taneli%20055.jpg

Yöt ovat näinä viikkoina olleet edelleen ainoita lämpötiloiltaan ihmiselle edes jotenkin soveliaita. Älkääkä nyt siellä huutako vastaväitteitä, kuinka on paras kesänä ikinä. Helteet eivät todellakaan helli meitä kaikkia, vaan tekevät elämästä helvettiä. Pulahdus veteenkin tarjosi eilen vain pientä, hetkellistä helpotusta. 

Miehen kanssa pohdittiin aamukahvilla kello 6.07 josko ihminen syntyykin uudelleen, ihan vääriin paikkoihin. Viisas Nainen oli ehdottomasti sitä mieltä, että se "oikea" elämä olisi jossain tuolla 60-70-luvun vaihteen Englannissa. Sielläpä käveleskelisin Hardianuksen vallin kuvetta ah niin suloisessa pikku tihkussa, kunnes palaisin kartanooni. Hörppisin kello viiden teen kirjastohuoneessa, pohdiskellen päräyttäisinkö kylälle pubiin Triumph avoautollani, vaiko Tiger Cub moottoripyörällä. Iltasella James saisi kuskata minut naapurikartanoon iltaginille poikamiesparonin luo. Rahasta ei tarvitsisi kantaa huolta, perintöpanimot tislaisivat viskiä siihen malliin ja kai sitä jotain olisi pankkiinkin kertynyt jne. Tietenkin olisin myös viihdekirjallisuuden kirkas tähti, painosten kuningatar. 
Mies puolestaan ilmoitti epäilemättä olleensa lossikuski vanhalla Venäjällä. Veivaavansa vuodesta toiseen Volgan sivuhaaran yli käsikäyttöisellä vinssillä. Tai miksei sitten se modernimpi versio, joka kävi töissä kuuliaisesti, vaikka lossi oli lakkautettu jo 7 vuotta aiemmin. Tähän suuntaanhan geeniperimä selvästi viittaakin karun ulkonäön perusteella.


Joka tapauksessa on ollut aivan liian kuumaa, aivan liian kuivaa mennä metsään. Edellisen vuoden retkien kaltaisista ihanista päivistä voi vain haaveilla. Näistä tämmöisistä.

IMG_20200802_104458.jpg

Tuleva viiikko ei siis suo helpotusta, ei sään, eikä työn puolesta. Eikä edes pukeutumisen. Valitettavasti molemmat edustamme työnantajaa, joka määrittelee soveliaan kesäpukeutumisen pilkun päälle tarkasti. Virkavermeet niskaan, satoi tai paistoi - ja Miehellä tietenkin ulkona, juuri nämä viikot. Pitkää vuoroa. Saattaisi muuten kuvitella, että tästä pukeutumispuolesta väännettäisiin hyvin monella konttorillakin normaalioloissa. Nythän moni lienee yhä etätöissä, ja kotona voi vaikka nakuilla. 
Mutta konttoreista puheenollen! Siirrytäänpä uuteen Kesätarinaan, eli kurkistetaan pitkästä aikaa Kaarinan elämään!

KESÄTARINA OSA 1.  PÄIVITETTIIN HEI

Kaarina leimasi itsensä sisään viittä vaille yhdeksän. Ensin iltavuoroon moneksi viikoksi joutuminen oli harmittanut, samoin kuin lomien siirtyminen alkusyksyyn. Sitten hän kuitenkin oli nopeasti huomannut mikä autuus hiljainen, yksin vietetty aamu kotona oli. Ja kun muisti edellisen kesän epäonnisen, koko elämän mullistaneen lomareissun sukulaisiin, oli tyytyväinen taas. Pertin kanssa asiasta ei puhuttu, Tietenkään. Koko talven oli saanut olla varpaisillaan, kulkea kuin ohuella jäällä jännittäen sortuisiko mies uudestaan ryyppäämään. Toistaiseksi ei, mutta kukapa huomisesta tiesi...

