Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.

Vaikka helteet jyräävät kansaa ketoon, Viisas Nainen mukana tuossa joukossa, toiset jaksavat porskuttaa läpi koko skaalaa. 
Unelmaliitot kaatuvat alta vuoden prinsessahäistä, tisseillä pääsee otsikoihin (yllätys, yllätys), ja Hangon Regatta pysyy sikailujuhlana. Onni tulee, onni menee, eikä koskaan jakaudu tasaisesti kaikille, saati jämähdä asumaan. 

Täällä on monesti aiemminkin kehoitettu jättämään väliin se vihkiminen kokonaan, jos tärkeintä on vain saada prinsessahäät kaikkineen. Ja vaikka kuinka tekisi mieli näyttää exälle, että katso, näin minä kelpaan ja näin minua rakastetaan, parempi antaa olla. Hitot se ex sen uutensa kanssa välittää. 
Mutta toisaalta tietysti: mitä nopeammin toimii, sen kauemmin ehtii katumaan! (Ja poistattamaan rakkaustatuointejaan).

Oma lukunsa ovat nämä nykysuhteen laitamilla häälyvät exät. Kun helle kiristää hermoja äärimmilleen tuosta aiheesta saa helposti halutessaan repäistyä roihuavan riidan. Jos siis haluaa, tai ei elämälleen saati puolisolleen parempaa käyttöä keksi. 
Kaikkein älyvapainta on alkaa vuosien takaisia ns paskalasteja kaataa sen exän nykyisen puolison niskaan. Parempi olisi keskittyä ihan vaan tekemään nykyisestä elämästään mahdollisimman hyvää sekä onnellista. Jos se mies meni, niin se meni, ja jos se löysi uuden, se löysi. Sama tietysti päinvastoin. 
Elämää voi elää vain eteenpäin.

Nuorempana kesään tuntui joka tapauksessa mahtuvan paljon enemmän. Kuukausi kesti kauan, kevään ja syksyn välillä tapahtui puolen päiväkirjan verran. 
Kullankeltaiset viljavainiot hehkuivat helteestä väreilevässä matalassa valossa junan heijatessa kilometrin toisensa jälkeen halki Puolan. Istuin käytävällä pilottisalkun päällä, auki jätetystä ovesta käyvää ilmavirtaa saattoi kuvitella viilentäväksi. Nunnista nuorin nauroi valkein hampain, ruskettuneet sormet kitarankieliltä sävelmää tapaillen. Nojasin selkääni seinään, irrallaan kaikesta. Ajastakin. 


Yöt olivat pehmeitä, kuu paistoi, kurttulehtiruusut tuoksuivat, sydän yritti rinnasta ulos kun puskissa pussailtiin. Usva leijaili peltojen yllä, kesä tuoksui kypärän sisään saakka, joka mutka taittui kevyesti kuin unelmissa. Sade ropisi teltan kattoon/auton kattoon/talon kattoon/ikkunalautaan... Tarkemmin ajatellen joka tapauksessa kuitenkin enimmäkseen satoi...
Teiden asfaltti haalistui mustasta harmaaseen, maat vaihtuivat toisiin, samoin matkakumppanit. Joskus, ihan vain joskus, onnistuu vielä jossain tavoittamaan sormenpäihinsä samaa tunnelmaa. 

Kuvassa voi olla tie, puu ja luonto


 Nykyään ei enää kyllä jaksaisi niin suuria tunteita, huh huh. Mieluummin on tasaisen tyytyväinen, täynnä ajan kultaamia muistoja. Makaa sohvalla haaveillen helteiden loppumisesta ja suloisen viileistä metsäretkistä, pullistelevista sienikoreista, vattupuskista ja mustikkamättäistä. Ulkosaunan löylyistä syksyyn kääntymässä olevassa elokuun illassa, kiireettömyydestä rappusilla jäähdyttelemässä istuskellessa rinnatusten. 
Sivulle vilkaistessaan tuntee siinä vielä hienoisen, henkäisemään pistävän nipistyksen sisuksissaan. Tuo on minun, oi oi! 

Mitä vanhemmaksi tulee, sen arkisemmiksi käyvät haaveet?

Lapsosen isä palasi muinoin Suomeen Kairosta, vietettyään vuosikausia arabimaissa työnsä takia. Kuten arvaatte, miehelle oli turha huokailla kuumuutta. Myötätuntoa ei tippunut: eihän täällä ole koskaan edes kuuma!
Nyt hellettä innoissaan hehkuttavat huudattavat yllättävän moni jäähdytyskoneita kotona, että joo, helppohan se silloin onkin huudella... 
No, se siitä. Kuuma on Kaarinallakin, eikä taida Pertiltäkään ihan riemukkaasti mennä Kesätarinan 2. osassa (ja kyllä, kyllä, tie vie vielä aikanaan takaisin Ilvesvaaralle, saattaa viedä sinne jopa Kaarinankin. Koskaanhan ei täysin varmaksi tiedä mihin teksti vie kirjoittajaansa). 

