P1110484.jpg

Malmgårdin linna, yläkerran salin ikkuna 

Suomessa on uskomattoman paljon kartanoita, joista yhteen eli Malmgårdiin, suoritettiin tämän vuoden Kukkamekkokiertue. Kreivi Creutz avaa toisinaan kotinsa ovet, ja opastaa ryhmiä osassa 52 huoneesta. 
Niin, jotkut meistä syntyvät yhä arvonimen saavina aatelisina. Kaksiteräinen miekka, epäilemättä: menneen maailman loiston ylläpitäminen ei enää nykyään ole aivan kevyttä puuhaa. 

Miestä on aina askarruttanut tämä elämän lottoarvonta. Kuinka jo se, mihin ja millaiseen perheeseen synnyt, saattaa määritellä elämäsi suurimmat suuntaviivat. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, kartanomuseot miellyttävät meitä molempia retkikohteina. Jo Antin Automuseolla käydessä poikettiin Urajärven kartanomuseoon Asikkalassa. Kartanorakennus sinällään ei tietty kilpaillut Malmgårdin linnamaisen loistokkuuden kanssa, mutta puiston polku yksityiskohtineen mykisti.

 

P1110226.jpg

                                                                 Urajärven kartanomuseo, Von Heidemanien sukuhauta

Mikäli aateliset eivät riitä, aina voi siirtyä keisareihin: Langinkosken kalamajalle Kotkaan. Tai suoraan Ruotsin vallan aikaisiin linnoihin, niitähän meillä on useampi. Joku viisas on joskus sanonut, että ymmärtääkseen nykypäivää täytyy tuntea historia. 
(Ja omistaa iso kirjahylly, koska ainakin Viisaalle Naiselle tarttuu usein salaperäisesti mukaan kohdetta esitteleviä teoksia - sinänsä hyvä, koska vasta niistä selviää kotona moni asia ja voi tehdä uusintakäynnin kotisohvalta....)

Pikainen vilkaisu netin kaiken tietävään maailmaan antaa pitkän listan erilaisia kartanoita: museoita, hotelleja, ravintoloita yms. 
Jokaiselle jotakin. Mitäpä jos itse aloittaisit tutustumalla johonkin lähelläsi sijaitsevaan? Kerran se vain kirpaisee, ja kateus on terve piirre - sekin kummasti laantuu, kun alat ajatella esim. sähkölaskuja ja kiinteistöveroja. Etpä ala rokkitähdeksi etkä lähde Hollywoodia valloittamaan, jos yli 300 vuoden perinteet velvoittavat?

Joensuun suunnalla ei kannata tänä viikonloppuna pelästyä sinistä savua, eikä outoa pärinää. Paukettakin saattaa kuulua. Huhmarissa kokoontuvat Veteraaniralliin vanhojen moottoripyörien harrastajat. Tilaisuus, johon pääsee päivälipulla ihmettelemään kuka tahansa, vink vink. 

Mutta hei! Kaarinastahan on alkanut tuntua, ettei kohta enää mikään velvoita. Vähiten avioliitto. Jatkuuko polkeminen kohti Vaaranpohjaa, tuota unelmien maata, vielä myötätuulessa? Aurinko ainakin näyttäisi menevän pilveen.

P1110418.jpg
 

KESÄTARINA II OSA 6.  TUULTA PÄIN 

Kaarina hyvästeli aamulla majapaikan isäntäväen hyvällä mielin. Järveen pulahduksen suoma viilennys muuttui parin kilometrin polkemisen jälkeen tutusti hikisyydeksi. Vaan väliäkö sen! Mielessä välähti, että näkisipä Pertti nyt hänet! Vieläköhän naureskelisi vähätellen kuntopyörän hankintaa, tai porrasjuoksua? Niiden ansiosta matka taittui kevyesti, maalaismaisemat suorastaan vilistivät ohitse. Sopivin väliajoin Kaarina pysähtyi juomaan, ja tarkistamaan kartasta oikeaa suuntaa. Pienillä teillä riitti yllättävän paljon risteyksiä, joita ei varmuudella edes paperilla ollut.

