IMG_20210607_045909.jpg

Vaikka kesä kääntää päivän lyhyemmäksi vasta juhannuksena Viisaan Naisen maailmassa mennään pimeämpään päin.
Enää ei ole vanhemman sukupolven kohdalla kyse siitä mitä, vaan milloin. Jokainen puhelimen pirahdus hätkähdyttää, sairaalareissuista jokainen voi olla se viimeinen. Arjen reunalla häilyvät happipullot, kotisairaanhoito sekä jatkuva murheen maustama huoli. 
Ja tiedättekö, kuitenkin ne ovat juuri niitä asioita, jotka me jokainen joudumme joskus kohtaamaan, sitten hyväksymään.  

Kaksi päivää töissä oltuaan tunsi kuin ei olisi lomalla koskaan ollutkaan. Normaali tunne varmaan monelle. 
Onneksi kesää voi haukkailla pieniä paloja kerrallaan iltaisin. Tähän kesään tuskin mahtuukaan kovin paljon mitään suurempaa. Vanhetessaan viisastuu, lakkaa ahnehtimasta enempää kuin jaksaa. Osaa nauttia niistä pienistäkin paloista jo. 

Mikä parasta, aina voi repiä huumoria. Melkein mistä tahansa. Varsinkin siitä, kuinka erilainen mainosten maailma on omaan verrattuna. Otetaanpa vaikka esimerkkinä tote bag, joka lienee jonkin sortin kauppakassi. Logo kyljessä hintaa reilu satanen.
https://www.zalando.fi/tommy-hilfiger-bag-shopping-bag-to151h0tc-k11.html
Ja kas, tottahan Viisaalla Naisella nyt tuollaista hienompi vastaava löytyy kaapeistaan!

20210611_184547.jpg

Mitäs sanotte? Merkki on takuulla vähintään yhtä tunnettu - ellei peräti tunnetumpi. Lällällää!

Mutta siis, meiltähän jäi viimeeksi muuan venekunta pahaan pulaan Isolla Jänöllä. Suorastaan haaksirikkoisiksi. Miten Hilla hoitaa homman, paljastuuko Sallista sankarikoira? Millaisten kivikoiden takaa löytyy pelastus, vai löytyykö? Entä jos metsässä odottaakin vielä suurempi vaara?

IMG_20210605_083648.jpg

ANNO DOMINI OSA 42. PELASTUSTA KOHTI

Hilla ravisteli päätään varmistaakseen kuulonsa toimivan. Huojennuksekseen hän erotti yhä askeltensa rahinan hiekalla, jostain kauempaa Sallin raivokkaan haukun. Mustanharmaasta kivikosta pilkahti ensin vilahdus koiran pelastusliivien oranssia, sen vierestä Leahin turkoosinsinisen tuulitakin hiha. Kaikki tuntui kulkevan hidastetun filmin nopeutta yhä, jalat kieltäytyivät liikkumasta riittävän nopeasti. Todellisuudessa matka kuitenkin kesti varmaan vain muutaman kymmenen sekuntia. Myös Jacob ja Leah olivat suojautuneet syöksyvirtausta kivikkoon, muutaman metrin ylemmäs rinteeseen. Helpotus veti Hillan ihan veteläksi, pudotti polvilleen.

Ja sitten, sitten heidän ylleen putosi kohisten sateen raskas, rummuttava vaippa voimalla, joka huuhtoi melkein sanatkin suoraan huulilta. 
-Meidän täytyy päästä suojaan!  Hilla huusi. Leah puisti päätään silmät täynnä hätää.
-Jacob loukkasi jalkansa eikä pysty kävelemään! 
Yhdessä he tarttuivat tuskasta ähisevää Jacobia kainaloista. Hillan katse haravoi epätoivoisesti rantaa ylemmäs. Syöksyvirtaus oli tehnyt pahaa jälkeä, loivasti kohoavassa rinteessä lojui kaatuneita puita sikinsokin. Hitaasti hoippuen kolmikko suuntasi kohti reunimmaista, suurta kuusta pystyyn nousseine juurakoineen. Sen kauemmas olisi turha edes yrittää. 
Käymättä selittelemään pikaisesti syntynyttä suunnitelmaansa Hilla tunki paksun rungon ja juurakon väliin vetäen Jacobin sekä Leahin perässään. Tiheät oksat pitäisivät ainakin osan sadetta poissa, juurakon nostaman rungon alle mahtuisi istumaan. Vesikin näytti valuvan sopivasti toisaalle. Ripein ottein Hilla tempoi repun auki. Voi kuinka häntä olikaan naurattanut Jannen ylihuolehtivaisuus sitä pakatessa. Vaan eipä naurattanut enää. Janne oli ollut täsmälleen oikeassa muistuttaessaan moneen kertaan, ettei Ilvesvaaralla saanut lähteä korpeen varautumatta kaikkeen mahdolliseen. Kännykät eivät ottaneet signaalia kunnolla, pelastajia saattaisi joutua odottamaan vaikka kuinka kauan niin laajalla ja vaikeakulkuisella alueella. 

