kes%C3%A4loma7%20012.jpg

Syksy jakaa ihmiset kahtia. Tai ainakin kahteen osaan: niihin, jotka suorastaan rakastavat sitä, ja niihin, joille se on kauhistus. Masentava muistutus talven sekä pitkän pimeän tulosta. 
Aiheesta käydään kiivasta väittelyä myös Viisaiden Naisten klaanissa. Suurin osa pitää näitä matalan valon, täyteläisten värien ja satoa pullistelevien metsien viikkoja parhaina mahdollisina. Mies puolestaan liputtaa kevään puolesta. Ehdottomasti. 

Moni muukin asia jakaa nyt kansaa. Varsinkin työpaikoilla väreilee jännitteitä pinnan alla, sen huomaa päivittäin. Toiset ovat väsyneet pelkäämään ja kyhjöttämään kotona neljän seinän sisällä. Lomilla on matkusteltu ulkomaita myöten, festareilla biletetty ja kaupunkilomille suunnataan yhä viikonloppuisin. Toisissa moinen herättää suurta paheksuntaa, jopa kauhua. Kuinka te saatatte! Kuinka te kehtaatte!


Vaan ei ole helppoa metsässä omineen rämpivälläkään. Varo punkkeja! Varo jänisruttoa! Varo myrkkysieniä!  Älä uppoa suohon, jahka karpalot kypsyvät! Muista olla eksymättä!
Kesämökkiläisille annetaan ihan oma listansa: varo kyykäärmeitä, vahdi sinilevää, älä hanki myyräkuumetta! 
Ja muista, että kotitapaturmat johtavat tilastoja - et ole turvassa missään. Nukkuessakin väijyy uniapnea yhä useampaa. Tai vähintään kolesteroli salakavalasti tukkii verisuonia. 
Eikä stressata saa, ei olla laiskana. On hankittava harrastuksia, meditoitava (siellä metsässäkin), kehitettevä itseään, joogattava ja jumpattava ja sisustettava ja... Plääh, kuka jaksaa edes ajatella mitä kaikkea pitäisikään. 
Eli jospa vain yritettäisiin raahustaa taas tämäkin työviikko, tai viikko joka tapauksessa.

Kesätarinan kirjoittaminen poikkeaa mukavalla tavalla kaikesta, siinä ei tarvitse noudattaa minkäänlaisia sääntöjä. Tekstit voi räiskäistä kerralla tulemaan, miettimättä sen enempää juonikuvioita tai sivumääriä. Siis näitä asioita, joita viihdettä työkseen kirjoittaessaan joutui pohdiskelemaan. Pitkää tekstiä aina vääntäneelle lyhyiden "roiskaisujen" tyylilaji on helppoa. Asiat vain tapahtuvat, niitä ei sen kummemmin tarvitse maalailla viimeisen päälle valmiiksi. Lukija saa itse kuvitella nyanssit. Ai mitäkö tämä tarkoittaa? Miettikääpä sitä tämänkertaisen osan jälkeen, jossa maalaillaan pikkuisen enemmän viihdekirjalliseen malliin. Vauhtia, jolla kestää ikuisuus ennenkuin saadaan Kaarina takaisin kotiin - jos saadaan, sillä eihän sekään ole vielä varmaa.
Tai siis ehkä maalaillaan - mistäpä tuon voi oikeastaan tietää, hah! Joka tapauksessa uudet työajat tarkoittavat myöhempää töihin raahautumista, mikä mahdollistaa tällaisen iltavirkummaksi opettelun eli vielä tähän aikaan kirjoittamisen.
 

20210808_103657.jpg

KESÄTARINA II OSA 11.  JA PILVILLÄKIN HOPEAREUNAT

Kaarina yritti järjestellä ajatuksiaan, asetella kaikkea päivän mittaan näkemäänsä sekä kokemaansa omiin lokeroihinsa. Tunsiko hän nyt itsensä pettyneeksi tehtyään unelmistaan totta? Vaaranpohjan muututtua todelliseksi paikaksi ei voinut enää paeta haaveisiinsa, kuvitella miten ihanaa siellä olisikaan, tai suorastaan suurenmoista. Toisaalta nyt hän pystyisi palaamaan aina muistoihinsa. Pistää silmät kiinni, tuntea kasvoillaan Jänönkäpäläjärveltä puhaltavan tuulen, sen jonka tuoksussa tunsi jo aavistuksen tuloillaan olevaa syksyä, kun aurinko kuitenkin yhä lämmitti suljettuja luomia. Tai voisi sormien työpöydän reunaa silittäessä kokea uudelleen Juholan hevosen samettisen turvan, herkkuja kämmeneltä hapuilevan. Melkein kuulla korvissaan paheksuvan pärskähdyksen, kun odotus osoittautuikin turhaksi.

