IMG_20210806_084916.jpg

Kesäloma on vihdoin saapunut tännekin. Jopa peräti 2 viikon mittaisena. Hurraa sille!
Kaarinan mukana jatkamme pitkällä erikoisjaksolla huomenna (tai tänä iltana jo, ei voi tietää varmaksi...), sillä tänään käväistään aivan muualla. Pohtimassa mielikuvitusesimerkein mikseivät työ ja työttömät kohtaa, missä mättää. 
Kriisissä olevaa hoitoalaa unohtamatta.

EN MEE PASKADUUNIIN - piilokamerassa kuvitteellinen työvoimaviranomainen kuvitteellisine asiakkaineen (nykyäänhän kaikilla ikäryhmillä yms. on aivan omat virkailijansa, mutta eipä nyt tehdä asioista sentään niiiin vaikeita...)

Saara otti tulosteet koneesta syvään huokaisten. Taas uusi päivä, taas uudet ongelmat. Työnantajat raivosivat tehottomuudesta löytää sopivia työntekijöitä, työttömät kun ei ollut mitään tarjota. Tänään listat kyllä näyttivät sopivan yhteen tosi hyvin. Arka toiveikkuus valtasi Saaran. Ehkäpä... Ryhtiään kohentaen hän asettautui pöytänsä ääreen ja painoi päättäväisesti ovivaloista vihreän palamaan. 

Tyttö, tai oikeastaan nuori nainen, lysähti istuimelleen. Valmiiksi toivottoman sekä tympääntyneen oloisena. Saara yritti hymyillä kannustavasti.
-No niin Monica, katsotaanpa nyt tätä sinun tilannettasi. Joku koulutus varmaan olisi paras vaihtoehto. Oletko koskaan harkinnut lähihoitajan työtä? Sillä alalla työllistyminen olisi varmaa.
-Joo, eikö siellä lue, että mä kokeilin jo sitä? Kävin koko saatanan koulun ja työharjoittelut ja mulle oli luvattu paikkakin. En vaan saanut niitä lääkelaskuja läpi. En millään. Nyt ne ei ota edes hoiva-avustajaksi, siihenkin kelpaa vaan jotkut ihme filippiinit tai jotkut. Siis tajuut sä! Ja mun olis pakko päästä duuniin. 
-Niin no.... Jaaha. No, sitten meillä olisi tässä parikin vaihtoehtoa. Huoltoasemalle haetaan myyjää.
Monica pyöritteli huolella meikattuja silmiään.
-Hei kamoon! Niiden pitää siellä osata kaikki keittiöhommatkin, ja niistä mä en tiedä mitään. Kysyin kaikilta. Ravintolapaikat on jotain nollasoppareita, hyvä jos tienaat kuukaudessa satasen, vaikka kykit kotona kyttäämässä puhelinta. Päiväkotipaikkakin täytyis olla lapselle valmiiksi, eikä ympärivuorokautisessa ole tilaa. Myyjäksi pitää olla kokemusta, ei ne muuten ota. Sitä paitsi nekin on aina 30 tuntia viikossa. Siis ajattele, 30! Miksei ne ikinä tarjoa kunnon tuntimääriä? 
-No mutta... niin. Entäs tämä hoiva-avustajajuttu? Siinähän sinä pääsisit hyödyntämään ammattitaitoasi.
Monica pyöräytti taas silmiään.
-Ai rupeisin niinku yrittäjäksi? Ei kuule, faija oli sellanen, ja niillä ei oo mitään sosiaaliturvaa tai silleen. Ehkä mä vaan jatkan OnlyFansissa. Tai hankin jonkun sugardaddyn hei.

