IMG_20210912_105609.jpg

Sieniretkistä taas vain haaveillaan ns sorvin ääressä. Valitettavasti.
Ja omaatuntoakin vääntelee. Nääs koska tässä maailmassa on jo Viisas Nainen, joka vieläpä tekee bisnestä tuolla nimellä, niin ehkä on aika muuttaa itse itsensä Viisaaksi vanhaksi naiseksi. Ettei vahingossakaan sekoiteta, sillä genret ovat kuulkaa varsin poikkeavat...
Eikä siitäkään mihinkään pääse, että joillakin mittapuilla saatetaan jo vanhana pitää - vaikka sielu on tietenkin ikinuori! 

Eli tästä eteenpäin jätetään pois viisauden jatkuvat mainostamiset, ja kerrotaan vain kuinka asiat ovat. Sillä sen toki tiedän/tiedämme edelleen. 

Syysmuotia on nyt kaikki lehdet taas pullollaan. Kuten aina vuodenaikojen vaihtuessa keisarin uudet vaatteet tuodaan tyrkylle. Joka kerran pistää ähisemään tuskaisesti. Onneksi vaatekaapit ovat niin täynnä, ettei uusia hankintoja tarvitse tehdä. Jos haluaisi jotenkin aallonharjalla ratsastella kaivaisi sieltä sopivaa.
Suomalainen nainen tosin on sen verran täysjärkinen, ainakin täällä Kehä III ulkopuolella, että katsoo ensin säätä. Tuulipuku ei suotta nauti kestosuosiota. Sitä arvostetaan, toisin kuin omituisesti ja eriparisesti roikkumaan jätettäviä paidanhelmoja sun muita ihmeellisyyksiä. 
Vaan väriä, sitä pitää totta kai olla! Elämä on synkeää taaperrusta, joten miksipä ei edes joskus suorittaisi taivaltaan pikkuisen pirteämmin? Vintagen ja retron suuntaan kallistuen, tietty. 

Ja kyllä kyllä, ns perseelleenhän ne tarkkennukset ja valot ja kaikki taas kerran meni, mutta mitäs me niistä! Saati kuvankäsittelystä. Mitä nyt jotain epämääräistä laidalta rajasin pois... Kyllä te fiksuina ihmisinä silleen niinku hei tajuatte mitä tässä yritettiin, eikö? Otatte itse sitten sen verran parempia kuvia, sillähän se keskiarvo asettuu kivasti kohdilleen. Valokuvaajakin saattaa saada jotain Visioita ja Ideoita jne. 

Agentti 010 ei anteeksi pyytele, hah! Hän on täydellinen, tai vähintään täyteläinen. 

 

P1110606%20%282%29.jpg

Eikä kyllä pyytele anteeksi Kaarinan äitikään, joten siirrytäänpä muihin maisemiin, II Kesätarinan pariin.

KESÄTARINA II OSA 17.  VÄRIÄ ELÄMÄÄN

Todellisuus löi kasvoille märän rätin lailla, heti ensimmäisen kerran poimuria koriin tyhjentäessä. Kaarina sulki hetkeksi silmät. Niinpä tietenkin! Nythän oli vasta elokuun puoliväli! Vaikka suon reunamilla, kallion kupeessa marjat kypsyivät aina ensimmäisinä, niiden punaisuus hämäsi vielä. Puoliraakojahan ne olivat. Ja se ruskakin, taisi olla enimmäkseen kuivuuden aiheuttamaa, eikä tuloillaan olevan syksyn. Mikä hitto häntä oikein vaivasi? Miten hän ei tuota ollut tajunnut, selvää asiaa? 

Onneksi takaisin laahustaessaan saattoi koukata parin hyvän mustikkapaikan kautta. Ei tarvinnut julistaa tyhjällä korilla tyhmyyttään. Toisaalta Kaarina kyllä unohti oitis vaillinaisen saaliinsa astuessaan tupaan, ja nähdessään yöllä, hänen jo nukkuessaan vasta kotiutuneen äidin. 
Tai ainakin naisella hellan ääressä oli ihan äidin ääni, vaikka ulkomuoto näytti täysin vieraalta. 
-Jos vähän aikaa odotat saat puuroa. 
Oli se, äiti. Mutta millaisena! Niin kauan kuin Kaarina pystyi muistamaan äidin keskiruskeat hiukset permanentattiin jouluksi ja juhannukseksi. Ikinä, ei ikinä ennen niitä oltu värjätty violetinpunaraidallisiksi, saati leikattu punkkarityyliin. Verkkarit olivat vaihtuneet pitsitrikoisiin, minihameeseen ja herranjestas sentään, riemukkaan pinkkiin, pinkeään toppiin! Kaarina putosi järkytyksestä penkille niin voimalla, että takapuoleen sattui. Meikannutkin se oli. Ei, tämän täytyi olla unta, muuta mahdollisuutta ei ollut!