KESÄTARINA OSA 2.  HAIHTUVI HAAVEET, VIERIVÄT VEET 

Tasan viideltä Kaarina kirjasi itsensä ulos. Ensin koneelta, sitten konttorilta. Heti ulko-oven takana helle löi kasvoille ja melkein kumoon. Hiki kihosi pintaan, henkeä ahdisti. Onneksi kävelytie kaarsi joen rantaa pitkin, vanhoista puista riitti edes vähän varjoa. Pääkaupunkiseudun meriuimaloita hehkutettiin lehdissä uutena sekä hienona asiana. Hah, tehtaan uimalaitos oli palvellut seutukunnalla jo suunnilleen 100 vuotta, mutta ehkä se nyt vain ei ollut riittävän trendikäs, riittävän mediaseksikäs ja mitä niitä määritteitä nyt olikaan. 
Joka tapauksessa kioskinpitäjän idea marketin kassilokeroston kierrätyskäytöstä sai yksinäisen tulijan hurramaan. Saattoi pulahtaa veteen pelkäämättä kaiken aikaa jonkun varastavan tavarat. Siitä ilosta jo pari euroa maksoi mielellään. Tai hän ainakin maksoi.

Vesi kannatteli hyvin, isomman altaan laidalla sai kellua rauhassa. Kaarina sulki silmät, yritti tyhjentää pään kaikista ajatuksista. Unohtaa hankalat asiakkaat, takkuavat tietokoneet, niiden takia kasvaneiden rästitöiden määrän, firman työtehomittarit, käyrät ja tilastot, tehokkuusarvioinnit ja muun ahdistavan. Mitäpä hän näistä ymmärsi, kunhan ajatteli kuinka paljon enemmän itse töitä ehdittäisiin tehdä, jos jätettäisiin pois kaikki kirjaamiset, tilastoinnit, itsearvioinnit, hyvinvointikartoitukset, työilmapiirit ja työhyvinvoinnit sun muut teamsit ja hengitä syvään, näe ympärilläsi ystävällisiä kasvoja, tunne kuuluvasi ryhmään, halaa itseäsi ja puita ja ihan mitä vaan, lässynlässyn...

Kotona Kaarina potkaisi kengät jaloistaan, tipautti kassin lattialle ja avaimet lipaston päälle. Olohuoneen ovenpieleen nojatessa suusta pääsi pieni, uupunut tirskahdus. Mitähän ne töissä olisivat mahtaneetkaan Pertistä sanoa? Mieleen nousi väkisin nuorempien kauhistusta liiottelevat inhon väristykset, kun Ei missään tapauksessa näitä -listaa ruksittiin. Pertti ei dieeteistä perustanut, eikä tipattomalla ollut laihtunut. Pikemminkin päinvastoin. Housunkauluksen päällä retkottavan mahan kruunasivat miestissit, ja lättäpeppu. Naamassa pukkasi kaksoisleuan lisäksi harmaankirjava parransänki, viimeisimmästä parturissa käynnistäkin taisi olla ikuisuus, saati pesusta. 
Vaikka eipä se rakkaus siitä ollut kulunut, miltei läpinäkyvän ohueksi hiutunut. Tuo kestoyrmeä ilme Pertin naamalla sen oli aikaansaanut, jatkuva töykeys, välinpitämättömyys ja ruikutus. Silkka valehteleminen, mustan valkeaksi syyttelemällä vääntäminen. Niihin se hävisi, hiljaa hivuttamalla, päivä päivältä enemmän.

-Jaa, sitä suvaittiin sitten viimein saapua!  tuli nytkin tervehdykseksi.  --Helvetti, jääkaapista löytyy pelkkä valo enää. Koska tässä huushollissa käydään kaupassa? Onko rouva taas yhtään ajatellut muuta kuin omaa napaansa
-Olisithan sinäkin voinut, kun kerran autolla....  Kaarina yritti, mutta uhma suli kesken lauseen. Lopputulos oli ennalta arvattavissa. Pertti kimposi kiukkuisesti kiroillen sohvalta, lukkiutui vessaan. Suihkun kohinan jälkeen kolisi vaatekaapin ovi makuuhuoneessa. Niinpä niin, nyt se käyttäisi omaa kotitöistä luistamistaan tekosyynä häipyä johonkin. Naistenlehdissä raitistumista ylistettiin uuden, paremman elämän alkuna. Heillä se oli ollut alkua hitaalle liu´ulle kohti parisuhdehelvettiä.

Sitä paitsi kyllä Kaarina tiesi Pertin jemmapulloista kellarivarastossa. Haistoi välillä kaljan, vaikka tölkit kuinka piilotettiin tai heitettiin pois. Taisi olla enää ajan kysymys koska mies taas sortuisi oikein urakalla, jatkuva ohuella langalla tasapainoilu päättyisi tipahdukseen. No, nytpä hän olisi valmistautuneempi. Ehtinyt punoa hätävarasuunnitelmia, pohtia kaikessa rauhassa vaihtoehtoja, määritellä omia jaksamisen rajojaan. 
Automaattisesti Kaarina kurkotti kaukosäätimen pöydältä sulkeakseen television, unohtui sitten kuitenkin hetkeksi katselemaan sormi virtanappulalla. Sieltä tuli taas yksi niistä ihanista maalaismainoksista, joita oli koko kesä tullut erilaisia kokonainen sarja. Rinnasta kohosi haikea huokaus. Ah, kumpa hänkin olisi nyt juuri tuolla, pellonlaidalla korsi suussa. Tarjoamassa piimää tuollaiselle komealle, Tauno Palon oloiselle miehelle. Aurinko paistaisi lempeästi, tuulenvire leyhyttelisi ruutumekon helmaa, pääskyset halkoisivat taivaankantta.
Pitäisi joskus ottaa selvää missä Vaaranpohjan Meijeri sijaitsi. Kesälomalla voisi ehkä.... 
Äh, saihan sitä haaveilla. Se oli ainakin halpaa huvia.