20210316_181731.jpg

Kuva:  maalaus SusuPetal , kehys tuunattu ihan itse 

Joka tuutista tuupataan jatkuvalla syötöllä ulkonäköpaineita - ja yllätys, yllätys, enimmäkseen naisille. Tyrmäävintä on viestien ristiriitaisuus. Vauhdissa tippuu kärryiltä väkisinkin. Tätä on tuskailtu täällä ennenkin, muistan kyllä. Tuskailen silti vähän lisää. 

Sillä siis, nythän meidän julistetaan elettävän aikaa, jolloin jokaisen tulee saada olla juuri sellainen kuin tahtoo. Jokainen on hyvä ja kaunis ja kelvollinen, olkoot millainen tahansa! On meetoota, kehopositiivisuutta, nännit neutraaliksi ja ties mitä. Jopa vaatemainoksissa nähdään kaiken kokoisia malleja. Rumpu paukkuu suvaitsevaisuuden puolesta! 
Vaan kuinkas sitten käykään? Todellisuudessa? Tai jopa työelämässä? 

Jep, ei tarvitse kuin vilkaista tuoreita nettilehtien/naistenlehtien otsikoita sekä kuvia. Kyllähän siellä taas syksyn ratoksi tyrkytetään muodinmukaisuutta, korosta parhaita puoliasi, meikkivinkkejä, jumppaa, sisustustrendejä ja somebeibien meikattuja nassukoita. Koskaan ei kansikuvassa nähdä ketään ilman paksuja pakkeleita. Seksi myy aina ja iankaiken, päätellen paljaan pinnan määrästä. 

Kauneus on yhä vahvaa valuuttaa. Työmarkkinoillakin. Kunhan et ole liian kaunis, eli kateutta herättävä tai epäuskottava.  Työhaastatteluvideolla osaat olla paitsi silmää miellyttävä, myös esiintymiskykyinen. (Saati, että osaat filmata sen perkeleen videon!)  Ennen sentään riitti kunhan oli siisti sekä puhdas, kampasi hiuksensa joka aamu, laittoi ehkä jopa vähän ripsiväriä ja hailakkaa huulipunaa. Osasi naputella työhakemuksen ilman kirjoitusvirheitä. 

Kohta onneksi siirrytään taas perinteiseen tuulipukuun, ja siitä toppapukuun, ja on joka tapauksessa niin pimeääkin, ettei kenenkään muotoja enää erota. Sitä ennen tosin pitää pelätä jo EHEC:iä, ei riitä enää vanha kunnon noro. Hirvilläkin on kiima-aika tukevasti (vaikka seksin harrastaminen ihmisten keskuudessa kuulemma vähenee vähenemistään) joten varokaa liikenteessä! Kaislikossakaan ei suhise tuuli, vaan sorsanmetsästäjä, joka kiroaa yli lentäviä, niskaan p*skantavia valkoposhihankien parvia sormi liipaisimella täristen, itseään ampumasta pidätellen (ja juu juu, se lintuinfluenssa, sitäkin sietää pelätä! Hullunlehmän tautia unohtamatta!)

Ei pahus, kun nyt ollaan taas perjantaihin ja viikonlopun alkuun asti selvitty näin suurten vaarojen varjoissa, niin siirrytään sovinnolla mielikuvitusmaailmoihin ja karataan Kaarinan kanssa todellisuutta. 

kes%C3%A4loma7%20015.jpg

KESÄTARINA II OSA 12.  SALAISIA SUUNNITELMIA

Kaarinan äännähdys sai miehen tuntemaan itsensä aivan oudolla, uudella tavalla epävarmaksi. Äkkiä oli ihan äärettömän tärkeää mitä nainen, nimenomaan juuri tämä nainen, sanoisi. Osaisiko ymmärtää, nähdä edes pikkuisen samalla tavalla. Kysyä ei suoraan voinut, ei Kaarinalta. Kaarina oli niin erilainen, kuin kämmenelle tyhjästä odottamatta laskeutunut, haurassiipinen perhonen. Sellainen, joka saattaisi pelästyessään lentää oitis tiehensä. 
Niinpä mies pysytteli hiljaa, seurasi melkein henkeään pidätellen, hievahtamatta, kuinka nainen pysähtyi peräseinän eteen. Tarkasteli sitä pää kallellaan ensin toiseen suuntaan, sitten toiseen. Miestä alkoi hikoiluttaa. Nimenomaan juuri tätä huonetta koko talossa hän rakasti eniten, suorastaan ylpeili sillä, ja sen tekemällä vaikutuksella vieraisiinsa. Pelkästään oikean sävyisiä persialaismattoja oli jouduttu etsimään viikkokausia, talon mukana tulleen pianon tyyliin istuvia huonekaluja metsästetty huutokaupoista, sohvan Eedla verhoillut uusiksi. Puhumattakaan pienemmistä sieltä sun täältä parin vuosikymmenen mittaan haalituista astioista ja esineistä. Kumpa nyt vain...