Seuraava asiakas oli vähän Monicaa vanhempi mies. Saara naputteli kireästi hymyillen konettaaan, taikoi kasvoilleen innostunutta ilmettä.
-Jahas Jarkko, mitähän me sinulle tänään löytäisimme? Sinullahan näyttääkin olevan oikein mukavasti työkokemusta, jopa monelta alalta. Ja olet valmistunut rakennuspuolelta ammattikoulusta. Kirvesmiehen paikkoja meillä onkin tarjolla tässä useampi.
Jarkko huokaisi syvään, valui tuolilla veltosti alemmas.
-Joo, niiden orjafirmojen kautta jotain pätkää stadissa. Kaikkiin täällä oleviin firmoihin olen laittanut hakemukset, mutta ne vastaa aina samalla tavalla. Ei oo tarpeeks työkokemusta ja blaablaa. Pitäis olla rakennusmestari tai joku erikoismies, ja en kyllä tajuu miten voi ikinä saada työkokemusta, jos ei pääse ekana mihinkään duuniin hankkimaan sitä. Ne stadin paikatkin on niitä, joissa hankitaan itse kämppä. Ei mulla ole sellaseen varaa. Meen varmaan taas rengasasentajaksi pariksi viikoksi vaan, kun kansa alkaa kiljua talvikumeja kotteroidensa alle. 
Saara tunsi niskalihasten alkavan kiristyä. Ei, tästäkään päivästä ei taitaisi tulla hyvää. Taaskaan.
-No mutta sittenhän sinun varmaan kannattaisi jatkaa opiskelua rakennusmestariksi.
Jarkolta pääsi pieni, epäuskoinen naurahdus.
-Ai mun papereilla? Ei kuule, ei niillä pääse mihinkään. Mä olen jo kokeillut. Jos vaan kävisin uusimassa työturvakortin ja ne muut mitä aikkarista saa? 

Saaran etusormi painoi nappia. Tällä kertaa ovesta työntyi sisään uupuneen näköinen, keski-ikää lähentelevä nainen. Irtisanottu tuotannollisista ja taloudellisista syistä reilun 20 vuoden yhtäjaksoisen työuran jälkeen. Merkonomi, ei muita työpaikkoja.
-No niin Katri, tänään voisimme katso näitä työpaikkoja sinulle vähän laajentaen. Sinultahan on ansiosidonnainen loppumassa aivan lähiaikoina. 
Katri puristi käsilaukkuaan kaksin käsin, kuin henkensä hädässä. Helvetti, oli tämäkin ja työpaikka, Saara kirosi mielessään. Eikö nyt muka kenenkään kohdalla onnistunut tulemaan kymppiä! Kohta hän joutuisi esimiehen puhutteluun tehottomuudestaan. Kun oli ne tulostavoitteet...
-Olen tässä ajatellut, että hakisimme sinulle nyt aivan uutta ammattia, koska sihteerin töitä tuntuu turhalta jäädä odottelemaan. Sihteereistä on ylitarjontaa, ja sinulta puuttuu tradenomin koulutus. Taksinkuljettajan kurssi olisi lyhyt, tai olisi tässä mahdollista myös hakea ammattikurssikeskukseen bussinkuljettajaksi tai yhdistelmäajoneuvonkuljettajaksi. Nämähän eivät nykyaikana enää ole siis mitenkään sukupuolisidonnaisia, kuljetusalalla on paljon naisiakin.
Katrin käsilaukku putosi lattialle. Kalpeat kasvot kuvastivat yhtä aikaa epäuskoa ja järkytystä.
-Eihän mulla ole edes ajokorttia! 
Saara sulki silmänsä hetkeksi, kokosi itsensä vuosien tuomalla rutiinilla.
-Jaaha, tuota... Siinä tapauksessa voimme unohtaa nämä siivoojan paikatkin. Näissä vaaditaan kaikissa joko omaa autoa, tai sitten työajat ovat sellaiset, ettei joukkoliikenne tule kyseeseen. Puhelinmyyntiä tietysti olisi, mutta nämä ovat nyt valitettavasti kaikki provisiopohjaisia, joten valinta on sinun. 
Katri nyökkäsi, ponnettomasti.
-Juu, enkä minä muutenkaan voisi siivota. Minulla on astma ja kosketusallergioita ja lonkkavika. Sen takia minä menin kauppakouluun. Fyysisten rajoitusten. Jos pääsisin vielä joku kerta sille tietotekniikan kurssille, en minä oikein muuta... Tai osastonsihteerin kurssi jos tulisi... vaikka kai ne ottaa vain lähihoitajia, nykyään. 