Äiti kattoi tutusti tehokkain liikkein pöydän, mätkäisi puurokattilan keskelle, ja nojasi kyynärpäitään pöytään. Samalla tapaa tarkkaavaisesti katsoen, kuin aina koulusta tullessa. Yrittäen terävä pystyryppy kulmakarvojen väliin kohonneena arvioida mikä lasta tällä kertaa mahtoi painaa.
-Oletteko te isän kanssa eroamassa? Onko sinulla joku toinen?  Kaarinalta pääsi. Äidin ilme muuttui ensin hämmästyneeksi, sitten punatuilta huulilta pääsi nauru.
-Jaa, sitäkö ne sinulle iltasella ehti jo arvella, isäs ja veljes? Kuule, niillä se vintissä viiraa, eikä minulla. Tästä koronasta se johtuu. Koko maailma kun meni sillä tapaa mullinmallin ja tuleva epävarmaksi, niin aloin ajatella mitä minä oikeastaan vielä haluaisin kokea. Tai mistä olen jäämässä paitsi. Iski semmonen nälkä, elämän nälkä. Ei minulla ketään toista ole, isäs vaan tahtoo ajatella niin. Helpompaa kaiketi. Vaan toipuu se siitä, aikanaan. Alkaa ymmärtää. Vähän on jo lupaillut, että jahka saadaan meidän burleskiporukalla joskus vielä esiintyä, saattaa tulla katsomaan. Tisseleitä ja tasseleita, se sanoo, pistää sillä tapaa vitsiksi. 

Mykkänä Kaarina kuunteli selostusta uusista harrastuksista, burleskista ja tankotanssista ja kirjoittajapiiristä. Kaikista niistä äidin salatuista haaveista, joista hänellä ei ollut aavistustakaan koskaan. Ehkä heidän väliltään oli poistunut sukupolvien kuilu, tuvan pöydän ääressä istui vain kaksi naista tuntojaan jakamassa. Kaarina kertoi Pertistä ja Pertin Kirsikastakin, lapsien asioita sentään oli kaiken aikaa pystytty edes päällisin puolin käsittelemään puhelimessakin, niitä ei enää tarvinnut alkaa alusta saakka selittelemään. 
Entinen äiti olisi takuuvarmasti toppuutellut. Neuvonut odottelemaan, kaikki kyllä järjestyisi, miehet nyt vaan olivat miehiä ja piti ymmärtää. 
Nykyinen tyytyi nyökyttelemään. 
-Itse sinun täytyy päättää. Puhutte asiat selväksi, ja menet elämässäs eteenpäin sen mukaan mitä itse haluat, et sen mukaan mitä muut haluaa. Lapset kun huolehdit, niin muuten muista, että kerran täällä eletään: kannattaa tehdä elämästään mahdollisimman mieluisa sekä mielekäs. Semmoinen antoisa. Siitä se onnikin sitten tulee. Nuorihan sinä vielä olet. Ainakin mummoos verrattuna, ja tiedät mikä meno sillä on vanhainkodissa!

Junamatkalla kotiin Kaarina tuijotti ohi vilahtelevia maisemia mitään näkemättömin silmin. Ajatteli kaikkea lähtönsä ja paluunsa välillä tapahtunutta, varovasti Vaaranpohjan miestäkin, Haukkaa. Päätti tallentaa muistonsa toistaiseksi mielen perukoille, odottamaan. Ensin piti keskittyä nykyhetkeen, määrittelemään tulevaisuuden suuntaviivat. Jani-Petterin ja Jessen koulujen syyslukukauden aloitukset, oma töihin palaaminen... niistä hän aloittaisi. Puhuisi Pertin kanssa vasta kun sattuisi sopiva hetki, kahdenkeskeinen. Essiä ja vauvaakaan ei voinut unohtaa, vaikka tyttö ei ollut koko hänen lomareissunsa aikana edes tekstiviestiä laittanut valittaakseen. 
Piti ummistaa silmät hetkeksi, luomien alla kirveli. Kyllä hän selviäisi, jaksaisi ja pystyisi. Pakkohan se oli. Hänhän oli äiti, kiinni arjessaan ja toisten tarpeiden täyttämisessä, vapaa elämään pelkästään itselleen vain haaveissaan. Niin kipeää kuin sen myöntäminen tekikään.