syksy%20024.jpg

Loppukesän väreissä ja matalassa, hieman utuisessa valossa on aivan oma kauneutensa. Toiset inhoavat jo sanaakin syksy - Viisas Nainen ei kuulu heihin. Päinvastoin. 
Kiitos kuivuuden aamun sateeseen katkennut metsäretki tuotti heikosti satoa. Toivossa on kuitenkin hyvä elää. Vielä ehtivät sienet ja puolukat, karpaloista puhumattakaan. 

Viikon kesälomaa ei oikeastaan voi edes kutsua lomaksi. Se on pelkkä asiointivapaa. No, Kukkamekkokiertue sentään ehdittiin, poiketa lapsuusmaisemissa, autossa on uusi tuulilasi haljenneen tilalla, on riittänyt hellettä sekä harmaita päiviä. Koko kattaus.
Tulevalle työviikolle pukkaa uutta työaikamuotoa, hammaslääkäri särkemään alkaneen poskihampaan takia, koronapiikki kakkonen, plus perjantaivapaa. Aika monta jännitysmomenttia sekoittamassa hienoa ennakkosuunnittelua siis. 

Hammaslääkäriin ei kukaan mene mielellään. Saati, jos kyseessä on pariin kertaa "kruunattu" poskihammas, johon ei todennäköisesti enää pystytä kolmatta kuorta rakentamaan. Tiedossa siis suurta tuskaa, kipua ja rahanmenoa. Kuten kaikki tiedämme kunnalliseen on turha edes yrittää nykysysteemeillä. Ennen sai soittaa suoraan omaan hammashoitolaan. Siellä järjesteltiin aika jostain lähipäiville, joko omaan tai viereiseen hoitolaan. Nykyään kaikki jonottavat samaan numeroon koko kaupungin alueella. Takaisinsoitto tulee, jos on tullakseen - mutta aikaa ei: niitä annetaan vain päivä kerrallaan, eli lottovoittajia osuu linjoille korkeintaan muutama. Yksityiset hurraavat paisuttaen toimintojaan. 

Koronaluvutkin paisuvat. Mikä helvetti siinä on, että sinne Pietariin piti potkupalloa katsomaan väkisin tunkea delta hakemaan? Tai miksi festareilla pitää saada hillua holtittomasti, on tilanne mikä tahansa? Rahan valtako meidän ylitsemme jyrää, vikisemme kuinka paljon tahansa vastaan? 
Järkyttävintä oli lukea jostain nettilehtien kommenttikentästä jälleen kerran kuinka sairaanhoitajia huudetaan keskeyttämään kesälomansa Yleisen Edun takia. Ei taida olla toista ammattiryhmää, jota yhtä paljon halveksitaan, ellei peräti vihata. Ainakaan hoitajia ei tunnuta pitävän edes ihmisinä, vaan lähinnä orjina.
Pelkoko siinä puhuu? Ahdistaako tieto siitä, miten sairaalaan jouduttuasi koet jääväsi hoitajien armoille? Haluat keinolla millä tahansa pitää nämä orjat ruodussa, nöyrinä sekä kuuliaisina - mieluiten ilman palkkaakin. 
Jep, käsittämätöntä. 

Toisaalta eipä opettajillekaan paljon enää anneta eväitä yhä vaikeammaksi muuttuvaa oppilasmateriaalia kurissa pitää. Siinä toinen ammattiryhmä, jota ei kannata kadehtia - muuta kuin kesälomien pituuden suhteen. 

Mutta hei! Eipä jäänyt Kaarinakaan mihinkään ihan kadehdittavaan tilanteeseen viime jakson päätteeksi! Koska tiedossa tosiaan on kuoppainen sekä tuulinen ja puuhakas työviikko, otetaan varman päälle: jatketaan Kesätarinaa jo tänään. Saa Mieskin liotella jalkojaan suolavedessä hieman normaalia pidemmän tovin sillä aikaa, raspin kantajaa odotellen...

 

P1100995.jpg

KESÄTARINA II OSA 7.  HILJAISET SILLAT 

Helpotuksen tunne veti jalat veteliksi. Nyyhkäisten Kaarina pyyhkäisi märkiä hiuksia pois otsalta nähdäkseen paremmin sateen läpi. Kyllä vain, tiheän lehtipuuryteikön läpi kajasti punaista valoa. Pyörän polkimet tarttuivat pitkänä rehottavaan heinikkoon, äkkipysäys heitti melkein nurin, mutta enää ei ollut varaa antaa periksi. Sitkeästi Kaarina kahlasi eteenpäin kompastellen risukkoon, kunnes pääsi piha-aukion laitaan. 
OPEN - AUKI julistivat valokirjaimet uhkaavan tummana kohoavan, korkean talon ikkunasta toisessa päässä rakennusta. 

Nyt hän ei enää tiennyt kastuivatko kasvot sadepisaroista vai kyynelistä. Polkupyörä sai rämähtää puolittain kumoon ison lasiverannan sivustalle. Laukkujen irrottaminen tuntui kestävän iäisyyden. Lopulta Kaarina kuitenkin kompuroi halkeilleet betoniraput ulko-ovelle ja tarrasi kahvaan. Luojan kiitos, vihdoin katon alla kuivassa! 
Verannan pitsiverhojen raoista siilautuvien salaman välähdysten antaman hetkittäisen valon varassa ehti vain vilkaista pikaisesti ympärilleen. Oikealla häämötti vanha sivustavedettävä, pöytä edessään. Ovi sisälle sijaitsi suoraan edessä, sinne saattoi suunnistaa haparoimalla.
Mutta mitä... EI EI EI!!! Vaikka Kaarina tempoi kuinka, ovi ei liikahtanutkaan. Ei edes raottunut, takoi sitä kaksin käsin kuinka epätoivoisesti tahansa. 