Vielä yksi ennen taukoa, Saara päätti. Nuoret puhuivat paskaduuneista. Niistä, jotka eivät kelvanneet kenellekään. Nollatuntisopimuksia, osa-aikaisuuksia, pätkätöitä. No, pätkätyöt sentään jo menivät kaupaksi, jos ihminen ei ollut pudonnut sosiaalietuuksien suohon. Pyhän Byrokratian rattaissa ehti pahimmillaan kuolla nälkään ja saada häädön kaiken rahaliikenteen pysähtyessä viikkokausiksi parin päivän keikan takia. 
Sormi hakeutui nappulalle. Ovenpielet rytisten sisään horjahteli liki eläkeikäinen mies. Saaran teki mieli itkeä. Tätä viinalta löyhkäävää prinssiä oli kyllä täysin turhaa yrittää työntää edes työhaastatteluun mihinkään kuljetuspuolen firmaan. Mies varmisti oletuksen oikeaksi.
-Joo kato, on mulla ison een kortti, ja jotain aina välillä olis, mutta kun ne keksi ne perkeleen ammattipätevyyskortit sun muut. Miten mulla ne muka olis? Eikä ne tään ikäistä enää ota, semmosia nuoria kolleja vaan, jotka ei osaa vaatia palkkaa eikä pitää puoliaan muutenkaan. 

Iltapäivän kahvituntiin mennessä Saara tunsi migreenin ryömivän jo tuloillaan. Avoimet työpaikat ja työttömät työnhakijat eivät olleet tänäänkään löytäneet toisiaan. Ei hänen listoiltaan löydetty IT-alan ammattilaisia, erikoiskoulutuksen omaavia työpäälliköitä eikä edes näköjään siivoojia tai puhelinmyyjiä. Miten joku edes kuvitteli kenenkään lähtevän omalla autollaan tekemään alta kympin tuntipalkalla porrassiivouksia, 2 tuntia aamuyöstä, 2 tuntia iltayöstä? Paikoilla välimatkaa 34 kilometriä. Provisiopalkalla puhelinmyyntiä suostuivat kokeilemaan vain opiskelijat. Ei sitä voinut paniikkihäiriöiselle, kuulovammaiselle eläkettä odottavalle tyrkyttää. Opettajaksi oli paha tyrkätä epäpätevää alkoholistia, tai muuallekaan. Ja johan sen ihmisestä heti ovesta sisään astuessa huomasi, jos juominen oli kokopäivähommaksi muuttunut monen vuoden mittaiseksi venyneen, yhtäjaksoisen työttömyyden aikana. Yhden sairaanhoitajan hän melkein oli onnistunut puhumaan ympäri. Siis siihen, että mies hakisi takaisin alalle. Punnittuaan ääneen vaihtoehtoa mies oli kuitenkin puistanut päätään. 
-Kuule, minä olin päivystyksessä sillä edellisellä kotipaikkakunnalla yli 10 vuotta. Kolmivuorotyötä, pyhät sekä arjet. Vuorojen välissä ehti nukkumaan jotain 5-6 tuntia, kun se minimilepo on 9 tuntia ja matkoihinkin kuluu oma aikansa. En jaksa muistaa montako kertaa yritti tulla turpiin, ja montako kertaa tultiin päälle. Haistateltiin ja haukuttiin. Sähköposti lykkäsi lässynlässyn meilejä Kuinka palaudut, mutta jos 3 viikon listassa on pelkkiä yhden päivän vapaita, et lasteskaan kanssa mitään koskaan ehdi. Saati sitä palautumista. Alkoi tulla rytmihäiriöitäkin. Palkkaa haalit  pikkusen enemmän öistä, verottaja vei hyödyn. Vaimo sai onneksi hyvän työpaikan täältä, niin muutettiin. Nyt on niin paljon halvempaa asua, ettei tässä vielä mitään hätää. Olen vähän harkinnut josko menisin järjestyksenvalvojan kurssille. Tämä on mennyt semmoseksi tämä maailma, väkivaltaiseksi. Levottomaksi. Osais sitten ainakin paremmin itseään puolustaa. Mutta hei! Kattellaan! Jaksamista vaan sullekin, ei taida olla tämäkään homma herkkua. Enempi kaiketi semmosta paskaduunia, vai miten ne sanoo.