IMG_20210417_110712.jpg

Osa meistä muistaa vielä ns kahdeksankympin lätkän, jollaista kävi käsky pitää auton takalasissa vuosi ajokortin saamisesta. Kovempaa ei passannut ajaa, tai poliisi puuttui asiaan. 
Aina on rajoitettu, jotain ja jollain.

Mutta missä menee rajoittamisen raja? Kuinka paljon meitä ja käyttäytymistämme voidaan käskyin, kehoituksin ja suosituksin rajoittaa? 
Tällä kertaa ei puututa maskipakkoon. Pohditaan asioita, jotka tapahtuvat yksin neljän seinän sisälläkin. Nään mainoksista päätellen televisiossa on alkamassa julkinen painonpudotus. Kunnioittaa täytyy heitä, jotka ovat riisuutuneet kameran edessä kaiken kansan kauhisteltaviksi, ja paljastaneet karut ylipainolukemansa. Siinä on jo vaadittu suunnattomasti! 

Jotenkin sitä vain suuresti toivoisi, että osallistujat saavat tarvitsemaansa henkistä tukea asiantuntijoilta. Mikä käsittämätön syy saa ihmisen päästämään itsensä aivan tolkuttomiin painoihin - sellaisiin, joista takuuvarmasti kärsii. Miksi ruoka nousee ykköseksi elämässä? Mitä tarvitsen saadakseni elämän takaisin omaan hallintaani? 
Älkääkä nyt siellä kimittäkö mitään kehopositiivisuudesta tai läskivihasta. Katsokaa mieluummin niitä lukemia ja miettikää miten tappavia ne ovat. Miten tuskaa tuottavia kantajalleen.  Ihmistä ei ole tarkoitettu painamaan 200 kiloa, ei lähellekään. Piste.

Joidenkin parisuhdeterapeuttien mielestä ylipainosta on kiellettyä huomauttaa toiselle. Se aiheuttaa ahdistusta.
Herää kysymys eikö sen toisen, puolisonsa ylipainosta ahdstuneen ahdistus sitten ole minkään arvoista? Jos ei yrityksistään huolimatta voi enää himoita valasta, kun on rakastunut keijukaiseen muinoin, niin minkäs teet? Onko ainoa mahdollisuus erota kertomatta syytä?

Jo vain, lienee siis viisainta suositella keskustelemaan tästäkin aiheesta jo heti seurusteluvaiheessa. Kenenkään ei pidä suostua jokaisen suupalan tai gramman vahdintaan, eikä aivan epärealistisiin vaatimuksiin, mutta jonkilaiset karkeat rajat voi kyllä vetää. Takuulla tunnet itsesi huijatuksi, jos ostat priimaa sisäfilettä, ja huomaat vaikkapa alta 10 vuoden saaneesikin -30 % tarjousjauhelihaa. Jokainen meistä rupsahtaa, tulee sairauksia, elämä lyö orapihlajan oksalla paljaille pakaroille: aina ei vain jaksa huolehtia kunnolla itsestään. Se pitää ymmärtää, mutta ne rajat... Missä ne menevät juuri meidän suhteessamme? Jos haluamme olla tyytyväisiä molemmat, mitä voimme yhdessä sen eteen tehdä? 

Viisaalla Naisella ja Miehellä on selkeä sopimus. Jos toinen heittäytyy sulaa laiskuuttaan valaaksi, se on siinä. Suunnilleen tämmöisinä yritetään pysytellä. 
Toisaalta tässä iässä on tietty jo helppoa: kun on katsellut toista kohta 30 vuotta on kyllä jyvällä siitä paljonko muutoksia on mailien myötä tapahtunut = saman linjan voi olettaa jatkuvan. Nuorilla menee arvailuksi ja toivomiseksi. 

Mutta miten menevät Kaarinan mailit? Onko Vaaranpohja unelmien täyttymys vai karvas pettymys? Entä majatalon mies, mitä katalia suunnitelmia mahtaakaan punoa?

IMG_20210730_121912.jpg

 

KESÄTARINA II OSA 10.  KORKEALLA TAIVAS, MATALALLA MAA

Kaarina tyrmistyi, sitten alkoi nauraa. Aitoa, heleää naurua, kun vilkaisi rähjääntynyttä, viimeisistä puhtaista vaatteista kasattua olemustaan. Mies osasi totisesti ilmaista asian kauniisti tarjotessaan lainaan siistimpää ruutupaitaansa. Isohan se tietenkin oli, hihoja piti kääriä reilusti, mutta sellainen taisi olla peräti muotia joissakin piireissä. Ja kukapa häntä täällä tuntisi, ei kukaan. Sikäli ihan sama. Kohta hän vihdoin näkisi Vaaranpohjan, muusta viis.