Sisäänkäynnin tienoilla oli norkoillut jo pari asiakasta odotellen asioimaan pääsyä. Asiasta oltiin tiukkoja: ei minuuttiakaan säädettyä aiemmin. Piste. Toisinaan asiasta valitettiin. Tavallaan syystä. Olihan se tietty vähän hölmöä odotuttaa, kun ensimmäiset tulivat töihin kuitenkin jo seitsämältä, tai viimeistään kahdeksalta. Sama iltavuoron kanssa. Suljettiin kello 16, sen jälkeen tehtiin mitä tehtiin. Joskus sitä tosiaan mietti kumpi tärkeämpää oli: palvella asiakkaita, vai tehdä Lisbethin mielen mukaan, eli miten mukavinta itselle oli.

Konttorin puolella vaikutti ihmeen autiolta. Etätöiden alettua kaikki olivat ensin olleet tiukasti kotona, käyneet tekemässä vain listan mukaiset vuorot tiskillä pareittain. Tänä kesänä, helteiden alettua, väki oli valunut hiljalleen omista koloistaan takaisin. Täällä sentään toimi edes jonkinlainen ilmastointi parissa kohtaa tiloja. Ja kun mihinkään ei päässyt, mitään ei järjestetty, ketään ei saanut tavata kyllästyttiin yksin kykkimiseen. Konttorilla kukaan niin vahtinut maskin käyttöäkään, fuusion jälkeen nimetyt uudet pomot pysyttelivät toisella puolella Suomea nenäänsä vilauttamattakaan.

Keittiöstä kahvimukin koukattuaan Kaarina suuntasi parvekkeelle. Konttori sijaitsi vanhassa kerrostalossa, ja sen eittämättömiin hyviin puoliin kuului pienen yksikön kokoinen, katettu parveke. Helteelläkin joelta kävi viilentävä tuulenvire, eikä maisemasta voinut valittaa. Yläpuolellaan seinässä komeilevasta tupakointi kielletty merkistä huolimatta Anu veteli silmät nautinnollisesti viirullaan savuja. Muutkin tuntuivat ottavan kummallisen rennosti, vaikka normaalisti tähän aikaan istuttiin jo koneiden ääressä.
-No kato, se viikonlopun päivitys ei mennyt ihan putkeen,  Anun vieressä aurinkotuolissaan lojuva Eevi selitti olemattomien mittaisten farkkushortsiensa rispaantunutta lahjetta näpräten.
-Kenenkään koneet ei toimi. Irma on yrittänyt jo tunnin päästä IT-tukeen, mutta arvaat varmaan....

Niinpä niin, Kaarina ajatteli. Ne päivitykset! Koko ison firman kaikissa konttoreissa uusittiin käyttöjärjestelmät viikonlopun aikana. Ja nähtävästi yhtä huonella menestyksellä kuin edelliselläkin kerralla. Jos vanha kaava toistuisi nörtit saataisiin kiinni jossain puolen päivän paikkeilla, eikä ennen huomista silti tapahtuisi välttämättä mitään. Sitten konttorille saattaisi monen raivokkaan yhteydenoton jälkeen lompsia joku risupartainen pullamössöpoika mutisemaan jotain. Ellei pitäisi varansa, sekin livistäisi kesken kaiken, ja sama puhelinrumba alkaisi alusta. Parin viikon kuluttua ehkä suurin osa ohjelmista toimisi nilkuttaen. 

Lisbeth, konttorin ykköskana, sentään oli onneksi kesälomalla. Enää kyllä tuskin nähtäisiin kyllästymiseen asti kuvia Saimaan purjehduksilta, tai lomamatkoilta. Ne olivat eronneet edellisenä talvena, Lisbethin mies oli huhujen mukaan löytänyt uuden, nuoremman. No, sellaista sattui, ja asiasta supistiin vahingoniloisina enää harvemmin. Tyhjän mukin tiskikoneeseen työnnettyään Kaarina kävi kurkistamassa etuhuoneeseen. Kuten arvata saattaa, kiukustuneet asiakkaat oli jätetty kohtaamaan Irma yksin.
-Niin, pahoittelen, mutta nyt en tosiaankaan voi tehdä enempää tässä asiassa. Ei, en todellakaan osaa sanoa koska koneet taas toimivat. Kyllä, ymmärrän täysin, että tilanne on teille vaikea ja tällä asialla olisi kiire. 