Jäämättä empimään yhtään Hilla kietoi Juholan miesten avaruuslakanaksi kutsuman foliopeiton tiukasti Leahin sekä Jacobin ympärille. Se estäisi heitä kylmettymästä. Hyvä. Mitä muuta? Pari proteiinipatukkaa ja pillimehu verensokerin säilyttämiseksi. Toisen pillimehun ja yhden patukan Hilla jätti reppuun. Hätäisesti hän kuljetti sormeaan muovitetulla maastokartalla. Tuossa! Tämän täytyi olla Noidanniemi, joten tuon metsän takaa löytyisi tie. Pienistä mustista neliöistä ei tiennyt olivatko ne asuttuja taloja vaiko muita rakennuksia, mutta tie saisi riittää alkuun. 
-Me selviämme tästä kyllä, minä haen apua,  hän totesi yrittäen pitää äänensä vakaana. Uskottavana. Leah tyytyi nyökkäämään. 

Kompassista suuntaa ottaen Hilla sukelsi sateen sekaan. Kaatuneiden puiden takia alkumatka piti kiertää rantaa pitkin. Sen jälkeen kulku muuttui helpommaksi: leveän puron reunapusikot olivat säästyneet myrskyn tuhoilta paremmin, ja veden rajassa kiemurteli riistan tallaama polun tapainen. Karkeasti arvioiden matkaa tulisi reilut 4 kilometriä lähimpään kartan osoittamaan mustaan neliöön. Varmistaakseen, ettei vahingossa kiertäisi kuitenkin takaisin omille jäljilleen Hilla pysähtyi aina polun haarautuessa tai hukkuessa kokonaan kietaisemaan jätepussirullasta repäistyn pätkän merkiksi oksistoon. Erkki-eno oli opettanut sen hänelle heti ensimmäisinä viikkoina Ilvesvaaralla, suolla karpalossa. Marjojen perässä pyöriessään menetti herkästi suuntavaistonsa, unohti mistä kohden metsää oli aukealle puikahtanut. Värillisten muovisuikaleiden varassa osasi  takaisin.

Salli ei tuntunut tarvitsevan moisia varmistuksia. Se kipitti eteenpäin pää päättäväisesti pystyssä, silloin tällöin hetkeksi paikoilleen jähmettyen höristeli korviaan. Koira oli kieltäytynyt jäämästä Leahin ja Jacobin luo, ja tavallaan Hilla oli asiasta iloinen. Tuntui paljon paremmalta kun ei tarvinnut rämpiä ties mitä eläimiä kuhisevassa, sateesta hämärässä metsässä yksin. Samassa Salli vilkaisi ylös haukahtaen pienesti, kuin kannustaakseen jaksamaan vielä vähän.
Minä hätäännyn sitten vasta, kun ollaan löydetty pois täältä, Hilla toisti itselleen. En nyt, enkä minuutin päästä. Minä lupasin, että me selviämme, että sen lupauksen minä pidän. Vaatii se kuinka paljon tahansa.

Neljän kilometrin matkaan meni liki kaksi tuntia, mutta lopulta tie oli siinä. Putkahti esiin pusikosta arvaamattomasti, melkein kaataen hänet naamalleen ojaan. Huohottaen Hilla kumartui rapsuttamaan Sallia. Kädet vapisivat, mehutetran pillin muovi ei tahtonut revetä. Parin suullisen jälkeen olo alkoi tasaantua. Nyt piti enää päättää oikealle, vaiko vasemmalle. Ahaa, Sallin mielestä siis vasemmalle. No, ainakin kapea soratie vaikutti ajetulta, lisäksi se kohosi ylämäkeen: hyvällä onnella riittävän korkealle kännykän signaalin tavoittaa lähin masto. Sadekin oli jossain välissä muuttunut  liki olemattomaksi tihkuksi.

Oi miten hyvältä tasainen hiekka tuntuikaan tossujen alla! Hiljalleen Hilla alkoi tajuta selkää pitkin valuvan hien, kuumottavat kasvonsa ja haalean harmaaksi kirkastuneen, enää repalaisten pilvien peittämän taivaan. Yritti taas vapisuttaa. Ollakseen ajattelematta kuinka kauan lisää pitäisi pystyä kävelemään Hilla kaivoi kännykän esiin, ja pyörähteli  kätensä mahdollisimman ylös nostaen ympäri. 
-Ei täällä tuollaiset toimi.
Kirkaisten HIlla pudotti puhelimen. Maailma pimeni.