Sadepilvet alkoivat kasaantua illasta. Hitusen huolissaan seikkailijatar vilkuili vuoroin taivaalle, vuoroin kelloa. Kilometrejä oli kertynyt jo reilusti yli 30, kohta tosiaan voisi jo katsella sopivaa majapaikkaa. Sitten jäisi torstaille enää loppurutistus kohti Vaaranpohjaa. Mutta mitä ihmettä? Miksei kännykkä ottanut yhteyttä nettiin? Kyllä se kunnossa vaikutti olevan, kenttää vain ei löytynyt kuin pieniksi hetkiksi. Aivan riittämättömiksi googlettaa. Vatsanpohjaa kouraisi pelästys. Vaikka kuinka tarkkaan katsoi laajalla peltoaukealla ei näkynyt talon taloa, ei yhtä ainuttakaan majapaikan mainosviittaa. Eihän tämä nyt näin voinut mennä!

Lopulta oli pakko antaa periksi. Jalat yksinkertaisesti kieltäytyivät jaksamasta, koko uupunut keho suorastaan huusi ruokaa, juomaa ja lepoa. Onneksi sentään mutkan takaa, metsätaipaleelta, tuli vastaan reilun kokoinen maitolaituri. Välittämättä yhtään näkisikö joku, tai oliko se ylipäätään luvallista, Kaarina nosteli tavaransa pois pyörän päältä, ja kumosi pyörän heinikkoon. Maitolaiturista puuttui ovi, vaan väliäkö tuon: olihan siinä sentään katto. Jos makuupussin levitti tarkasti kulmasta kulmaan hänen kaltaisensa pieni nainen mahtui kyllä pitkälleen. 

Herätessään Kaarina ei hetkeen tajunnut missä oli. Sitten todellisuus palautui mieleen. Tyhjää tietä katsellen hän istui maitolaiturin reunalla, mätti suuhunsa vuorotellen marja-pähkinäseosta suoraan pussista, ja kuivalihaa toisesta. Vesipullo hölskyi moisen retkiaamiaisen jäljiltä huolestuttavan tyhjänä, mutta piti ajatella positiivisesti: jostain talosta saisi vettä varmasti, kunhan kauniisti pyytäisi. Yön aikana oli alkanut tuullakin, vaan tiehän kiemurteli. Ei koko loppu matka voisi vastatuulta osua.

Puolilta päivin mieliala alkoi laskea. Torstaiko muka toivoa täynnä, hah! Raajoja kangisti, huonosti nukuttu yö painoi. Taivaskin pysytteli harmaana, pilvet roikkuivat yhä alempana. Iltapäivään mennessä tihuutti jo. Sadeviitan kanssa ei aina osannut sanoa kummalla puolella märempää oli, sen alla vaiko päällä. Mitä kosteammiksi vaatteet kävivät, sitä viluisammalta tuntui hikoilusta huolimatta. Ei hyvänen aika, eihän tämän näin pitänyt mennä! Ainoa tien varren talokin oli ollut tyhjillään, ja kohta olisi vesipullokin. Piti muistuttamalla muistuttaa itselleen, ettei tässä mitään hätää vielä ollut. Ympärillä levisi asuttu maaseutu, ei mikään erämaa villipetoineen. Ja koskapa unelmiensa eteen ei olisi tarvinnut vaivaa kokea!

Tauot pitenivät. Vauhti hidastui. Sitkeästi Kaarina kuitenkin polki eteenpäin. 
Kunnes sade äkkiä rysähti niskaan koko maiseman pimentäen. 
Samassa takarenkaasta alkoi kuulua pahaenteistä jumpsutusta, hiekkatien kuopat täristää takapuolta uudella tavalla. 
Salaman iskiessä Kaarina tajusi yhtä aikaa kolme asiaa: tyhjällä takarenkaalla ei poljettaisi enää metriäkään, ukkosella ei saanut hakea suojaa puun alta, ja jossain kauempana oikealla, lehtipuiden takana, pilkotti himmeää, punaista valoa.