Autuaan tietämättömänä isäntänsä sekasortoisista ajatuksista Kaarina antoi kätensä liukua pitkin muhkean sohvan selkänojaa, nautiskeli kankaan pehmeydestä sormenpäissään yhtä paljon kuin kaikista kauniista yksityiskohdista ympärillään. Koko talon levyinen sali oli jotain uskomatonsa! Suoraan sisustuslehdistä ja silti yhtä aikaa äärettömän kodikas, kutsuva sekoitus vanhaa sekä uutta. Teki mieli leikkiä toimittajaa, kuvitella valokuvia, miten ne tekstittäisi. Pariovista saliin tullessa huomio kiinnittyy ensin oikealle jäävistä ikkunoista pitsiverhojen lomitse siivilöityvässä valossa kiilteleviin huonekaluihin. Raskaisiin, hienoimpia astioita sisältäviin vitriinikaappeihin, sekä niiden väliin jäävään soikeaan ruokapöytään. Pöydän muotoja myötäilevälle hehkuvan punaiselle liinalle kasattujen antiikkisten kynttilänjalkojen ryhmä antaa vihjeitä siitä, millaisia illanistujaisia täällä voidaankaan 8-10 hengelle järjestää. Salin tunnelma kokonaisuudessaan saa meidät siirtymään aikamatkalle menneisyyteen, vaikka poimimme sieltä täältä varsin moderneja pikku yksityiskohtia, kuten liki kattoon saakka vahvan tummanvihreänä kohoavan kaakeliuunin uudet lasiluukut. Tai perinteiset kristallikruunut korvaavat, kevyemmät valaisimet. 

Mykistävin oli kuitenkin ehdottomasti salin takaseinä. Ensivilkaisulla Kaarina oli kuvitellut koristeellisen, mustanruskean pianon ympäröiviä kasveja aidoiksi. Vasta tarkemmin katsoen tajusi. Kuka tahansa seinän oli maalannutkaan, oli tehnyt käsittämättömän taitavaa jälkeä. Kukkapylväillä pulleista ruukuistaan viuhkamaisin lehdin kohoavat kentia- ja kultapalmut, hennon harsomaiset unelmat, ryöpsähdyksin kukkivat kiinanruusut... Ja miten niiden keskeltä pianon päällä kohosivat ikkunankarmien hohtavan valkoiset, suorat linjat kenenkään pystymättä kertomaan mistä ne oikeastaan alkoivat!
Eikä sekään ollut vielä taidokkainta. Maalarin hienon hienot siveltimenvedot olivat taikoneet ikkunaan siron, kultasilmäisen mehiläishaukan. Niin elävän näköisen, että odotti linnun koska tahansa pyrähtävän lentoon ja katoavan iltaa enteilevän sinisen taivaan repaleisten pilvien sekaan. 
-Tämä on suorastaan ihana!  Ei tottakaan!
Kaarinan henkäisy sai miehen lysähtämään heti rennompaan asentoon, nosti hymyn vilahtamaan silmissä asti. 
-Onhan tämä.... tämmöinen. Omanlaisensa. Katsotaanpa nyt se sinun huoneesi, pääset täksi yöksi sänkyyn nukkumaan, ei tartte kuistilla palella.
Haukka, Kaarina ajatteli miehen laskiessa hänen säälittävän nuhruiset polkupyörän sivulaukkunsa peräkamarin lattialle. Hän kutsuisi tästä lähtien miestä mielessään Haukaksi. Linnuista se ainakin tuntui kovasti pitävän: pienen kamarin ainoalla ehjällä seinällä komeili valokuvasuurennos mustansinisellä ukkostaivaalla kaartavista lokeista, grafiitinharmaan meren lyödessä korkeina aaltoina pari sävyä vaaleammille kallioille. 

Teeleipäpeltiä uunista ulos keplotellessaan mies muistutti ties monettako kertaa itseään varovaisuudesta. Kaikki menisi pieleen, mikäli hätäilisi. Ajoitus, siitä kaikessa oli kyse. Kunhan naisen saisi tuntemaan olonsa rennoksi ja turvalliseksi, se ei osaisi aavistella pahaa. Nyt piti vain kyetä valehtelemaan, niin pahalta kuin pelkkä ajatuskin tuntui. 
Katettuaan kupit kirjaston pöydälle ja sytytettyään pari kynttilää ikkunalaudalle mies pysähtyi kuuntelemaan kodinhoitohuoneessa pyykkejään kuivumaan ripustavan Kaarinan vaimeita liikkeitä. Hitto, parasta lorauttaa kannuun teen sekaan pikkuisen reilummin kirsikkalikööriä. Laakeassa lasissa sitä menisi huomaamatta enemmän, hienoiseen huppeliin asti ehkä. 
Suunnitelma vaikutti toimivan toivotusti. Kesken kaiken kevyttä, huoletonta jutustelua mies teeskenteli muistavansa sattumalta Juholan aiemmin päivällä antaman paperin. 
-Miten tulikin mieleen... Tiedätkö, miten minua haluttaisi käyttää paria tämän päivän kuvaa. Ihan vaikka vain kirjaston talvinäyttelyyn, tai jotain... no, kuitenkin. Voisitko kuvitella antavasi luvan sellaiseen? Juholalla oli valmiina tämmöinen aika virallisen oloinen paperi, mutta kyllähän tämä kelpaa. Meidän kirjastonhoitajalle. Mikään pakkohan sinun ei tietenkään...
-Kyllä minä voin siihen nimen laittaa,  
nainen totesi puolihuolimattomasti, valon leikkiä liköörilasin läpi keskittyneesti tarkastellen.  -Sehän nyt on melkein vähintä kiitokseksi tästä kaikesta. 

Voi Kaarina, minä olen niin äärettömän pahoillani, mies huokaisi äänettömästi mielessään seuratessaan naisen kynän liikkeitä sopimuskaavakkeen alimmaisella tyhjällä rivillä. Niin äärettömän pahoillani, ettet ikinä usko.