Lopulta oli pakko antaa periksi. Uskoa, ettei ketään ollut paikalla. Kaikki voimat tuntuivat valuvan pois kankeista raajoista. Vasta ties kuinka kauan paikoillaan seisottuaan Kaarina tajusi kääntyä. Olihan sentään sohva! Hän oikaisisi hetkeksi siihen! Varmaan paikan pitäjät olivat vain käymässä jossain, palaisivat kohta. Sadeviitta sai jäädä lattialle myttyyn, läpi kostuneet lenkkitossut viereen. Jano kirveli kurkkua, melkein kuivatti sen umpeen. Jaksamatta taistella itsensä kanssa Kaarina kurkotti sormiinsa pöydällä olevan tölkin, sihautti sen auki, ja hörppäsi kerralla melkein puolet. Lisätkööt laskuun, nyt oli hätätila! Tai olihan hänellä taskussa kolikoita melkein kympin verran, parempi laittaa ne esille nyt heti.

Kaarinan kaatuessa sohvaan, ja vetäessä vanhaa villavilttiä päälleen kauempana soratiellä eteni yksinäinen kulkija. Katse harhaili  tuulilasin läpi synkkänä sateen hämärtämässä metsämaisemassa. Helvetti, minkähän takia ihmiset aina niin innolla julistivat ennakkosuunnittelun ihanuutta sekä autuutta? Ihan vain päästäkseen pettymään, kun koskaan ei kuitenkaan sujunut toiveiden mukaan? Aurinkoahan tälle viikolle oli ennustettu! Ja mitä saatiin? 
Äh, paskat, mies ajatteli parkkeeratessaan kotipihaan. Jos pistäisi saunalle tulet, antaisi reissuun lähdön aamusella jäädä. Valvoisi kynttilän valossa, kuuntelisi pari hyvää vinyylilevyä. Ottaisi ehkä pari senttiä johonkin komeron nurkkaan unohtuneesta viskipullosta, siitä parempilaatuisesta lahjana tulleesta. Eikö hän ollut muuttanut maalle nimenomaan saadakseen olla rauhassa, yksin itsensä sekä ajatustensa kanssa kenenkään häiritsemättä?

Takki sadetta vastaan suojaksi nostettuna, keskittyen väistelemään lätäköitä synkeä mies harppoi portailleen nousten kaksi askelmaa kerrallaan. Buutsin kärki tökkäsi odottamattomaan esteeseen. Lihakset jännittyneinä pimeyden keskellä väijyvää uhkaa kohtaamaan mies veti hitaasti taskustaan kännykän, ja ähkäisi hämmästyksestä nähdessään mihin oli ollut kompastua. Kuistin lattialla lojui pari hempeän vaaleanpunaisia, märkiä lenkkitossuja kokoa suunnilleen olematon. Eli hänelle ne 45 numeron jalkaan tuskin oli lahjaksi tarkoitettu.

Ja kas, kuistiltahan taisi löytyä paljon muutakin sinne kuulumatonta. Ajatusten sinkoillessa mahdollisesta vaihtoehdosta toiseen ja siitä kolmanteen mies avasi meteliä varoen sisäoven, koukkasi seinältä sähkökatkojen varalta siinä pitämänsä taskulampun. Oi kyllä vain! Sohvasta erottui pienen ihmisen vartalon aiheuttama kohouma. Viltin kulman alta pilkotti ruskeita kiharoita, sekä kapea kaistale kasvoja. Pöydälle päivällä odottamaan jätetyn lonkerotölkin korvasi kasa kolikoita. 
Päätään epäuskoisesti puistaen mies siirsi retrotyylin sivulaukut lähemmäs seinänviertä. Polkupyörän ehtisi etsiä aamullakin. Nyt piti ensin miettiä mitä tekisi. Ja miettiä tarkkaan. 

Tuli pieni muutos suunnitelmiin, mitä minä tälle teen? mies tekstasi kännykkäänsä. Liitteenä lähtevästä kuvasta erotti hienoisesta epäselvyydestä huolimatta ongelmitta naisen suljetun silmäluomen, palan poskiluun kaarta ja pari sekaista hiuskiehkuraa. 
Vastausviesti kilahti melkein samantien. Miehen piti lukea se kahteen kertaan. 
Sait Hiljaiset siltasi. Kulje ne.

Syvään huokaisten mies meni sisälle taloon. Kaivoi keittiön komerosta viskipullonsa, koukkasi kaapista lasin sekä vesikarahvin. Laskettuaan ne kuistin pöydälle hän haki vielä vanhan, mukavan korituolinsa, ja villasukat jalkaan vedettyään istahti kuistin nurkkaan kuuntelemaan pisaroiden rummutusta peltikattoon. Muisteli kuinka Meryl Streep ja Clint Eastwood tanssivat mustavalkoruudullisella keittiön lattialla särisevän radion tahdissa, eikä mahdoton sitten kuitenkaan muuttunut mahdolliseksi lopulta. Miksi Eedla oli tahtonut aiemmin illalla puhua juuri siitä elokuvasta, uskaltamisesta, rakastamisesta ja valintojen tekemisen vaikeudesta?