Polkupyörän pystyyn nostaessaan mies puisteli päätään tyrmistyneenä. Tuommoisella rimpulallako nainen oli vintannut tulemaan pitkälti toista sataa kilometriä? Oli se, sitkeä pikku otus. Ja niin ihanan luottavainen, täydellisellä tavalla rento, suostuteltavissa helposti. Täydellistä.
Vasta ulko-ovea lähtiessä kiinni painaessaan mies oli muistavinaan kameran. Eikä Kaarina vieläkään osannut epäillä mitään. Melkein pisti omaatuntoa.

Mies pysäytti auton ensimmäistä kertaa heti muutaman kilometrin päässä, maitolaiturin kohdalla. 
-Tuli mieleeni, että täytyyhän sinun saada matkasta edes muutama valokuva muistoksi. Oikein semmoisia maalaismaisemissa otettuja. Mitäs jos kiipeät tuohon maitolaiturin reunalle istumaan, heiluttelet siinä huolettomasti jalkoja ja olet hörppäävinäsi piimää tästä emalimukista? Näyttäis jotenkin jääneen tuonne takapenkille tyhjä piimatölkkikin, sopivasti Vaaranpohjan Meijerin. 
Niin helppoa se oli, uskomatonta! Mies joutui hillitsemään intoaan harppoessaan etsimään sopivaa kuvakulmaa. Valo oli suorastaan täydellistä, viljapelto taustalla kuin suoraan vanhoista Suomi-filmeistä. Huudellessaan kannustushuutoja naiselle mies tunsi kuinka ideoita suorastaan tulvi mieleen. 

Vaaranpohjalle vihdoin päästyä oli ehditty pysähtyä parissa muussakin sopivassa kohdassa. Malttaen hädin tuskin heilauttaa kättä tervehdykseksi markettiin harppovalle puolitutulle kylänisännälle mies kävelytti Kaarinaa pitkin kylää tärkeimpiä esitellen. Eipä siinä niin kovin nähtävää ollutkaan, mutta muutama loistava kasvokuva kertyi. Rautakaupassa heitä katsottiin pitkään, kohta alkaisi juoruilu. Mies hymähti ajatuksilleen. Täällä ne valitettavasti tiesivät kuka hän oli, tai pikemminkin mikä. Entistä elämäänsä ei päässyt karkuun, tahtoi tai ei. 

Onneksi Kaarinalla ei tuntunut olevan aavistustakaan millainen mies häntä kyyditsi kylätaajamasta pois päin, kohti Ilvesvaaran sinivihreinä siintäviä rinteitä ja Pienen Jänönkäpäläjärven rantoja. Vielä liikuttiin kuitenkin heikoilla jäillä, piti osata ja malttaa pelata kortit oikein saadakseen tarvitsemansa jättipotin. 
-Poiketaan tuolla Juholassa vielä. Se on sellainen isompi talo, oikeastaan kartano. Minulla on Johannekselle, isännälle, pari pikku juttua. Ostetaan sieltä evästä, tuottavat oikein luomua. Voit katsella ympärilles rauhassa puutarhassa, tai jos eläimistä tykkäät on siellä niitäkin. 
Nainen henkäisi ihastuneesti, taputti käsiään kuin pikkutyttö. Miehen rintalastan takana vihlaisi taas. Miten paljon hän aikoinaan olisikaan maksanut edes yhdestä tuollaisesta katseesta! Noin aidosta, noin vilpittömästä. Silmistä, joiden takana ei ahne mieli kylmästi laskelmoinut kuinka miehestä voisi hyötyä. 

Miehen helpotukseksi Johannes lampsi pihalla heidän kurvatessaan Juholan kartanon pihaan. Ja ihan tavallinen, arkinen Johannes, eikä mikään isännän monista roolihahmoista. Onneksi Kaarinakin katosi yhtään kursailematta tai arastelematta tekemään tuttavuutta tyttöjen kanssa. Ne tajuaisivat varmasti pitää suunsa supussa, olla ympäripyöreän kohteliaita.
Johannesta moinen vieraskoreus ei vaivannut. Se tuijotti avoimen arvioivasti Kaarinan perään, vihelsi vaimeasti.
-Näpsäkän daamin olet itselles jostain poiminut. Hyvät perät ja nätti naama. Putosiko taivaasta vai kaappasikko tieltä väkisin mukaas? Joko panit?
-Jotain parempaa,  mies naurahti loukkaantumatta vähääkään.  -Odotti kotona eilisiltana, tuhisi kuistin sohvassa. Vaan vilkasehan näitä. Meillä on tuossa naisessa ratkaisu kaikkiin ongelmiin. Viime hetkessä, myönnän, mutta ehditään. Ajattelin, että jos huomisaamuna...
Miehen selostettua suunnitelmansa Juhola nyökkäsi hitaasti, silmät viiruina. 
-Saattaisihan tuo onnistuakin. Minulla on konttorissa niitä suostumuskaavakkeita. Sanot vaikka, että kunnankirjaston näyttelyä varten, kun vaativat. Että kuva tai kaks korkeintaan, eikä sekään varmaa. Minkä se enää jälkeenpäin mahtaa. Onhan se ruma temppu, vaan ei laitonta.