P1110427.jpg

 

KESÄTARINA II OSA 9.  NIIN LÄHELLÄ, NIIN KAUKANA

Kaarina seisoi suihkussa kauan, antoi lämpimän veden huuhtoa pois kaikki edellisten päivien kilometrit lihaksistaan. Mieli oli ihmeen kevyt, melkein ajatuksista tyhjä. Aivan kuin olisi päässyt perille jonnekin, johon ei ollut tiennyt koskaan olevansa matkalla. Hassua, hän ajatteli kolutessaan kaapeista turhaan fööniä. Kaiken järjen mukaanhan pään pitäisi tällaisessa tilanteessa täyttyä kaikenlaisista sekaisista suunnitelmista, vaihtoehtojen punnitsemisesta. Tai ehkä olisi kuulunut olla jopa hivenen huolissaan, pikkuisen varuillaan vieraan miehen kanssa kahden olosta, mutta mitä väliä? Nyt tuntui hyvältä, ja siitä tunteesta hän aikoi nauttia. 

Märkiä hiuksia sormilla suorien Kaarina suunnisti kylpyhuoneesta eteiseen, ja raolleen jääneestä ovesta vaimeana kuuluvan musiikin suuntaan. Vatsanpohjassa nipisti jännityksestä sekä uteliaisuudesta. Oi mikä talo tämä olikaan! Täynnä kaikkea mielenkiintoista. Silmäillen pikaisesti korkeita kirjahyllyjä hän hipsutteli paljain jaloin yhä peremmälle. Seuraavassa huoneessa odottivat haalistuneen persialaismaton päällä kutsuvan pehmeä iso sohva ja kaksi isoa nojatuolia, iltahämärään katoavan kuusimetsän tummanvihreät. Lasiovet keittiöön odottivat auki leväytettyinä. Mies puuhasi hellan ääressä, selkä häneen päin. Pitkänä ja laihana, farkkupaidan hihat käärittyinä ylös kyynärpäihin asti, luoden olkapäänsä yli vain pikaisen vilkaisun. 
-Käy istumaan, tässä menee enää pari minuuttia.

Verannalta sisälle päästyään mies oli pysähtynyt kesken askeleensa jossain kohtaa eteistä. Tajunnut hätkähtäen, ettei kyllä enää mitenkään selviäisi tuntemattoman naisen ilmestymisen aiheuttamasta sotkusta. Ihme siihen vähintään tarvittaisiin. Toisaalta, hän ajatteli laskiessaan vettä ensin kahvinkeittimeen, sitten kattilaan, eikö kaiken voinut yleensä kääntää voitokseen, jos osasi pelata korttinsa oikein? Nyt piti miettiä perusteellisesti. Ensin kunnon aamiainen, paremman luokan kattaus ja naisen suunnitelmien hienovarainen esille urkkiminen. Kehiin upseeria ja herrasmiestä, kyllä se siitä. Pakkohan se oli, saamari vieköön. Eihän tämä nyt hänen elämänsä ensimmäinen pulmatilanne ollut, tuskin jäisi viimeiseksikään.

Mitä pidemmälle aamiainen kului, sitä tyrmistyneemmäksi mies muuttui. Ei hitto, nainenhan saattaisi olla suorastaan vastaus hänen rukouksiinsa, joita hän ei ollut vielä ehtinyt edes rukoilla! Voiko näin hyvä onni olla tottakaan? Kuunnellessaan naisen selostusta Vaaranpohjan Meijerin mainosten synnyttämästä halusta nähdä samat maisemat oikeasti, sekä matkanteosta maitolaiturilla vietettyä yötä myöten miehen olisi tehnyt mieli hurrata. Vaati todellista ponnistelua pitää ilmeensä peruslukemilla toisinaan sopivissa kohdin nyökytellen. 
Ja miten sateen jälkeensä jättämän sumun seasta välähtävä auringonsäde osuikaan naisen kasvoihin, melkein henkeä salpasi. Täydellistä! Noita poskipäitä ja kulmakarvoja, korvan taakse huolettomasti pyyhkäistyjä sekaisia kiharoita, niitä kamera suorastaan rakastaisi! Juuri tuollaista luonnollista, hiukan ujosti hymyilevää, aikuista naista he tarvitsivat. Mitähän jos.... Tai ei, pitäisi soittaa...äh, paskat pitäisi!

Autuaan tietämättömänä pöydän vastakkaisella puolella istuvan miehen päässä käyvästä ajatusten myrskystä Kaarina kupersi kämmenensä laakean kupin ympärille, haisteli silmät liki suljettuina teen mausteisen makeaa tuoksua. Seinäkellon raksutus täytti hänen selontekonsa viimeisten sanojen jälkeensä jättämän hiljaisuuden, mutta äänettömyydessä ei ollut mitään painostavaa. Päinvastoin se tuntui kotoisan lämpimältä, rauhoittavalta. Ah, nyt kelpasi olla! Tämmöisen hotelliaamiaisen takia antoi kummasti anteeksi majatalon huolettomat kylpytilat. 
-Kai minä saan jäädä vielä toiseksi yöksi?  
Kaarinan äkkiä vallannut hätä takaisin tien päälle joutumisesta tuntui palauttavan miehen takaisin todellisuuteen jostain kaukaa, muista maailmoista. Vai olikohan se pikkuisen yksinkertainen? Sellainen, joita Jani-Petteri kutsui vähän hitaalla käyväksi? 
-Niin, minä vaan sitä, että jos sinulla on tilaa olisin mielelläni vähän aikaa. Kävisin Vaaranpohjalla vaikka bussilla,  hän varmuuden vuoksi tarkensi. 
Jostain käsittämättömästä syystä kysymys taikoi miehen mietteliäille kasvoille silmiin asti huvittuneisuutta tulvivan hymyn, jonka seasta välähti jotain vaikeammin tulkittavaa. 
-Tottahan sinun täytyy Vaaranpohja nähdä, selvähän se. Katsotaan nyt ensin se pyörän rengas, voidaan kylällä käydessä ostaa uusi sopiva rautakaupasta. Minulla onkin asioista Vaaranpohjan suuntaan juuri tänään. Voidaan tehdä oikein kunnon kiertoajelu, tulet vielä hämmästymään mitä kaikkea täältä löytyykään. Ei sinulla muuten sattuisi olemaan mitään sitä vastaan, että laittaisit päällesi ruutupaidan? Minulla taitaa olla jossain kaapissa tämmöiseen maalaiselämään täsmälleen sopiva.