IMG_20200905_160219.jpg

Syksy on sadonkorjuun aikaa. Tyrni oli tänä vuonna pientä sekä harvassa, joten parempi käyttää viime vuoden kuvaa. Koska Mies länsirannikolla eläessään ehti moiseen marjaan kuitenkin suuresti mieltyä, poimintareissulla käytiin. Piikeistä huolimatta. Tuleehan siitä aina äveriäs olo, kun lukee netistä litrahinnan, hah! Melko vähin vaurioin onneksi selvittiin. 

Pesäpallo kuuluu suomalaisen elämään, tahtoi tai ei. Tai ainakin kouluaikoina pakollinen jokojokopallo kärsittiin liikuntatunneilla. Viisaan Naisen kasvuympäristössä pesäpalloa suorastaan fanitettiin. Peleihin veivattiin polkupyörällä reilut 10 kilometriä suuntaansa, ja ah, miten ihaillen sekä kaihoisasti jokainen suosikkipelaajaansa katselikaan! Vuodesta toiseen.
Kunnes Viisaalle Naiselle kävi niin, että se unelmien kohde tuli vastaan kentän ulkopuolellakin, muuttuen ensimmäiseksi oikeaksi poikaystäväksi. Ei mitenkään huono valinta, ehkä?

Se huono puoli ns huipulta aloittamisessa toki paljastui, ettei rimaa tahtonut jatkossakaan kauheasti laskea. Jos on oppinut heti urheilijan hyvää "runkorakennetta" ja liikunnallisuutta arvostamaan mikää pullea pikku sohvaperuna ei innosta, oli miten mukava tyyppi tahansa. Niinpä lapsosen isäkin on entinen painija, yllätys yllätys. Mies puolestaan harrastanut judoa sekä jääkiekkoa kiihkeästi. 

No, tänä vuonna, eli nyt vuosikymmeniä myöhemmin katsomossa palellessa jo vähän nauratti moisia aikoja muistella. Koulun liikuntatuntien hutunkeitot ja pallon heitot sen sijaan pistivät yhä irvistelemään. Jestas, mitä ihmisen kidutusta se olikaan! Jumppamaikkaa joko rakastettiin, tai vihattiin. Oi, muistatteko tamburiinin paukkeen? Askel, askel, hyppy... Hyi olkoon. Ryhmäliikuntaan ei niiden traumojen jälkeen kykene ikinä, vaikka hengen lähtö uhkaisi.

Vaan mikä uhkaa Kaarinaa, vai uhkaako mikään? Lähdön hetki joka tapauksessa pakostakin lähestyy, mutta sitä ennen ehtii tapahtua vielä kaikenlaista...

KESÄTARINA II OSA 13. MULTAISIA MUISTOJA

Herätessään Kaarina ei hetkeen hahmottanut missä oli. Vastahakoisesti hän kääntyi selälleen, haluten pitkittää nousemista. Illan ukkonen näytti pyyhkäisseen yön aikana paikkakunnan yli, nyt verhojen raosta erotti kaistaleen sinistä taivasta ja repaleisia pilven reunoja. Alkuperäisen suunnitelman mukaan olisi pitänyt olla jo kaukana, monta kymmentä poljettua kilometriä erottamassa tästä kaikesta. Mies oli edellisenä päivänä vaihtanut pyörään ehjän takakuminkin, sen puolesta olisi päässyt kyllä. Jos vain olisi tahtonut. 
Ja siinäpä se. Hän ei tahtonut. Tai siis tahtoi, mutta ei suinkaan lähteä, vaan pitkittää irti päästämistä tästä kaikesta. Mikä tahansa syy riitti, kuinka pieni tahansa. 

-Jos et lähtisi vielä huomenna,  mies oli ehdottanut saatellessaan häntä salin läpi nukkumaan.  -Mentäisiin nostamaan Juholan kesäperunaa, huviteltaisiin vähän lisää sillälailla niiden mainosten maalaishenkeen. Saisit lisää muistoja täältä, tapaisit pari tapaamisen arvoista ihmistä lisää. Lämmitettäisiin illalla ulkosauna, vietettäisiin kunnon läksiäiset. Ehtisit sunnuntain iltajunalle, jos veisin sinut autolla kaupunkiin. 
Ukkonen oli jyrissyt jossain ihan lähellä, saanut sähköt pätkimään. Taskulamppu miehen kädessä oli piirtänyt pientä, hapuilevaa ympyrää persialaismaton kermanvaaleaan pintaan. pysähtynyt jonkun kuvion kohdalle. Ilmassa rätisseen sähkön melkein tunsi, sen pystyyn nostattamat käsivarsien ihokarvat. 
Totta kai hän oli suostunut. 

Myöhemmin, loivasti pientä jokea kohti viettävällä pellolla seisoessaan Kaarinaa ei kaduttanut. Nauratti enemmänkin. Jestas sentään, mitähän näiden ihmisten päässä täällä oikein liikkuikaan? Kaikki hommat tunnuttiin tekevän enemmän tai vähemmän Vaaranpohjan Meijerin mainosten hengessä. Ikivanhaa perunannostokonetta vetävä traktori oli taatusti jostain 50-60-luvulta, vielä vanhempi kuin kotona maallakaan koskaan. Perunat poimittiin pärekoreihin, ja korit tyhjennettiin puulaatikoihin. Entä heidän vaatteensa sitten! Juholan kartanon tytöt näyttivät kaiketi samalta kuin hän itse: haalistuneissa haalarihousuissaan, huivit solmuun otsalle kietaistuina ja villapaidan hihat käärittyinä suoraan siitä televisiosarjasta... siitä Kotirintaman naisista. 
Ja kaikkialla hääri kameransa kanssa mies, Haukka. Mahtoi se kirjaston talvinäyttely vaatia paljon kuvia, hih. Onneksi täällä ei kukaan tuntenut häntä, saattoi pelleillä millaisissa asennoissa tai ilmehtien tahansa. 

Mitähän nainen olisi mahtanut ajatella, jos olisi tiennyt totuuden, mies mietti sytytellessään tulia saunankiukaan alle. Omaatuntoa pisteli. Entistä enemmän sisälle palatessa, keittiön ovenpieleen pysähtyessä. Se näytti niin kotoisalta siinä, pöytää kattaessaan. Kuin olisi kuulunut juuri siihen, eikä enää ikinä mihinkään muualle.
Hätkähtäen mies tönäisi itsensä liikkeelle. Että lykkäsikin järjettömiä ajatuksia päähän! Toisaalta hänen päänsä oli ollut sekaisin koko yhdessä vietetyn ajan. Naisen ilmestyminen oli ravistellut hänet hereille, ja ennenkaikkea hukassa olleen luovuuden. Sen, jonka ansiosta hänet aikaisemmassa elämässään oli tunnettu mainosmaailman kirkkaimpiin tähtiin kuuluvana. Lehdet olivat kirjoittaneet, että mihin tahansa hän koskikaan, se muuttui kullaksi.

-Minulla on sinulle yllätys,  mies tokaisi kiskoen itsensä takaisin nykyhetkeen. -Luulen, että ilahdut. Katse ovelle päin, sieltä tullaan jo.
Kaarinan kasvojen ilme muuttui odottavan hymyilevästä tyrmistyneeksi.
-Sehän on... sehän on...
-Sano Kaarlo vaan,  Vaaranpohjan Meijerin piimämainoksen mies virnisti harpatessaan tarjoamaan kättään. Kaarinan sormet upposivat suuren, lämpimän kouran lujaan puristukseen.