Suureen ääneen kiroilevan, ja v-alkuisilla haistatelleen pariskunnan poistuttua Irma pyöräytti tuolinsa ympäri. Hymy oli yhtä aikaa kyllästynyt, alistunut sekä ärtynyt. Vanhan asiakaspalvelijan kyynisen paatunut, Kaarina hymähti mielessään. Sellaisiahan heistä ajan mittaan pakosta muovautui, teflonpintaisia. Neutraalin ilmeettömiä, tarpeen vaatiessa kireän kohteliaasti hymyileviä. Jatkuvasti törkyä niskaan saatuaan jossain vaiheessa lakkasi välittämästä, kuten pitikin. Ei sitä muuten olisi jaksanut. Koko maailman murheita ei voinut kantaa hartioillaan - varsinkaan, kun omiakin riitti yli tarpeen.

Ruokatuntiin mennessä IT-tuesta oli onnistuttu metsästämään jo joku linjoille. Kaarina kuuli uutiset parvekkeelle mennessään. 
-Ei ne osanneet sanoa kuinka kauan menee. Niillä on jonoa ja porukkaa lomalla ja blaablaa, se tavallinen. Me joudutaan kuitenkin kykkimään täällä koko päivä. Ihan niinkun jotain töitä vois muka tehdä, jos ohjelmat ei pyöri. No, netti sentään toimii. Me ruksitaan tässä just listaa ihannemiehestä tolle Eeville.
Kaarina vilkaisi hiukka kiusaantuneesti hymyilevää Eeviä, vasta vajaan vuoden talossa ollutta. Ero pitkästä suhteesta sen oli saanut heille hakemaan, muuttamaan kaupunkiin kauempaa. Aina seuratessaan miten hukassa kolmekymppinen saattoi tuoreena sinkkuna olla häntä hirvitti. Mielessä toisinaan pyörineet ajatukset Pertin jättämisestä painuivat taka-alalle. Jos tuollaisella Eevin kaltaisella, ihan nätillä ja nuorella naisella oli noin vaikeaa, niin miten ikinä hän, jo paljon vanhempi, rupsahtamaan alkanut kolmen lapsen äiti ketään uutta ikinä löytäisi?
Toisesta konttorista lainassa olevan Saaran nauru katkaisi Kaarinan ajatukset.
-No hei, ei nyt ainakaan mitään setämiestä! Sellaista tiedättekö, jolla on vaaleanharmaat pehmiskengät, housut hilattu kainaloihin, pieniruutuinen kauluspaita ylänappi tiukasti kiinni napitettuna, pari rasvaista haiventa kammattu kaljun peitoksi ja aina yrmeä ilme! 
Anu ja Eevi teeskentelivät värisevänsä kauhusta, päästelivät pieniä, kauhistuneita kirkaisuja.
-Juu, ei setämiestä! Mieluummin kalju, tai sitten pitkät hiukset. Eikä risupartaa! Jännämies olis kiva, mutta silleen sopivasti jännä: ei liian jännä. Töissä pitää käydä. Hei, ajatelkaa jotain kuumaa, hyväkroppaista palomiestä! Tai harrikkakundia!
Markettakin nauroi, aidon huvittuneesti.
-Joo, joku komisario Lewis ei tosiaan pure, mutta sen James Hathawayn ottaisin mielelläni. Varsinkin sänkipäisenä versiona.
Kaarina huomasi kuinka Anu ja Eevi loivat toisiinsa tietävän katseen Marketan takana. Konttorilla juoruttiin kaikesta ja kaikista. Siellä tiedettiin tasan tarkkaan, että Marketalla oli jo oma james hathawaynsa: pitkä, itseään nuorempi sänkipää. Sellainen sopivasti jännä jännämies kuulemma, mitä ikinä se sitten nuorempien mielestä tarkoittikaan. 
Kaarina nojautui taaksepäin tuolissa, sulki silmänsä. Yritti olla ajattelematta mitään, heittäytyä ajelehtimaan. Vielä neljä tuntia, sitten pääsisi kotiin. Jos helle helpottaisi yhtään hän taitaisi kiertää rannan kautta. Kassin pohjalla odotti uimapuku. Kännykän voisi pistää kiinni, valehtelisi vaikka akun loppuneen huomaamatta. Tänään hän eläisi ihan vain itselleen pitkästä aikaa. Ei hoitaisi Essin vauvaa, ei passaisi Perttiä eikä Jani-Petteriä, ei koskisi sormellaankaan pyykkivuoreen eikä raahautuisi ruokakauppaan.