhan sää suosisi, siinä toivetta kyllin.

Töissä eivät ole toiveet riittäneet tietotekniikan kanssa painiessa. Uudet ohjelmistot nilkuttavat keskeneräisinä. Riemuun lisukkeeksi saatiin Päivitys toiseen ohjelmistoon. Viisaan Naisen hommat kasaantuvat sen takia yhä. Sillä perseelleenhän se meni. Vaan ei onnistu muiltakaan. Soitto terveyskeskukseen tuotti iloisen toteamuksen, että voi voi sentään, meillä ei ole toiminut yksikään kone koko päivänä, mutta ehkä vielä joskus....
Viisaan Naisen on vaikea käsittää miten tähän ongelmaan saataisiin apua jostain ulkomaisesta työvoimasta. Harva englanniksikaan pystyy taivuttamaan rautakankea nörteille, kun se ei suomeksikaan suju. Suomen sää viimeistään karkoittaa harvat rohkeat: se, mitä me kutsumme kesäksi edustaa muille talvea. Ja talvi taas...

No, koronapiikillä käynti sentään sujui kiitettävän tehokkaasti. Nyt voi odotella elokuuta ja kakkossatsia veikkaillen kuinka siihen mennessä homma taas on levähtänyt käsiin kansan villiinnyttyä kesästä. 

Ilvesvaaran tietämissä, Jänönkäpäläjärven rannoilla kukkivat jo omenapuut. Elleivät jo tee peräti pikkuruisia raakileita. Vaaranpohjalla jäätiin viimeeksi melko kiusalliseen tilanteeseen Annabellan ilmaannuttua maisemiin. Kuinka Kaarlo selvittää itsensä ulos kahden naisen loukusta, vai selvittääkö? 
 

kes%C3%A4kuu%20017.jpg

ANNO DOMINI OSA 36. - KUUMIA TUNTEITA

Mökkinsä rappusilla iltasella istuva Kaarlo yritti epätoivoisesti järjestellä sekaisia ajatuksiaan. Päivän mittaan oli tapahtunut paljon, ja isosti yllättäen. Hädin tuskin hän ehti ymmärtää Natalian uutiset raskaudesta, kun jo Annabella ilmestyi kylälle kuin tyhjästä tipahtaneena. Syyti suustaan hirveitä syytöksiä, vetosi hyljätyn vaimon kurjuuteensa. Hah! Miten ihmeessä se hänet täältä olikin onnistunut löytämään? Taipale ainakaan ei tunnustanut kielineensä, hoitanut vain paperiasiat talouspolitiikan puolelta aukottomaan kuntoon. 

Vaan oli siinä ollut kyläläisille kunnon sirkusta koko rahalla, totta vie. Kaarloa alkoi jo pikkuisen naurattaa mieleen muistuessa Steenperin pullistelu ja Annabellan mielistely. Ne kaksi onneksi tuntuivat ihastuneen toisiinsa heti laakista. Ja mikäs, kyllähän Annabellaa varmasti hiveli oikein virkamiehen huomio sekä huolenpito. Ties mihin se hänen ex-vaimonsa lopulta oli vienyt. Sitä Kaarlo ei tiennyt, eikä paljon kiinnostanutkaan. Nataliassa riitti miettimistä enemmän. 

Ajatus isäksi tulosta hiersi, kierrätti ristiriitaisia tuntemuksia koko kropassa. Kieltämään hän ei kyllä omaa osuuttaan rupeaisi. Tehty mikä tehty. Turhapa tuota jälkikäteen oli käydä selittelemään mitenkään toiseksi. Parin viinilasillisen jälkeen oli jääty katsomaan toista silmiin hiukan liian pitkäksi aikaa, tunnettu kaipuuta toisen ihmisen lämpöön hiukan liian paljon. Natalian katse oli ollut kostean lupaava, suu sulanut suudelmiin ja vartalo taipunut Kaarlon suuriin kouriin halulla. Ei siinä ollut mitään ehkäisyasioita tullut mieleen kysellä. Sentään lääkärisihminen, neljänkymmenen. Luulihan hän semmoisen tietävän kukat ja mehiläiset, ja munasolunsa sun muut.

Ähkäisten Kaarlo punnersi pystyyn. Kännykkä pysytteli mykkänä. Natalia murjotti. Tai mistä hän tiesi. Antaisi asian kuitenkin hautua huomiseen. Oli Natalia sentään suostunut lopulta Kaarlon selitykset kuuntelemaan. Itse ehdottanut, että tuumittaisiin. Vauvan syntymään mennessä ehkä saataisiin joku sopimus huoltajuudesta tehtyä, oikein virallisesti. Natalia halusi lapsen, eikä Kaarlollakaan mitään sitä vastaan ollut. Kunhan isyys toisi mukanaan muutakin kuin pelkät elatusmaksut. 
Rahasta puhuminen oli saanut Natalian tuhahtamaan raivoisasti. Hänkö muka Kaarlon rahoja kaipasi? Ei todellakaan! Suomessa saattoivat naiset olla niin ahneita, mutta ei siellä, mistä hän tuli. Tärkeämpää olisi Kaarlon opetella hoitamaan vauvaa, luoda henkinen side lapseensa: olla ISÄ. Kai Kaarlo ymmärsi? Suomessa kumpi tahansa vanhemmista sai jäädä kotiin hoitamaan lasta, myös isä - ja Nataliahan ei sitä mahdollisuutta unohtaisi.

Vaaranpohjalla vanhempi konstaapeli Stenberg tunti itsensä pitkästä aikaa arvostetuksi sekä ihailluksi. Suorastaan juuri sellaiseksi sankariksi, jollaiseksi Annabella ääni väristen häntä ylisti. Siinä vasta oli nainen hänen makuunsa! Rehevä, lämmin ja konstailematon. Aivan toista kuin niskojaan nakkeleva, jäinen Natalia. Paskat, pitäkööt se Lepistön mökin äijä ihan vapaasti Natalian. Hänpä ottaisikin tämän ex-vaimon!
Ennenkuin yön hämäryys ehti peittää Vaaranpohjan, Stenberg ja Annabella olivat jo pitkällä yhteisen tulevaisuuden suunnittelussa. Sillä miten kävikin niin mukavasti, että juuri täsmälleen silloin sattuivat soittamaan työhaastatteluun etelämmäs: täsmälleen samaan kaupunkiin jopa, johon Annabella aviomiehensä hylkäämisen häpeää oli paennut uutta elämää aloittelemaan. 
Ajatus siitä, kuinka saisi kohta haistattaa pitkät paskat koko Vaaranpohjan pitäjälle lämmitti vanhemman konstaapeli Jari Stenbergin rintaa melkeinpä enemmän kuin sitä vasten kainosti käpertyvä Annabella.

Hiljaisen kylän, Ilvesvaaran rinteiden yötuulessa tuskin kuuluvasti humisevien honkien ja vaimeiden tassujen sekä sorkkien tussahdusten seasta erottui kuitenkin terävämpiä, raskaiden askelten aiheuttamia rasahduksia. Pilvien välistä pilkahtava kuu paljasti hetkeksi vaaran rinteestä alas Jänönkäpäläjärven rantaa kohti vilahtavan, salamyhkäisen hahmon. Jossain Anno Domini -torpan takana päästi yölintu kimeän varoitusäänen.