P1100936.jpg

Muistatteko satuja, joissa sammakko muuttuu prinssiksi neidon suudelmasta? Nykynaisista moni tosin tuntee paremmin päivitetyn version, jossa illan prinssi on aamuun mennessä salaperäisesti muuttunut sammakoksi. 
Aihe tuli Viisaan Naisen mieleen, kun facebookin kommenttikenttään tärähti omasta mielestään komean jenkkimiehen yhteydenotto. Viisasta Naista ylistettiin kauniiksi sekä ihanaksi, suorastaan enkelten päälliköksi (mikä se sitten lieneekään...). Valitettavasti aikaisempi herran kaveripyyntö oli jotenkin salaperäisesti mennyt ns perseelleen, joten josko nyt täältä hänet pyytäisin ystäväisekseni. 

Joopa joo, poista-näppäintähän siinä tuli painettua. Joku roti sentään liioittelussakin, ja googlekääntäjä ei ehkä ole paras mahdollinen kaikessa. Joku huijariparka teki turhaa työtä. Serafia-täti ja Mies buuasivat. Olisi kuulemma nyt sentään kannattanut vähän vedätellä! Esittää kiinnostunutta, innostua yhteisen tulevaisuuden maalailusta - mutta voi voi sentään, kun yllättäviä menoja pukkaa! Että jos laittaisit sieltä maailmalta pari tonnia autoremonttiin, niin pääsisin sinne lentokentälle vastaan jne.
No, ei nyt ollut tällaisen huvin tarvettakaan. Se siis siitä prinssistä.

Vaan pistihän se ajattelemaan taas kerran, miten herkästi huijattava ihminen onkaan rakkauden kaipuussaan. 

Siitä taas päästään kätevästi kesähäihin, joita maailman avartuessa ja rajoitusten löystyessä alkaa pukata. Kuinkahan monet niistäkin juhlista pohjaavat ensisijaisesti haaveeseen prinsessajuhlista? Naimisiin mennään vaikka velkarahalla, eikä missään tapauksessa ilman suureellisia juhlia - se sulhanen on siinä näytelmässä pelkkä sivuosan esittäjä. Häälahjojen, osamaksuerien ja muun omaisuuden lisäksi erotessa puolitetaan vielä ne häistä jääneet velatkin pahimmassa tapauksessa. 

Jos siis yhtään epäilyttää, perukaa häät. Tehkää kuten Viisas Nainen viime kesänä: hommatkaa hääkuvat albumiin ilman papin aamenta tai maistaarissa käyntiä. 

 

20200629_201507.jpg

Tämä 60-luvun versio ei mene edes pois muodista. Kukatkaan eivät lakastu, morsiuskimppua voi muokata loputtomiin.

 

P1090290.jpg

Ilvesvaaran varjoissa joka tapauksessa ollaan kuitenkin suunnittelemassa vasta kihlajaisia (vietetäänköhän niitäkään enää muuten kovin usein entiseen malliin?). Tulevan morsiamen huolettomana alkanut purjehduspäivähän alkoi viime jaksossa saada tummempia sävyjä Ison Jänön ylle kohoavien ukkospilvien kanssa samaan tahtiin.

ANNO DOMINI OSA 41. HAAKSIRIKKOISET

Katamariini keinui jo selkeästi terävämmillä aalloilla. Mitenkään hirveän isoja ne eivät vielä olleet, mutta Hilla otti vaistomaisesti tiukan otteen Sallista. Puristi pienen koiran syliinsä turvaan Leahin survoessa kaikkea irrallista säilytyslaatikoihin. Sokkapultit napsahtelivat kiinni yksi toisensa jälkeen Jacobin tähyillessä vuoroin mustansinistä pilvimassaa, vuoroin rantaa. Pilvet tuntuivat ottavan vauhtia lisää sekunti sekunnilta, katamariini suorastaan matelevan. 
-Minä en pelkää eniten salamaa,  Jacob selitti , -Sen osuma on prosentuaalisesti melko sattumanvaraista. Helteen jälkeen voi tulla syöksyvirtaus. Sellainen voi olla hyvin raju näillä alueilla. Ilvesvaaralla on paljon sen jättämiä tuhoja. Kaikki hakkuuaukeat eivät johdu metsäkaupoista.
Hilla kuunteli tarkkaavaisesti Jacobin selostusta syöksyvirtauksista: ukkospilvistä syöksyi alaspäin voimakkaasti kylmää ilmaa, ja maanpintaan tai vedenpintaan osuessaan se kääntyi vaakasuoraksi. Äkkipysäyksellä, vauhdin hiljentymättä. Se lakaisi kuin suuritehoinen luuta kaiken kohdalle osuvan. 

Äkkiä pilvimassa järven päällä tuntui putoavan alemmas, melkein sulautuvan vedenpintaan horisontissa. Leah sulki hetkeksi silmänsä. Hänen avatessaan ne ilmeessä oli uudenlaista päättäväisyyttä.
-Älä murehdi Hilla, me selviämme tästä. Katso, ehdimme kyllä tuohon niemeen. Hätätilassa uimme. Katamariini saa mennä, se löytyy.
Seuratessaan Leahin sormea Hilla huomasi aallonharjojen lomitse pilkahtelevan tummemman kaistan. Maata! Ei mitään elokuvien valkoista, tasaista hiekkarantaa, vaan rikkonaista kivikkoa, mutta maata kuitenkin. Salli vingahti, kuin ymmärtäen miten totisessa paikassa oltiin.

Jälkeenpäin Hilla ei osannut sanoa kuinka kaikki oikein tapahtui. Mieleen tuli vain joku tyhmä, nopeutettuna nähty filmin pätkä, jossa kamera heilahteli hallitsemattomasti kuvaten milloin mitäkin. Joka tapauksessa yhtenä hetkenä hän vielä seisoi katamariinin keulassa Salli toisessa kainalossaan, reppu toisessa. Toisessa otoksessa taivas ja vesi muuttivat paikkaa, järvivesi tunki suuhun, jostain kauempaa kuului Leahin huuto, aalloista pilkahti jotain oranssia: Sallin ponnekkaasti eteenpäin pinnistelevä hahmo. Kolmantena välähdyksenä hän kompuroi yskien kivikossa, ajatellen irrallisesti kuinka tyhmää oli ollut huolehtia yhdestä repusta. Kuitenkaan sormet eivät suostuneet irrottamaan otettaan siihen liitetystä köydestä. 

Seuraavat minuutit kestivät ikuisuuden. Hilla makasi mahallaan kivenlohkareen takana, siihen painautuneena, pää käsien alla ja reppu vatsansa alla. Ympärillä vinkui, rasahteli ja kilahteli. Päässä pyöri suunnaton huoli Jacobista sekä Leahista, Salli-koirasta puhumattakaan. Rannan lähestyessä häntä oli vannotettu keskittymään turvaan pääsyynsä, Leah ja Jacob pärjäisivät kyllä.
Helvetti on irti, Hilla ajatteli, tältä sellaisen täytyy tuntua. Tämä ei lopu ikinä, me kuolemme tänne kaikki.

Kunnes äkkiä jäljelle jäi pelkkä epätodellinen, täydellinen hiljaisuus.