Juholasta Kaarina ei ollut pitänyt, olkoot kuinka ison kartanon isäntä tahansa. Se oli katsonut häntä jotenkin kylmän arvioivasti, päästä varpaisiin. Riisunut katseellaan. Mies ei ollut kai huomannut mitään, eiväthän miehet koskaan yhtä herkästi sellaisia asioita tajunneet. Niin, mies... Kaarinan otsa rypistyi, käden liike pysähtyi kesken pyykkien pesukoneeseen työntämisen. Miehellä oli nimikin, totta kai. Kaikilla oli. Jostain syystä hän vain ei tahtonut opetella käyttämään sitä. Pelkkä mies kuulosti paremmalta. Persoonattomalta. Sellaiselta yhden tekevältä vieraalta ihmiseltä, jota ei tarvitsisi, ei edes voisi jälkeenpäin kaivata. 

Sillä kyllä, niin siinä kävisi. Haikeuden sekainen menettämisen kipu vihlaisi Kaarinan vatsaa heti keittiöön palattua, pesukoneen jäädessä pyörimään pieneen kodinhoitohuoneeseen sen kupeessa. Jäykkänä tuolin reunalla istuen hän seurasi kuinka mies huolettomasti kolisteli patojen ja pannujen kanssa, lihakset haalistuneen farkkupaidan alla eläen. Haikeuden tilalle yritti häivähtää katkeruus. Noin Perttikin vielä heidän liittonsa alkuaikoina oli joskus tehnyt, laittanut ruokaa. Essin syntymän jälkeen, äitiyslomalla, työnjako vain oli puolisalaa ujunut nykyisiin uomiinsa: naisten työt kuuluivat naisille, miehelle riitti työssä käynti. Vähät siitä, että Kaarinakin palasi jokaisen lapsen jälkeen töihin. Sitä ei laskettu.

Ehkä juuri siksi hän kieltäytyi ajattelemasta edes seuraavaa päivää, saati paluuta takaisin kotiin. Nykyhetkessä oli liian hyvä olla. Kuin olisi leijunut irrallaan, siirtynyt taikasauvan heilautuksesta elämään jonkun toisen elämää omanaan. 
Onneksi mieskään ei vaikuttanut olevan puhetuulella. Luultavasti se jo katui, ärsyyntyi ylimääräisestä, vieraasta ihmisestä kodissaan. Pahus, hänenhän pitäisi ottaa esille maksaminenkin! 
-Kiitos kun käytit minut Vaaranpohjalla. Jos lainaat työkaluja vaihdan pyörään renkaan, ja jatkan matkaa aamulla. Kerrot vain paljonko olen velkaa.
Kaarinan sanat saivat miehen hätkähtämään, ja pudottamaan haarukkansa lattialle. Sen kasvot muuttuivat kumman ilmeettömiksi, sateisen asvaltin harmaissa silmissä ailahti jotain melkein vihaista. Hetken he vain tuijottivat toisiaan yli pöydän, uusien perunoiden täyttämien lautasten ja painostavaksi muuttuneen hiljaisuuden. 
-Älä edes puolella sanalla ehdota mitään noin älytöntä. Minä vaihdan sen renkaan huomenna, annetaan sinun nyt levätä ja olla ja löytää loputkin siitä, mitä tulit täältä etsimään. 

Mutta mitä minä lopulta tulin täältä etsimään, Kaarina ajatteli itkuisesti seisoessaan taas pitkään suihkussa. Näkikö joku vieras noin selvästi, miten hukassa hän itsensä kanssa oli? 
Sitä samaa hän pohti vielä kiskoessaan päälleen suunnilleen viimeistä puhdasta vaatettaan, ohutta kukkamekkoa. Hah, kuinka tyhmä sitä saattoikaan haaveillessaan olla: unelmissaan Kaarina oli liihottanut pitkin aurinkoista Vaaranpohjaa mekon helmat hulmuten, suorastaan leijaillut. Onnen siloittamin, nuortunein kasvoin, raskaiden vuosien jättämät arvet ja kilot ja muhkurat pois vartalosta pyyhkäistyinä.
Todellisuus taisi aina olla erilainen kuin kuvitelmat. Talokaan ei tainnut vastata kenenkään mielikuvaa majatalosta. Jos se nyt ylipäätään edes oikeasti oli sellainen. Kaarina oli alkanut epäillä asiaa kaiken aikaa enemmän ja enemmän. 

-Jos nyt tänä yönä nukkuiset sentään sängyssä,  mies naurahti hänen palatessaan märkiä hiuksiaan suorien, paljain varpain.  -Viedään tavarasi vierashuoneeseen, ja keitetään vielä iltateet. Minulla on sinulle jotain näytettävää.
Olkiaan kohauttaen Kaarina seurasi pyörän sivulaukkuja kantavaa miestä ensin takaisin eteiseen, ja sitten suljettuina olleiden pariovien taakse. Ulkona satoi, ukkosen jyrähdykset kantautuivat vaimeina jostain kaukaa. Kaarinan piti räpyttää silmiään pari kertaa hämärän muuttuessa sähkövalojen kirkkaudeksi katkaisijan naksahtaessa takanaan. Huulilta karkasi lupaa kysymättä kirahdus.
Mitä tahansa hän olikaan odottanut, niin ei tätä.